Huomaan liikkuvani liikaa, kroppa ihan puhki. Olenko jälleen kerran juoksemassa karkuun tunteitani ja tuntemista? Varmaankin kyllä, sillä huomaan, että on vaikea olla aloillaan. Pysähtyä. Kaipaan tuota turvasatamaani, terapiapaikkaa. Ja loma on vasta alkanut! Mihin on kadonnut se minä selviän yksin- puoleni, joka ei tarvitse ketään. Ei kaipaa mitään. Tarvitsen sitä! Tarvitsen tuon itsepäisen minähän pärjään itse asenteen. Kiukuttaa! Väsyttää ja sitten juoksen. Juoksen karkuun ikävääni. Juoksen karkuun pettymystä itseeni. Minä en saa kaivata tyhmää ihmistä, joka tekee vain työtään. Ei se oikeasti osaa ja pysty auttamaan. Ei se minusta välitä, esittää vaan muka kiinnostunutta, että olen uskaltanut puhua ja tuntea, sitten kehtaa jättää yksin! Ei terapeuteilla ole oikeutta lomailla! Eikö ne tajua, miten rikkinäisiä ihmisiä hoitavat? Ei rikottu pikkuinen minussa pärjää yksin, kun on juuri oppinut luottamaan siihen. Enkä minä ole vielä aikuisen tasolla riittävän vahva pitämään itseäni kasassa, olenpas! Kyllä minä selviän.
Kyllä minä jaksan odottaa. Pieni minussa intoilee, tahtoo päästä näyttämään, miten hienosti se on pärjännyt. Tahtoo hehkuttaa, mitä ollaan tehty. Joku minussa mököttää, kiukuttelee. Tahtoo hylätä koko paskan tyypin, kun kerran jätti selviämään yksin, niin ollaan sit yksin. Joku on rauhassa, tyytyväinen. Tämähän on edistystä. Vielä viime vuonna vedin helposti itseni, minä pärjään vallan mainiosti yksin, eikä tunnu missään-moodiin. Enääpä en onnistu. Läl läl lää. Tuohan on hyvä asia, merkki todellisesta kiintymisestä, terapiasuhde siis toimii, vittu! Ärsyttävää. Rasittavaa. Ei sen tarvi toimia, tarviipas! Tältä tuntuu siis kaivata. Tältä tuntuu olla ”riippuvainen” hyvässä mielessä toisesta ihmisestä. Tältä tuntuu luottaa. Tältä tuntuu ikävöidä. Vittu kun sattuu! Tuntuu paskalta ja hyvältä yhtaikaa! Ja silti haluan sille hyvää! Haluan, että se nauttii lomastaan. Haluan, että se rentoutuu ja pitää huolta itsestään. Haluan, että sillä on hyvä olla, kun on saanut minut tuntemaan oloni paremmaksi. Saanut minut uskomaan, että minussakin on vielä jotain hyvää. Silti joku pelkää, että se hylkää. Sille käy jotain pahaa, enkä tahdo. En tahdo menettää sitä. Hyvää ihmistä! Onko tuollaisia oikeasti olemassa? Voiko joku ihminen oikeasti vain olla läsnä minulle, ilman että minun täytyy tehdä jotakin ällöttävää sen eteen? Missä tuollaiset aikuiset ovat olleet, kun olin lapsi? Tuollainenko on olisi ollut oikea isä? Itkettää! Suututtaa! Tahdon, että tuo leikkii minulle isää!
Avainsanat: ikävä, suru, tunteminen
Takaisin kiinni hetkiin. Nauttimista ja pikkuasioista ilon etsimistä. Kaikki puoleni pyrin huomioimaan mahdollisimman tasapuolisesti. Ja nyt tuntuu, että onnistunkin. Olen rentoutunut, kuunnellut musiikkia ja syönyt hyvin. Olen antanut itselleni luvan sivistyneesti herkutella juustoilla ja viinillä. Olen sosiaalisena seurustellut naapureidemme kanssa ja hörppinyt siideriä. Olen syönyt kakkuja kahvin kera. Olemme käyneet koko perhe parkouraamassa ja olen ylittänyt itseni monissa hypyissä. Olen tsempannut itseni yrittämään ja ylittämään pelkojani. Minulle tarve kehoni hallintaan on aina ollut kova ja nyt taas pitkän laiskotus kauden jälkeen on ihana haastaa itseäni. Huomata miten kehityn ja saan takaisin uskoa itseeni.
Minulla on vähän ikävä jo nyt terapeuttiani ja sekin on hyvä. Minä olen kiintynyt. Uskaltanut luottaa ja antaa hallinnan jollekin toiselle. Olen saanut olla pieni ja tarvitseva. Enkä halua nyt antaa itseni sabotoida tätä vetämällä takaisin jonkun näennäisesti vahvan selviän yksin kuoreni. En halua enää selvitä yksin. Minä saan tukeutua ja saan nauttia myös siitä tunteesta, etten ole enää yksin. Minäkin saan jakaa tunteitani. Minulla saa myös olla paha olla ja se saa näkyä. Minä saan iloita ja nauttia hetkistä milloin milläkin tasolla ja sekin on ok. Minun ei aina tarvitse olla se järkevä aikuinen. Saan myös olla pikkuinen. Saan tukeutua nallukkaani saan innostua leikkimään, eikä se ole pahaa tai väärää. Saan olla monikko. Minun ei tarvitse yrittää saada itseäni mahtumaan yhteen muottiin ja silti minussa voi nähdä joku hyvääkin. Olen kaikkea ja en mitään ja niin saa olla.
Tällaistäkö on hyväksyä itsensä? Tältäkö tuntuu, kun saa olla sellainen kuin on? Tuntuu vapaalta. Tuntuu helpolta. Tuntuu rauhalliselta. Tuntuu hyvältä. Pelottavalta. Voiko tämä kestää? Mitä tästä seuraa? Hyvää seuraa yleensä paha, niin olen oppinut ja tottunut. Uskallanko nauttia? Antaa itseni todella pysähtyä tähän. Imeä tätä hyvää oloa.
