Muistutuksia
Taas takapakkia, joten pitää muistutella itselleni, että pahoillakin päivillä on hyvät hetkensä, joku tarkoitus. Tosin nyt en kyllä ole taas yhtään vakuuttunut siitä, miten käännän tämän itseinhon jonkunlaiseksi hyväksynnäksi. En minä halua tuntea itseäni edelleen aina näin epänormaaliksi ja kaiken kukkuraksi mieheni joutuu kanssani sijaiskärsijäksi. Hän tuntee itsensä epänormaaliksi halutessaan aikuiselle normaalia intiimiä läheisyyttä kanssani, vaikka minähän se kummajainen olen. Minunhan pitäisi olla tyytyväinen. Mieheni haluaa minua. Mutta kun ei, minun epänormaali pääni ja kehoni ahdistuu. Jos en putoa pikkuiseksi hysteeriseksi ”lapseksi” kesken kaiken, irrotan itseni kehostani ja joudun käyttämään kaiken järjelliseni energiani itseni rauhoitteluun. Vakuuttelen mielessäni itselleni, ettei ole hätää, tämä on nyt ok. Tämä on eri asia, kuin silloin pikkuisena. Tuo on mieheni, olen aikuinen, kaikki on hyvin. Mieheni haluaisi, että minusta tuntuu hyvältä, mutta kun minä vihaan kaikkea sitä mitä kehoni tuntee. Minä vihaan sitä, että minuun kosketaan. Minä vihaan itseäni, kun en osaa päästä irti menneistä. Miksi en tunnetasolla ymmärrä, että nyt on eri kuin silloin, vaikka järjellä käsitän sen täysin? Miksi minä meinaan edelleen panikoida tai lamaannun täysin, kun minuun kosketaan? Pystynkö minä ikinä oikeasti nauttimaan läheisyydestä mieheni kanssa?
Mieheni haluaisi auttaa, mutten oikeasti tiedä mitä pitäisi tehdä toisin. Miten pitäisi olla tai koskettaa, että sietäisin sen paremmin. Miksi kaikki aina muistuttaa paskoista? Tosi reilua miehelleni, että käännän kaiken hänen kosketuksensa noiden lapsuuden paholaisten tekosiksi. En minä halua toimia ja tuntea näin. Minä oikeasti tahdon unohtaa ja päästä ylitse, mutta tuntuu kuin junnaisin paikoillani. Mitä vahvemmin terapiassa saan kiinni kokemuksista sitä vaikeampaa on arjessakin irroittautua. Aina minulla tämä ”ongelma” on ollut, eli en siis syytä terapiaa mistään. Mutta tämä vitun paska prosessi on vaan toivottoman hidasta. Tiedostan kyllä, että tämä on hyväksi ja tärkeää. Minä itse halusin nyt yrittää käsitellä nämä paskat pois päiväjärjestyksestä, mutta se miten vaikeaa ja hidasta tämä on tuli kyllä täytenä yllätyksenä. Olenhan minä ennenkin käynyt puhumassa, mutta tunneyhteys on aina ollut kadoksissa, tosin takaumia on ollut silloinkin, mutta ne ovat jääneet irrallisiksi. Nyt ne ovat enemmän tuetoisuudenkin tasolla käsiteltävissä, minkä pitäisi kait olla hyvä juttu. Mutta paskalta tuntuu!
Utelias analysoiva puoleni tahtoisi jopa tutkia omia aivojani takaumien yhteydessä. Olisi mielenkiintoista tietää mitkä aivoalueet aktivoituvat ja hiipuuko, esim kielellinen tai järjellinen osa tunnepuolen voimistuessa. Myös vireystilani usein heikkenee takauman jälkeen, joten olisi kiinnostavaa tutkia miten vireystilaa säätelevät aivoalueet reagoivat takauman aikana ja jälkeen. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten ns normiaivot reagoivat muistojen yhteydessä ja miten niissä aktiivisuus eroaa tällaisten traumamuistojen aktiviteetin suhteen. Jotenkin luulen, että minun olisi helpompi sietää ja hyväksyä itseni paremmin, jos saisin selkeän järkeen käyvän vastauksen, että takauman yhteydessä, yhteys oikeasti kielellisen ja järjellisen sekä tunnealueen välillä ei toimi. Silloin voisin ehkä antaa itselleni armoa. Uskoisin, että en vaan kykene toimimaan järkevämmin. No tuota odotellessa. Neuropsykologit kun innostuisivat niin tässä olisi epätoivoinen kokekaniini valmiina, joka haluaa muuttua. Haluaa päästä eroon takaumistaan.
