Epätoivoista kapinaa
Vieläkin taistelen kaiken hyväksymistä vastaan. Olen väsynyt tähän sisäiseen taisteluun, joka on täysin turhaa, kun samalla koko ajan vedän mattoa itsepetokseni alta. Paljastan itseäni ja tunteitani ja ajatuksiani yhä enemmän. Annan terapeuttini nähdä, miten sekaisin oikeasti olen. Enkä usko, että se voi ja osaa minua oikeasti auttaa. Tai no jollain tasolla olen vakaasti tuota mieltä kun sitten taas järjellisempi puoli kyllä luottaa ja tiedostaa, että kyllä tässä jotakin koko ajan tapahtuu pirunmoisesta sisäisestä vastarinnastani huolimatta. Jotenkin sumu verhon, vihan ja uhman takana näen jo surullisen, yksinäisen, epätoivoisen, pelokkaan pikkutytön, joka on luonut suojakseen mitä erilaisempia suojakuoria, joiden takana se on saanut ja osin on edelleen piilossa. Se ei puhu, mutta tuntee eri tasoilla ja sitten minä tyhmäpää olen keksinyt, että kirjoittamalla kykenen sanoittamaan noita ja muitakin tunteitani puhumista rehellisemmin ja rohkeammin. Pelko, että petän lupaukseni ei iske niin vahvasti kun pidän suuni kiinni ja annan käsieni tehdä tuon työn. On luvallisempaa kirjoittaa kuin puhua. Mutta tässäkin sorrun helposti järkeilyyn ja liika analysointiin. En voi vain olla ja tuntea. Se on liian vaikeaa. Liian raskasta. En siedä tunteita kuin pieninä annoksina kerrallaan. Sitten täytyy taas yrittää karata niitä keinolla millä hyvänsä. Miten normaalit ihmiset sietävät tunteitaan? Ovatko he vain rauhassa odottaen, että ne hiipuvat? Tunteeko kaikki yhtäaikaa useita täysin ristiriitaisia tunteita? Onko tämä normaalia? Onko itseinho vahvimpia tunteita muillakin? Millaista on tuntea itsensä hyväksi ja arvokkaaksi?
Aina kun innostun jostain. Haluan jotain tunnen etten saisi. Se ei ole oikein. Ei minulla ole oikeutta toivoa kivoja asioita. Aina teen väärin. Aina joku loukkaantuu minulle. Suuttuu minulle. En minä jaksa miellyttää koko ajan muita. Turhauttaa. Suututtaa. Vaikka kuinka yritän laittaa itseni etusijalle tunnen siitäkin jatkuvaa syyllisyyttä.