Avainsanat: hyväksyntä, ilo, nautinto, toivo
Yritän kovasti saada itseni irti kaikesta kurjuudesta ja nostattaa omaa juhannusmielialaani. Sateinen sää ei harmita, mutta omat tunteet käyvät vielä melkoista vuoristorataa. Terapeutti lomailee ja se on minussa jollekin pienemmälle puolelle sama kuin hylkääminen. Järjellisesti osaan olla tyytyväinen itsekin tästä tauosta ja tiedän, että saan kyllä itsenikin lomatilaan. Jotenkin vain olen nyt juuri päässyt osin irti puhumattomuuden muuristani ja uskaltanut yhä enemmän avata ja sanoittaakin pienen tunteitani, niin pelkään vetäytyväni takaisin yksinäisen vahvan selviytyjän kuoren taakse. Jollain tasolla tahdon mielenosoituksellisesti hylätä tämän koko prosessin tähän. En enää tarvitse mitään, ei minulla ole enää mitään ongelmaa. Olen jo sinut kaiken kanssa. Joo, paska lapsuus, mitä siitä. Annetaan olla, unohdetaan. Voi kunpa se olisikin noin helppoa. No mutta nyt on aika antaa itselleni lupa nauttia muutamasta vapaa päivästä niin töistä kuin ajattelustakin!
Miksi reagoin edelleen näin? Näin siis hyväksikäyttäjäni ja jouduin ottamaan rauhoittavan, että pysyn kasassa. Menin jumiin, paniikkiin, ahdistuin, jähmetyin, lamaannuin, en saanut sanaa suustani, sitten raivostuin itselleni omasta naurettavasta lapsellisesta pelokkuudestani. Minähän olen nyt aikuinen, mitä tuo sairas paska minulle enää voisi tehdä? Vitun säälittävä pikkumies, joka pelkää vanhenemista yli kaiken. Onhan se vahva ja ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta vittu mikä reppana, hyi helvetti. Sairas pedofiili. Ja samalla joku minussa alkaa vängätä vastaan.
En saa haukkua sitä, se ei ollut paha. Ei ei ei. Se halusi vain olla minulle hyvä. Se tykkäsi minusta. Herätys, haloo pahvi, mitä minä oikein hoen itselleni? Minä olin lapsi, se aikuinen. Se oli sairasta. Se oli täysin kieroutunut suhde järjellä tajuan tuon kyllä. Silti joku minussa haluaa edelleen puolustella sitä. Joku minussa haluaa pitää kiinni siitä, että se välitti. Pienelle minussa on tärkeää, että se on hyvä ja minä vain se paha. Pieni minussa haluaa sitkeästi pitää kiinni sen kiltteydestä. Roikkuu kiinni siinä, miten se lohdutti ja miten se huomioi. Sille se oli paras aikuinen. Pieni ei ymmärrä, miten joku voi olla yhtaikaa hyvä ja paha. Sen mielestä se itse on paha ja pilasi kaikki ihmiset ympäriltään. Sairasta ja surullista!
Sitten oikeasti kun ajattelen 8-vuotiasta tyttöä, niin miten sellainen voisi oikeasti tehdä aikuisesta pahan. Ei tuollainen pikkutyttö halua muuta kuin huomiota ja hyväksyntää. Ei tuollainen ymmärrä mihin, aikuinen sitä johdattaa. Ei pikkutyttö voi olla se paha, mutta silti tuntuu siltä. Minä en ollut kuin muut pienet, minä kaipasin sen lähelle. Minä tahdoin sen syliin. Ei se voinut itselleen mitään, tietysti sen olisi pitänyt voida. Ei aikuinen saisi toimia noin. Ei saisi tehdä niin. Se teki väärin. En minä. Mutta minä kasvoin, minun olisi pitänyt tajuta lopettaa se sairas ”suhde”. Olin tyhmä, idiootti. En olisi saanut kiintyä siihen. En olisi saanut tykätä siitä. Minun olisi pitänyt osata jotenkin lopettaa se. En anna itselleni anteeksi tyhmyyttäni. Hyväksynnän kaipuutani.
Nytkin kun näin sen, niin samalla kun panikoin joku minussa tuntee, että ei se nyt niin pahaa ollut. Ei se näytä hirviöltä. Se on ihan normaalimies. Sen pitäisi olla joku yksinäinen hörhö, silloin se olisi ymmärrettävämpää. Miksi tuo minusta kiinnostui, en ymmärrä? Minähän olin ruma pikkutyttö. Poikamainen rääpäle, kömpelö, jalat aina mustelmilla. Ei minussa ollut mitään, minkä luulisi kiinnostavan aikuista miestä. Sillä oli tosi mukava ja kaunis vaimo, sillä oli omia lapsia, ei tuollaiset miehet tee noin naapurin pikkutytöille. Ja silti tiedän mitä meidän välillä tapahtui. Tiedän, millainen sairaan kieroutunut suhde meillä oli vuosikausia. Enkä ymmärrä. En ymmärrä sitä. En käsitä mitä se oli, vaikka tiedän. En hyväksy sitä.
