Mukava päivä
Tänään olen ollut hyvin läsnä nykyhetkessä. Vietimme mieheni kanssa Helsinki päivän, joka piristi kummasti. Minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa asua tuossa kaupungissa, mutta käväiseminen siellä saa liki aina hyvälle tuulelle. Auringon paiste ja ihmispaljous espan puistossa saa tunnelman kohoamaan. Tuolla tajuaa, että se mikä kotikaupungistani uupuu on musiikki ja puheensorina. Tykkään tästä rauhallisesta ja silti kulttuurisesti rikkaasta asuinpaikastani, mutta hiljaisuus kaupungilla ja satamassa tekevät noistakin viihtyisistä paikoista kolhon tuntuisia. Joku puuttuu. Se joku on äänimaailman rikkaus, joka Helsingin keskustassa on valtava. Toki myös arkkitehtuuriset yksityiskohdat saavat minut pääkaupungissamme joka kerta surullisena pohtimaan, miksei nykyään nähdä vaivaa rakennusten yksityiskohtien miettimiseen ja työstämiseen. Miten paljon upeampia kaupungeistamme tulisi, jos ne tehtäisiin oikeasti ajatuksella ja panostamalla. Vanhoissa rakennuksissa tämä taito näkyy ja nousee kukoistukseensa. Ei menty siitä, mistä aita on matalin, vaan tehtiin hienoja taiteellisia ja kestäviä yksityiskohtaisia rakennustaidon tyylinäytteitä.
Tänään me kuunneltiin Espan puistossa Boston promenade:n kipaleita ja minä sain tanssia. Tanssin myötä minä herään eloon. Se on keinoni vapautua ja saada yhteys kehooni ja musiikki saa elää minun kauttani. Rakastan tanssimista. Musiikin tuntemista. Tuo hetki sai taas kaipaamaan vapautta, joka syntyy tanssin kautta. Arjessa minusta tulee herkästi jähmeä ja jäykkä. Järkevä käytös peittää alleen spontaanin iloisuuden, joka on minun elinvoimani ollut aina. Minun pitääkin muistaa ruokkia itsessäni myös näitä positiivisiin asioihin keskittyviä ja niiden kautta voimaantuvia puoliani, jotta pystyn säilyttämään tasapainon. Jotta kestän tämän prosessin mukanaan esiin nostamat paskat tunteet, sillä niiden mukaan on helppo antautua. Olisi helppoa vain antaa synkkyyden vetää mukaansa.
Minä tasapainoilen tunteiden ja niiden vastavoimien kanssa ohuella nuoralla. Yritän päästä kuilun ylitse putoamatta. Aikuisena kuljetan itseäni, pikkuista sylissä, joka pelkää, isompaa repparissa, jonka mielestä tämä on tyhmää. Teini haluaakin pudota se keikuttaa nuoraa. Selviytyjä minussa on päättänyt, että me pääsemme ylitse. Me teemme kaiken mitä tämä vaatii. Se on varma ja uskoo, että pääsen vielä tasapainoon kaiken menneen painolastini kanssa. Että opin laittamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin ja jättämään taakseni. Matkani on vielä kesken, mutta olen hyvällä tiellä.
