Oivallus
Kummallista miten yhtäkkiä oivaltaa itsestään uusia asioita. Olen aina pitänyt itseäni erilaisena ja olen jo pitkään tiedostanut, että olen tavallaan ”eriosista/puolista” koostuva kokonaisuus. Nuo ovat kyllä kaikki minua, mutta ne ovat hyvin ristiriitaisessa suhteessa keskenään. Nyt kun kaikki minussa on tavallaan enemmän näkyvillä on myös sisäinen kaaokseni suurempaa ja huomaan pomppivani eri selviytymiskeinojen ja tunnetilojen välillä entistä vauhdikkaammalla tahdilla. Minun on vaikeaa pitää järkitasolla itseäni kartalla sen suhteen missä kulloinkin mennään ja silti kuitenkin kykenen edelleen säilyttämään itseni toimintakykyisenä ja ulospäin ”selväpäisenä”. Minussa on hyvin vahvana tämä suorittajapuoli, joka saa tunnekaaoksen nopeasti piiloon, kun olen ihmisten ilmoilla. Se on kouluaikoina jo kehittynyt pitämään kulissit kasassa ja sen avulla olen onnistunut opiskelemaan itselleni mieluisan ammatin ja sen avulla kykenen nytkin kasaamaan itseäni kokoon tunnekaaosten jälkeen. Tajusin, että nuo minun eri tunnepuoleni eivät tule toimeen keskenään ja siedä toisiaan. Tavoitteenani kai siis olisi niiden hyväksyminen. Kun se vaan olisikin niin helppoa, että päättämällä se tapahtuu! 😀
Järkitasolla hyväksyn kyllä itseni tällaisena kaoottisena kokonaisuutena, mutta sisäisesti koen valtavia ristiriitoja eri tunnepuolten välillä. Vihainen ”osa” on joistakin pelottava. Pelkäävä on jostakin heikko ja ällöttävä reppana. Tunteet on jostakin järkiajatteluun tukeutuvasta epänormaaleja, joku harmistuu ja pettyy kun taas ei saa tuntea vaan pitäisi pysyä piilossa. Sitten taas kun onnistun koko terapia kerran kutakuinkin välttelemään tunteiden pintaan pulpahtelua, niin järkitaso hykertelee tyytyväisenä ja tunnepuolet on raivoissaan, kun ne sivuutetaan. Nyt kun pikkuhiljaa eri puolet on saaneet hetkittäin tilaa on niiden hallinta haastavampaa. Ne eivät pysy ruodussa vaan vastivat lisää huomiota. Ne ovat kuin vaille jääneet pikkulapset, jotka nyt imevät itseensä voimaa saadessaan näkyä tai kuulua. Mikään ei riitä niille. Ne jää aina liian vähälle. Niillä on omat tarinansa kerrottavana ja tunteensa jaettavana. Ne odottavat tyhmää terapiaa, että saisivat oman tilansa. Että niille olisi aika ja paikka, jossa niitä ei piiloteta ja paineta syrjään. Kontrolli pettää siellä nykyään jo liiankin helposti. Vastarintaa pitävätkin puolet tuntuvat luovuttavan melko helposti. Nekin luottavat mikä on ihan tyhmää. Joku minussa edelleen inhoaa tätä kaikkea. Ei halua myöntää, että olen tällaisen sekava kaaos tai ainakaan sitä ei saisi näyttää ja siitä ei saisi puhua. Se on sekoa ja minä kun kovasti haluan olla normaali. Mutta tämä on minulle normaalia!
Onko tämä oikeasti epänormaalia? Millainen on normaali mielenrakenne? Miten normaalit ihmiset tuntevat ja ajattelet? Onko normi ihmisillä erilliset muistit tunnetilojen/tasojen mukaan kuten minulla? Onko normaalissakin psyykkeen rakenteessa erilaisia tasoja? Onko tunne ja järki kaikilla erillään vai onko tämä vain minun ominaisuus? Osaavathan kaikki ihmiset irroittaa itsensä tunteistaan ja kropastaan? Kai nyt jokainen kykenee asettumaan ulos kehostaan negatiivisten tuntemusten kohdalla, eikö se ole luonnollinen reaktio?