En minä ollut mikään uhri. En. En halua, että olin. En suostu tuntemaan itseäni uhriksi. Haluan vaan selvitä ja unohtaa. Haluan jättää sen taakse ja leikkiä, että se oli ihan ok. Ei siinä ollut mitään pahaa, väärää tai ällöttävää. Ei se ollut outoa ja likaista. Ei. Se oli normaalia. Se oli meidän hieman erikoinen suhde, mitä muut vaan eivät voi ymmärtää. Vittu, miten sekaisin olen. Tajuan kyllä, enpäs. En halua tajuta. En suostu ymmärtämään mitään. Ja samalla joku minussa tietää. Joku minussa suree. Joku minussa vihaakin. Tuo vihainen puoli olisi halunnut huutaa sille saatanan paskalle koko ihmisjoukon kuullen, että tajuaako se vitun kusipää lainkaan, mitä se minulle teki? Ymmärtääkö se itse, miten väärin se oli? Miten sairas se suhteemme oli?Silti joku minussa häpeää, haluaa vajota maan alle. Tuntee itsensä likaiseksi, ällöttäväksi pikkuhirviö huoraksi. Se ei halua, että kukaan saa koskaan tietää. Joo on helppoa sanoa, ettei häpeä kuulu minulle. Ei vain tunnu siltä. Minä olen ollut mukana, osa sitä oksettavaa sairasta suhdetta. Muuttuuko tämä tunne koskaan? Miksi järkipuoleni ei saa tunnetta muuttumaan? Miksi en pysty tajuamaa omalla kohdalla sitä, mikä muiden kohdalla on täysin selvää? Miksi tunne ei muutu, vaikka kuinka tahdon? Miksi en pääse yli häpeästä ja syyllisyyden tunteestani, vaikka tiedostan, ettei ne kuulu minulle? Miksi? Väsyttää. Vituttaa. Turhauttaa.
Avainsanat: Häpeä, itseinho, järki
Vieläkin taistelen kaiken hyväksymistä vastaan. Olen väsynyt tähän sisäiseen taisteluun, joka on täysin turhaa, kun samalla koko ajan vedän mattoa itsepetokseni alta. Paljastan itseäni ja tunteitani ja ajatuksiani yhä enemmän. Annan terapeuttini nähdä, miten sekaisin oikeasti olen. Enkä usko, että se voi ja osaa minua oikeasti auttaa. Tai no jollain tasolla olen vakaasti tuota mieltä kun sitten taas järjellisempi puoli kyllä luottaa ja tiedostaa, että kyllä tässä jotakin koko ajan tapahtuu pirunmoisesta sisäisestä vastarinnastani huolimatta. Jotenkin sumu verhon, vihan ja uhman takana näen jo surullisen, yksinäisen, epätoivoisen, pelokkaan pikkutytön, joka on luonut suojakseen mitä erilaisempia suojakuoria, joiden takana se on saanut ja osin on edelleen piilossa. Se ei puhu, mutta tuntee eri tasoilla ja sitten minä tyhmäpää olen keksinyt, että kirjoittamalla kykenen sanoittamaan noita ja muitakin tunteitani puhumista rehellisemmin ja rohkeammin. Pelko, että petän lupaukseni ei iske niin vahvasti kun pidän suuni kiinni ja annan käsieni tehdä tuon työn. On luvallisempaa kirjoittaa kuin puhua. Mutta tässäkin sorrun helposti järkeilyyn ja liika analysointiin. En voi vain olla ja tuntea. Se on liian vaikeaa. Liian raskasta. En siedä tunteita kuin pieninä annoksina kerrallaan. Sitten täytyy taas yrittää karata niitä keinolla millä hyvänsä. Miten normaalit ihmiset sietävät tunteitaan? Ovatko he vain rauhassa odottaen, että ne hiipuvat? Tunteeko kaikki yhtäaikaa useita täysin ristiriitaisia tunteita? Onko tämä normaalia? Onko itseinho vahvimpia tunteita muillakin? Millaista on tuntea itsensä hyväksi ja arvokkaaksi?
Aina kun innostun jostain. Haluan jotain tunnen etten saisi. Se ei ole oikein. Ei minulla ole oikeutta toivoa kivoja asioita. Aina teen väärin. Aina joku loukkaantuu minulle. Suuttuu minulle. En minä jaksa miellyttää koko ajan muita. Turhauttaa. Suututtaa. Vaikka kuinka yritän laittaa itseni etusijalle tunnen siitäkin jatkuvaa syyllisyyttä.
Nyt joku minussa on keksinyt keinon kiertää puhumattomuuden muurini. Minun pitäisi varmasti olla tyytyväinen ja terapeuttini kiittelee ja rohkaisee minua kommunikoimaan myös tällä itselleni tutummalla ja turvallisemman tuntuisella tavalla. Mikä on täysin järjen vastaista, eihän kenestäkään oikeasti voi kirjoittaminen olla helpompaa. Siitähän jää aina jotakin pysyvää, eikö se muka pelota? En ymmärrä itseäni ja silti joku minussa haluaa jakaa kokemuksiaan, tunteitaan. Haluaa antaa terapeutin tietää miten todella voin. Haluaa kertoa, mitä on tapahtunut? Mitä pikkuinen simpukka on kokenut? Millaista sen elämä on ollut? Se on kiitollinen, kun on saanut luvan kirjoittaa, mutta se pelkää. Se pelkää rasittavansa. Tekevänsä siitäkin pahan. Ei kai minulla sellaista valtaa ole. Mutta ei hyvät ihmiset ymmärrä. Ei ne halua kuulla ja tietää. Ei ne usko. Ei niiden ajatusmaailmaan mahdu, että on olemassa pahoja aikuisia. Aikuisia, joille oma mielihyvä ja etu menee lapsen edelle. Aikuisia, jotka satuttavat, tekevät pahaa lapsille. Ei se ole hyvän lapsuuden saaneen ihmisen maailmassa mahdollista. Ei sellaista ole. Tai ainakaan se ei kosketa kuin täysin ulkopuolisella tasolla. Se on harvinaista. Ehkä onkin. Toivottavasti onkin. Mutta mitä se minua lohduttaa? Ei se vie minun tuskaani pois. Ei se helpota oloani päinvastoin, pahentaa vain. En minä halua olla harvinaisuus, joku poikkeus. Haluan olla normaali! Tavis. Haluan tietää, millaista on kasvaa turvallisessa, rakastavassa, välittävässä perheessä. Joo tiedostan, että olen aikuinen. En saa menetettyä lapsuuttani takaisin ja se tuntuu sairaan väärältä . Miksi minä ansaitsin paskat ihmiset elämääni? Miksi toiset saavat turvallisen lapsuuden? Se ei ole reilua! Ei ole oikein! Mitä minä olin lapsena tehnyt ansaitakseni kaiken pahan? En ymmärrä. En suostu ja halua käsittää sitä! Olen kirjoittanut tätä sisäistä maailmaani auki,olen jakanut tuskaani terapeutilleni, mutta mitä tämä auttaa? Pääsenkö koskaan tasapainoon? Opinko koskaan hyväksymään itseäni ja kokemuksiani osaksi historiaani? Voiko näistä oikeasti päästä yli? Jos joku on oikeasti selvinnyt, niin tahtoisin sen tietää. Oma usko taas aikalailla kadoksissa. Olen kyllä usein vakuutellut itselleni,että nyt kyllä tajuan mitä se oli. Nyt ymmärrän ja voin jättää kaiken taakse, ja sitten joku hemmetin pikku triggeri tiputtaa minut taas pieneksi ja sama itsevihan ja häpeän kierre alkaa jälleen uudestaan. Minä olen kovaan ääneen toitottanut miten kokemukseni eivät määritä minua, miten häpeä ei kuulu minulle. Miten hienosti olen elämäni rakentanut kaikesta paskasta huolimatta ja silti pohja tunne on hillitön itseviha ja arvottomuuden tunne. Joka ei lähde pois vaikka kuinka yritän.
