Unimaailma
Kummallisia unia sitä tuleekin välillä nähtyä. Ei voi kuin ihmetellä omaa ajatusmaailmaansa ja sitten kun miettii tarkemmin niin yllätys kyllä järjellinen selitys on nytkin mahdollista löytää tuolle muka kummalliselle unelleni. Siinä tajusin, että synnytän vauvan, vaikken edes tiennyt olevani raskaana. Olin yksin kylpyhuoneessa ja vedin verisen vauvan itse ulos ja kiedoin syliini. Vauva katsoi minua ja alkoi kertoa minulle, mitä minun pitää tehdä seuraavaksi. Ensin pitää katkaista napanuora ja varmistaa, että istukka tulee kokonaisena ulos ja sitten pitää soittaa meille apua 112:sta. Minä vain nyökkäilen vauvalleni ja yritän käsitellä kuulemaani. Ei ole saksia, joten puren napanuoran poikki ja yritän tehdä hienon solmun. Ajattelen, että tämä täytyy tehdä huolella niin poikani saa kauniin navan. Sitten veden napanuoran avulla istukkaa ja lattialle tipahtaa neliänmuotoinen sammaleen värinen hieman froteekankaan oloinen lätyskä, jossa on selvästi kartan kuva. Poikani katsoo sitä ja toteaa helpottuneena, että se on kokonainen, eli kaikki on hyvin. Ihan väsyneenä istun lattialla nojaan kylpyhuoneen kylmään kaakeliseinään vauvasylissäni. Katselen ympärilleni ja näen veritahroja joka puolella. Etenkin katossa. En jaksa nousta vaan jostain kummasta kaivan puhelimen ja soitan apua. Ambulanssi miehet saapuvat pian ja lyhyen tutkimuksen jälkeen toteavat, että kaikki on kunnossa. He kysyvät, että oliko tämä suunniteltu kotisynnytys, kun kaikki on niin hyvin. Minä sanon, ettei minun pitänyt edes olla raskaana. En minä halunnut enempää lapsia ja olen aina pelännyt, etten ehtisi sairaalaan kun edellisen kanssakin tuli niin kiire. Ambulanssimiehet vain hymyilevät, onnittelevat ja poistuvat paikalta. Hitaasti nousen ylös vauva sylissäni, siirrän kädelläni kattoa niin, että verijäljet menevät piiloon ja kävelen pois luvaten lapselleni, että minä pidän siitä huolen. Se vastaa minulle, että opettaa minua. Kertoo minulle mitä pitää tehdä.
Herätessäni olin vain tyytyväinen, että se oli unta. En ole raskaana enkä tahdokaan enää olla. Alkuun ajattelin, että onko tämä minun alitajuntani keino kertoa minulle, että olen ollut liian lepsu äiti. Annan heidän kertoa minulle miten heitä tulee kasvattaa. Sitten pohdin, että ehkä tämä kuvaakin napanuoran katkaisua vanhemmistani. Irroittautumista heidän vaikutuksestaan. Minusta tulee itseni äiti. Kasvatan itse itseäni. Minä olen ollut perheessämme se tukipilari ja nyt minäkin voin pyytää apua. Minullakin on oikeus hakua varmistusta ulkopuolelta ja silti tiedän, että vaikka välillä väsyttää minä pärjään. Minä selviän ja pidän huolta myös siitä pienestä minusta, joka on aina joutunut selviämään yksin. Tämä on meidän uusi alku.