Toivottavasti kukaan ei huomannut kyyneleitäni. Ei tajunnut typerää panikointiani. Yritin kyllä pitää kulissit kasassa, yritin olla coolina. I am fine! Don’t look the tears in my eyes. Järkyttävä vitutus nyt päällä. Miten voin olla noin heikko, etten saa itseäni järjellä rauhoiteltua? Kyllähän mä nyt yleensä kykenen toimimaan älytasolla ja pitämään tunnepuolet kurissa. Tänään en onnistunut. Olin koulutuksessa ja istuin keskellä auditoriota. Luento oli kesken, kun vieressä istuva minulle tuntematon nainen alkoi syödä Sisu pastillia. Tiedostin onneksi heti tuon ällötys tunteen alkuperän ja keskityin itseni rauhoitteluun. Alkuun onnistuinkin ihan hyvin. Hoin itselleni, ettei ole hätää. Olen aikuinen. Tuo nainen saa syödä mitä huvittaa. Kaikki on hyvin. Itse asiaan en enää pystynyt keskittymään, mutta pysyin vielä suht kasassa. Sitten se otti toisen pastillin. Paha oloni vaan kasvoi. Yritin peittää nenäni, etten haistaisi. Alkoi olla tosi tukalan ahdistunut olotila. Tärinäkin alkoi lievänä. Yritin piiloutua penkissä syvemmälle. Ajattelin, että kohta tämä loppuu ja pääsen pois. Kestä vielä hetki hoin itselleni. En ole varma tajusiko työkaverini mikä olo minulla oli, mutta tarjosi onneksi karkkia. Sain hetkeksi eri hajun nenääni ja hyvän maun suuhuni. Itku tuli, helpotuksesta. Onneksi pienenä, ei kait juuri kukaan huomannut. Ainakin toivon niin.
Hävettää. Vituttaa. En halua olla tällainen. Miten saan itseni opetettua uudelleen, etten reagoisi tuohon saamarin hajuun näin voimakkaasti. Yleensä voin poistua paikalta, jos huomaan jotain tuollaista. Nyt olin jumissa. En voinut lähteä kesken pois. Pitää keksiä jotakin miten jatkossa vältän tuollaiset tilanteet tai ainakin pääsen pois. Olisihan minulla rauhoittavia, mutten juuri koskaan ole niitä käyttänyt. En ole halunnut ja siksi en kanna niitä mukanani. Kai pitäisi olla. Tuollaisten tilanteiden varulle. En kyllä juurikaan usko niiden hyötyyn tällaisessa traumaperäisessä ahdistuksessa. Ei tämä ole sama kuin paniikkikohtaus. Minulla jollain tasolla tietoisuus kuitenkin toimii. Autossa sitten kotimatkalla järkyttävä tärinä paha olo ja itku. Kaikki tuli ulos voimalla. Voi kun voisinkin vain vakuuttaa itselleni, että kaikki on hyvin, että ei tällä väliä. Mutta ei, inhoan tätä. Inhoan itseäni. Inhoan reagointiani. Onneksi huomenna terapia!
Surullisen suloista miten pienistä asioista voi mielessä tulla valtavaa turvattomuutta ja miten pienellä vaivalla siihen voidaan vaikuttaa. Nyt joku minussa heti vänkää vastaan, että tämä on ihan tyhmä juttu eikä pidä paikkaansa, en minä kaipaa turvaa, en tarvitse terapiaa, mutta pääosin olen jo koukuttunut tuohon paikkaan, jossa jotkut minussa kokevat itsensä hyväksytyiksi ja ovat saaneet näkyä ja vähän uskaltaneet kuuluakin. Joo joku terapiapuolen edustaja nyt varmaan ajattelee, että tuo on terapiariippuvuutta, ja se on huono juttu. Mutta ainakin itselläni ainoa mikä minua korjaa ja auttaa on terveellisen riippuvuuden, turvautumisen ja tukeutumisen syntyminen. Terapiasuhde edustaa sitä varhaisen vuorovaikutussuhteen mallia, mikä minulla olisi kuulunut lapsena olla ja vaikka jotkut minussa edelleen kapinoivat tuota vastaan on vastarintapikkuhiljaa murtunut niidenkin osalta.
Mutta siis pointtini oli tuo turvallisuus. Pikkuisilla minussa aikakäsitys on jotenkin vaikea. Niiden hahmotuskyky ei oikein sulata terapeutin kesälomaa. Se on ahdistava ja samalla hylkäävä kokemus. Vaikka järjellä aikuisena yritän niille vakuuttaa, ettei ole hätää ja tämä ei tarkoita sitä, ettei se jaksaisi meitä niin sisäinen hätäni on ollut suuri ja ristiriita korostunut hätäilevän ja tarvitsuutta inhoavan puolen välillä suurentunut. Nyt katsottiin terapeutin kanssa läpi terapia-ajat maksusitoumuskauteni loppuun saakka ja rauhoitellen jo puhui jatkostakin , niin oloni on samantien tasaisempi. Kun minulla on ajat tiedossa voin palata niihin. Pienet voi rauhoittua laskemalla päiviä ja inhokkipuolet ovat tasaisemmin taustalla kun riippuvuus ja hätä ei ole niin näkyvää ja tuntuvaa. Niiden ei tarvitse tapella sitä vastaan. Uskallan vapaammin tuntea ja olla kaikkineni läsnä kun ei tarvitse pelätä hylkääkö tuo minut nyt jos olen tällainen tai nyt jos vänkään vastaan tai nyt jos puhun. Minulle tämä on valtavan tärkeä asia! Tykkään siitä, että terapeuttini tajusi huomioida tämmöisenkin asian. Pienillä asioilla voi olla valtava vaikutus!
Avainsanat: kiitollisuus, riippuvuus
Olen taas niin täynnä itseinhoa ja vihaa. Loputonta kyllästymistä itseäni ja koko tätä paskaa terapiaprosessia kohtaan. Ja kaikki tämän kertainen paha olo sai alkunsa niinkin hirveästä asiasta kuin kehuminen. Voiko tyhmempää ihmistä olla. Minä menen aivan sekaisin ”positiivisista” kommenteista, vihaan niitä ja vihaan itseäni kun reagoin näin. Haluan olla normaali. Haluan tuntea itseni hyväksi, mutta kaikenlainen ulkonäköön liittyvä kommentointi etenkin miespuoliselta ihmiseltä saa minut täysin tolaltani.
Osa panikoi, pelkää mitä tuo nyt haluaa. Mikä sillä on taka-ajatuksena. Järjellä tajuan, että voihan sitä kommentoida jotakin ilman vaateita, mutta tunnepuolella olen vakuuttut, että nyt tuokin tahtoo jotakin muuta. Joku minussa tykkää kehuista, se hykertelee tyytyväisenä saaden toisen puolen raivon valtaan. En minä ansaitse ja saa kaivata tuollaista. Se on kaiken pahan alku ja juuri. Oma haluni hyvään on syy, miksi en saa valittaa. Syy miksi olen paha ja likainen huora. Järjellä tiedostan, ettei tässä ole mitään logiikkaa. Eihän lapsi ole paha, jos kaipaa hyväksyntää ja välittämistä, mutta tunteiden tasolla järkeily ei auta yhtään. Tunnepuoli ei usko vakuutteluita ja tietoista puhetta. Tunteet eivät muutu tietoisen ajattelun kautta.
Juuri nyt taas epätoivoisena koen, ettei tämä tyhmä paskojen kaivelu hyödytä minua yhtään. Mikään ei muutu vaikka kuinka yritän näitä käsitellä ja käsittää. Ei tunteet muutu tuntemallakaan. Ne vaan sattuvat ja pelottavat. Saavat pelkäämään sekoamista ja ahdistus saa vihan niin valtavaksi, että kaikki energia kuluu itseni rauhoitteluun ja hillintään. Niin ja viha kohdistuu minuun itseeni. Haluaisin vain tuhota itseni lopullisesti, mutta samperin typerä elämänhaluinen järjellinen puoleni pitää minut kasassa. Estää toimimasta typerästi ja itsetuhoisesti. Pakottaa minut sietämään tätä samperin raivostuttavaa tunnesekamelskaa, joka tuntuu loputtomalta suolta. Olen keskellä jotakin hallitsematonta ja täysin tuntematonta, enkä voi muuta kuin elää hetken kerrallaan toivoen, että tästä on oikeasti lopulta jotakin hyötyä. Että joskus löydän hitusen tasapainoisemman olotilan ja saan mielenrauhan itseni ja menneisyyteni suhteen.
Taas takapakkia, joten pitää muistutella itselleni, että pahoillakin päivillä on hyvät hetkensä, joku tarkoitus. Tosin nyt en kyllä ole taas yhtään vakuuttunut siitä, miten käännän tämän itseinhon jonkunlaiseksi hyväksynnäksi. En minä halua tuntea itseäni edelleen aina näin epänormaaliksi ja kaiken kukkuraksi mieheni joutuu kanssani sijaiskärsijäksi. Hän tuntee itsensä epänormaaliksi halutessaan aikuiselle normaalia intiimiä läheisyyttä kanssani, vaikka minähän se kummajainen olen. Minunhan pitäisi olla tyytyväinen. Mieheni haluaa minua. Mutta kun ei, minun epänormaali pääni ja kehoni ahdistuu. Jos en putoa pikkuiseksi hysteeriseksi ”lapseksi” kesken kaiken, irrotan itseni kehostani ja joudun käyttämään kaiken järjelliseni energiani itseni rauhoitteluun. Vakuuttelen mielessäni itselleni, ettei ole hätää, tämä on nyt ok. Tämä on eri asia, kuin silloin pikkuisena. Tuo on mieheni, olen aikuinen, kaikki on hyvin. Mieheni haluaisi, että minusta tuntuu hyvältä, mutta kun minä vihaan kaikkea sitä mitä kehoni tuntee. Minä vihaan sitä, että minuun kosketaan. Minä vihaan itseäni, kun en osaa päästä irti menneistä. Miksi en tunnetasolla ymmärrä, että nyt on eri kuin silloin, vaikka järjellä käsitän sen täysin? Miksi minä meinaan edelleen panikoida tai lamaannun täysin, kun minuun kosketaan? Pystynkö minä ikinä oikeasti nauttimaan läheisyydestä mieheni kanssa?
Mieheni haluaisi auttaa, mutten oikeasti tiedä mitä pitäisi tehdä toisin. Miten pitäisi olla tai koskettaa, että sietäisin sen paremmin. Miksi kaikki aina muistuttaa paskoista? Tosi reilua miehelleni, että käännän kaiken hänen kosketuksensa noiden lapsuuden paholaisten tekosiksi. En minä halua toimia ja tuntea näin. Minä oikeasti tahdon unohtaa ja päästä ylitse, mutta tuntuu kuin junnaisin paikoillani. Mitä vahvemmin terapiassa saan kiinni kokemuksista sitä vaikeampaa on arjessakin irroittautua. Aina minulla tämä ”ongelma” on ollut, eli en siis syytä terapiaa mistään. Mutta tämä vitun paska prosessi on vaan toivottoman hidasta. Tiedostan kyllä, että tämä on hyväksi ja tärkeää. Minä itse halusin nyt yrittää käsitellä nämä paskat pois päiväjärjestyksestä, mutta se miten vaikeaa ja hidasta tämä on tuli kyllä täytenä yllätyksenä. Olenhan minä ennenkin käynyt puhumassa, mutta tunneyhteys on aina ollut kadoksissa, tosin takaumia on ollut silloinkin, mutta ne ovat jääneet irrallisiksi. Nyt ne ovat enemmän tuetoisuudenkin tasolla käsiteltävissä, minkä pitäisi kait olla hyvä juttu. Mutta paskalta tuntuu!
Utelias analysoiva puoleni tahtoisi jopa tutkia omia aivojani takaumien yhteydessä. Olisi mielenkiintoista tietää mitkä aivoalueet aktivoituvat ja hiipuuko, esim kielellinen tai järjellinen osa tunnepuolen voimistuessa. Myös vireystilani usein heikkenee takauman jälkeen, joten olisi kiinnostavaa tutkia miten vireystilaa säätelevät aivoalueet reagoivat takauman aikana ja jälkeen. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten ns normiaivot reagoivat muistojen yhteydessä ja miten niissä aktiivisuus eroaa tällaisten traumamuistojen aktiviteetin suhteen. Jotenkin luulen, että minun olisi helpompi sietää ja hyväksyä itseni paremmin, jos saisin selkeän järkeen käyvän vastauksen, että takauman yhteydessä, yhteys oikeasti kielellisen ja järjellisen sekä tunnealueen välillä ei toimi. Silloin voisin ehkä antaa itselleni armoa. Uskoisin, että en vaan kykene toimimaan järkevämmin. No tuota odotellessa. Neuropsykologit kun innostuisivat niin tässä olisi epätoivoinen kokekaniini valmiina, joka haluaa muuttua. Haluaa päästä eroon takaumistaan.
Tänään olen ollut hyvin läsnä nykyhetkessä. Vietimme mieheni kanssa Helsinki päivän, joka piristi kummasti. Minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa asua tuossa kaupungissa, mutta käväiseminen siellä saa liki aina hyvälle tuulelle. Auringon paiste ja ihmispaljous espan puistossa saa tunnelman kohoamaan. Tuolla tajuaa, että se mikä kotikaupungistani uupuu on musiikki ja puheensorina. Tykkään tästä rauhallisesta ja silti kulttuurisesti rikkaasta asuinpaikastani, mutta hiljaisuus kaupungilla ja satamassa tekevät noistakin viihtyisistä paikoista kolhon tuntuisia. Joku puuttuu. Se joku on äänimaailman rikkaus, joka Helsingin keskustassa on valtava. Toki myös arkkitehtuuriset yksityiskohdat saavat minut pääkaupungissamme joka kerta surullisena pohtimaan, miksei nykyään nähdä vaivaa rakennusten yksityiskohtien miettimiseen ja työstämiseen. Miten paljon upeampia kaupungeistamme tulisi, jos ne tehtäisiin oikeasti ajatuksella ja panostamalla. Vanhoissa rakennuksissa tämä taito näkyy ja nousee kukoistukseensa. Ei menty siitä, mistä aita on matalin, vaan tehtiin hienoja taiteellisia ja kestäviä yksityiskohtaisia rakennustaidon tyylinäytteitä.
Tänään me kuunneltiin Espan puistossa Boston promenade:n kipaleita ja minä sain tanssia. Tanssin myötä minä herään eloon. Se on keinoni vapautua ja saada yhteys kehooni ja musiikki saa elää minun kauttani. Rakastan tanssimista. Musiikin tuntemista. Tuo hetki sai taas kaipaamaan vapautta, joka syntyy tanssin kautta. Arjessa minusta tulee herkästi jähmeä ja jäykkä. Järkevä käytös peittää alleen spontaanin iloisuuden, joka on minun elinvoimani ollut aina. Minun pitääkin muistaa ruokkia itsessäni myös näitä positiivisiin asioihin keskittyviä ja niiden kautta voimaantuvia puoliani, jotta pystyn säilyttämään tasapainon. Jotta kestän tämän prosessin mukanaan esiin nostamat paskat tunteet, sillä niiden mukaan on helppo antautua. Olisi helppoa vain antaa synkkyyden vetää mukaansa.
Minä tasapainoilen tunteiden ja niiden vastavoimien kanssa ohuella nuoralla. Yritän päästä kuilun ylitse putoamatta. Aikuisena kuljetan itseäni, pikkuista sylissä, joka pelkää, isompaa repparissa, jonka mielestä tämä on tyhmää. Teini haluaakin pudota se keikuttaa nuoraa. Selviytyjä minussa on päättänyt, että me pääsemme ylitse. Me teemme kaiken mitä tämä vaatii. Se on varma ja uskoo, että pääsen vielä tasapainoon kaiken menneen painolastini kanssa. Että opin laittamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin ja jättämään taakseni. Matkani on vielä kesken, mutta olen hyvällä tiellä.
Kummallista miten yhtäkkiä oivaltaa itsestään uusia asioita. Olen aina pitänyt itseäni erilaisena ja olen jo pitkään tiedostanut, että olen tavallaan ”eriosista/puolista” koostuva kokonaisuus. Nuo ovat kyllä kaikki minua, mutta ne ovat hyvin ristiriitaisessa suhteessa keskenään. Nyt kun kaikki minussa on tavallaan enemmän näkyvillä on myös sisäinen kaaokseni suurempaa ja huomaan pomppivani eri selviytymiskeinojen ja tunnetilojen välillä entistä vauhdikkaammalla tahdilla. Minun on vaikeaa pitää järkitasolla itseäni kartalla sen suhteen missä kulloinkin mennään ja silti kuitenkin kykenen edelleen säilyttämään itseni toimintakykyisenä ja ulospäin ”selväpäisenä”. Minussa on hyvin vahvana tämä suorittajapuoli, joka saa tunnekaaoksen nopeasti piiloon, kun olen ihmisten ilmoilla. Se on kouluaikoina jo kehittynyt pitämään kulissit kasassa ja sen avulla olen onnistunut opiskelemaan itselleni mieluisan ammatin ja sen avulla kykenen nytkin kasaamaan itseäni kokoon tunnekaaosten jälkeen. Tajusin, että nuo minun eri tunnepuoleni eivät tule toimeen keskenään ja siedä toisiaan. Tavoitteenani kai siis olisi niiden hyväksyminen. Kun se vaan olisikin niin helppoa, että päättämällä se tapahtuu! 😀
Järkitasolla hyväksyn kyllä itseni tällaisena kaoottisena kokonaisuutena, mutta sisäisesti koen valtavia ristiriitoja eri tunnepuolten välillä. Vihainen ”osa” on joistakin pelottava. Pelkäävä on jostakin heikko ja ällöttävä reppana. Tunteet on jostakin järkiajatteluun tukeutuvasta epänormaaleja, joku harmistuu ja pettyy kun taas ei saa tuntea vaan pitäisi pysyä piilossa. Sitten taas kun onnistun koko terapia kerran kutakuinkin välttelemään tunteiden pintaan pulpahtelua, niin järkitaso hykertelee tyytyväisenä ja tunnepuolet on raivoissaan, kun ne sivuutetaan. Nyt kun pikkuhiljaa eri puolet on saaneet hetkittäin tilaa on niiden hallinta haastavampaa. Ne eivät pysy ruodussa vaan vastivat lisää huomiota. Ne ovat kuin vaille jääneet pikkulapset, jotka nyt imevät itseensä voimaa saadessaan näkyä tai kuulua. Mikään ei riitä niille. Ne jää aina liian vähälle. Niillä on omat tarinansa kerrottavana ja tunteensa jaettavana. Ne odottavat tyhmää terapiaa, että saisivat oman tilansa. Että niille olisi aika ja paikka, jossa niitä ei piiloteta ja paineta syrjään. Kontrolli pettää siellä nykyään jo liiankin helposti. Vastarintaa pitävätkin puolet tuntuvat luovuttavan melko helposti. Nekin luottavat mikä on ihan tyhmää. Joku minussa edelleen inhoaa tätä kaikkea. Ei halua myöntää, että olen tällaisen sekava kaaos tai ainakaan sitä ei saisi näyttää ja siitä ei saisi puhua. Se on sekoa ja minä kun kovasti haluan olla normaali. Mutta tämä on minulle normaalia!
Onko tämä oikeasti epänormaalia? Millainen on normaali mielenrakenne? Miten normaalit ihmiset tuntevat ja ajattelet? Onko normi ihmisillä erilliset muistit tunnetilojen/tasojen mukaan kuten minulla? Onko normaalissakin psyykkeen rakenteessa erilaisia tasoja? Onko tunne ja järki kaikilla erillään vai onko tämä vain minun ominaisuus? Osaavathan kaikki ihmiset irroittaa itsensä tunteistaan ja kropastaan? Kai nyt jokainen kykenee asettumaan ulos kehostaan negatiivisten tuntemusten kohdalla, eikö se ole luonnollinen reaktio?
Kummallisia unia sitä tuleekin välillä nähtyä. Ei voi kuin ihmetellä omaa ajatusmaailmaansa ja sitten kun miettii tarkemmin niin yllätys kyllä järjellinen selitys on nytkin mahdollista löytää tuolle muka kummalliselle unelleni. Siinä tajusin, että synnytän vauvan, vaikken edes tiennyt olevani raskaana. Olin yksin kylpyhuoneessa ja vedin verisen vauvan itse ulos ja kiedoin syliini. Vauva katsoi minua ja alkoi kertoa minulle, mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. Ensin pitää katkaista napanuora ja varmistaa, että istukka tulee kokonaisena ulos ja sitten pitää soittaa meille apua 112:sta. Minä vain nyökkäilen vauvalleni ja yritän käsitellä kuulemaani. Ei ole saksia, joten puren napanuoran poikki ja yritän tehdä hienon solmun. Ajattelen, että tämä täytyy tehdä huolella niin poikani saa kauniin navan. Sitten veden napanuoran avulla istukkaa ja lattialle tipahtaa neliänmuotoinen sammaleen värinen hieman froteekankaan oloinen lätyskä, jossa on selvästi kartan kuva. Poikani katsoo sitä ja toteaa helpottuneena, että se on kokonainen, eli kaikki on hyvin. Ihan väsyneenä istun lattialla nojaan kylpyhuoneen kylmään kaakeliseinään vauvasylissäni. Katselen ympärilleni ja näen veritahroja joka puolella. Etenkin katossa. En jaksa nousta vaan jostain kummasta kaivan puhelimen ja soitan apua. Ambulanssi miehet saapuvat pian ja lyhyen tutkimuksen jälkeen toteavat, että kaikki on kunnossa. He kysyvät, että oliko tämä suunniteltu kotisynnytys, kun kaikki on niin hyvin. Minä sanon, ettei minun pitänyt edes olla raskaana. En minä halunnut enempää lapsia ja olen aina pelännyt, etten ehtisi sairaalaan kun edellisen kanssakin tuli niin kiire. Ambulanssimiehet vain hymyilevät, onnittelevat ja poistuvat paikalta. Hitaasti nousen ylös vauva sylissäni, siirrän kädelläni kattoa niin, että verijäljet menevät piiloon ja kävelen pois luvaten lapselleni, että minä pidän siitä huolen. Se vastaa minulle, että opettaa minua. Kertoo minulle mitä pitää tehdä.
Herätessäni olin vain tyytyväinen, että se oli unta. En ole raskaana enkä tahdokaan enää olla. Alkuun ajattelin, että onko tämä minun alitajuntani keino kertoa minulle, että olen ollut liian lepsu äiti. Annan heidän kertoa minulle miten heitä tulee kasvattaa. Sitten pohdin, että ehkä tämä kuvaakin napanuoran katkaisua vanhemmistani. Irroittautumista heidän vaikutuksestaan. Minusta tulee itseni äiti. Kasvatan itse itseäni. Minä olen ollut perheessämme se tukipilari ja nyt minäkin voin pyytää apua. Minullakin on oikeus hakua varmistusta ulkopuolelta ja silti tiedän, että vaikka välillä väsyttää minä pärjään. Minä selviän ja pidän huolta myös siitä pienestä minusta, joka on aina joutunut selviämään yksin. Tämä on meidän uusi alku.
Tunnen aivan liian vahvasti nyt pikkutytön hätääni ja asioita, joita en edelleenkään halua hyväksyä osaksi historiaani. Joku minussa jäkittää vastaan, kieltää, rimpuilee, taistelee viimeisillä voimillaan kieltämisen puolesta. Pikkuinen tuntee. Siihen sattuu, enkä aikuisen tasolla meinaa löytää keinoja sen rauhoitteluun. Terapeutti kysyi viime käynnillä ikääni ja vaikka järki tasolla tiesin oikean ikäni, tunnepuoli ei alkuun saanut yhtään kiinni. Sanoin, etten tiedä ja huomasin näyttäväni kolmea sormea, joku minussa kiukutteli, etten ole enää pieni olen jo iso tyttö melkein 4-vuotias. Järjettömän kaoottinen olo, kun keho kouristelee ja tärisee, tuntee pakokauhua ja luulee kuolevansa. Järki ei pysy mukana. Ei ymmärrä mitä tapahtuu. Ei saa kiinni oikein mistään. On vain tunne pahasta ja siitä henkilöstä joka tuhoaa minut. Pienen minussa. Eikä kukaan auta. Yksinäisyys ja väsymys tunteista päällimmäisenä. Joku minussa raivoaa ja huutaa, ei. Ei tämä ei ole totta. Tämä ei tapahdu. En saa suutani auki. Päätän yhä uudelleen, etten ikinä puhu kellekään näistä mitään. En koskaan kerro kellekään. En, en, en.
Enkä puhu. En saa aikuisena suutani auki. Tunnen, mutten pysty sanoittamaan. En vain kykene. Turhaudun. Minä haluan kertoa. Haluan huutaa tämän kaiken paskan ulos minusta. Mutta ei. Pysyn hiljaa. Aina vain estän itseäni puhumasta, enkä ymmärrä miksi. Minä haluan päästä eteenpäin. Haluan päästä näistä yli. Miten hemmetissä voi aikuiselle muka järkevälle normaali kommunikaatio taidot omaavalle ihmiselle, vanhoista menneistä tapahtumista puhuminen olla näin hemmetin vaikeaa. Miksi en pysty murtamaan noiden ristiriitaisten tunnepuolien vastarintaa tällaisessa kohdassa, kun kuitenkin arjessa saan pidettyä itseni järkitasolla täysin toimintakykyisenä ja aikuisena. Miksi noiden kokemusten kohdalla tunnereaktio edelleen blokkaa täysin järjellisen ajattelun ja toiminnan pois pelistä? Muuttuuko tämä koskaan? Vai tipunko aina vain uudestaan noihin vanhoihin paskoihin kykenemättä mitenkään muuntamaan/yhdistämään niissä ajattelua ja nykyhetkeä toisiinsa? Olen kyllä nyt jo tietoisempi tuossakin vaiheessa siitä, ettei ole hätää. Kykenen mielessäni rauhoittamaan itseäni ja osaan vain antaa tunteiden tulla ja odotan tuon aina helpottavan. kai tämäkin on edistystä, vaikkei vielä kovin suurelta askeleelta tunnukaan. Miksen voisi vain harppoa näiden yli? Miksi tämä tyhmä terapiaprosessi on näin pirun hidas ja vaikea? Miksi nyt sattuu? Enhän ole ennenkään kunnolla tuntenut mitään. Ei näitä tarvitse tuntea, että ne jää taakse, eihän? Vittu. Tyhmää ajattelua. Naurettavan lapsellista. Ihanko oikeasti järjellä luulin voivani tämän hallita? Joo hyvin menee, ihan tasapainoista elämää vietän. Olen loistavasti selvinnyt pikkutraumoistani. 😊
Avainsanat: dissosiaatio, järki, tunteminen
