Loma meni irti kaikesta, tai no niin irti kuin minun taustalla on mahdollista! Puhelimen rikkoontuminen aiheutti pakkovieroituksen kaikesta netin ihmemaailmasta. Pikkuisille minussa se oli pettymys, kun ne olis tahtoneet kirjoittaa meidän kivalle sedälle ”Leikki-iskälle” ne kun sai siihen luvan. No niiden pettymystä korvas ton meidän hassun miehen ylläri niille. Mies oli ottanut pienten nallukan mukaan reissuun ja se anto sen meille koneessa. Jee. Hassua oli takana istuvan naisen ilme kun poikani kovaan ääneen kertoi kuinka äitin nalle on mukana. 😃
Lomall osa minusta oli hyvin irti kaikesta pahasta ja eka terapiakin sen jälkeen meni hyvin irrallisena. Noh. Eilen sitten tiputus ja paluu taas normi sekavaan minääni. Terapeutti ehdotti jotakin kuvatestiä. Noh musteläiskät ollaan tehty kahdesti sekä kontrollipuoli, että tunnepuolet ja vitsaillen aloitinkin jonkun mussa innostuessa että keltäs tänään kysytään. Eipä menny kauaa kun oli vitsit vähissä ja nyt ahdistus ja jälkipaniikki edelleen päällä. Mun kontrolli ei enää pidä ja putoilin eritunnetasoille holtittomasti. Kuka milloinkin ehti kommentoi kuvia ja nyt järkky itseviha. Mun pitäis esittää normaalia. Leikkii, et kaikki on ollu kivasti. En mä saisi puhuu monipuolisuudestani kun se tuntuu niin hullulta. Vittu mä en anna minkään tyhmäpää terapeutin analysoida mua. Mun paskat ei kuulu kellekään.
Triggeri ei herkille!
Kuvat oli mustavalkohahmoja ja alku oli ihan ok. Mun piti kertoo, mitä kuvassa tapahtuu /on tapahtunut tulee tapahtumaan. Joku mussa oli ensin ihan intsinä ja pikkuset heitti välikommentin jonkun muun kertomukseen, mut sit mä putosin. Mä sängyssä, mun huoneen ovi aukee, yö. Miks mua ahdistaa? Mä vihaan sitä kämppää. Mä vihaan meijän porukoita. Mä vihaan iskää. Mä vihaan tätä paskaa. Vittumä muistan kyl mitä olkkarissa tehtiin. Mä muistan niitten huoneen, mut ei munkin ”luona”. Mun turvapaikassa, missä mulla oli sillonkin nalle. Vittu mä en suostu tajuumaan enää lisää. Mä tiiän jo mitä meillä oli. Eikä noi mielikuvat saa olla olemassa. Järkky ahdistus vaikka vittu mitään ei varmasti ole ollut. Miks mun tyhmäpää vaan ei voi unohtaa. Mitä vitun välii noilla on? Mitä sitten, vaikka meijän perhe oli kieroutunut? Miks joku mussa kokee noita paskoja nyt läpi. Vittu miks mun vitun keho reagoi noin? Mä en ymmärrä. Mä en tahdo ymmärtää. Miks mä en voi vaan leikkii, et kaikki on ollu kivasti ja normaalia?
Miks joku vitun normikeittiökuvakin tuo mun päähän vitun meijän perheen ihanan pikkuriidan. Miks mä muka muistan miltä musta tuntu? Miks mulla on paha olo, kun en voi auttaa äitii? Mitä oikeen tapahtu? Se itki, huusi, verta oli lattialla ja iskä halus tappaa mut, mut oliko iskä tehny äitille jotain vai se ite itelleen? Sitä en tiiä. Mä muistan äitin vaan yrittäneen itsaria pillereillä, oliko tollon iskä satuttanu sitä? Mä muistan vihan. En pelkoa. Uhon ja häpeän. Äitille tuli pahempi olo kun mä huusin vastaan. Huusin takas. Mä en pelänny iskää.mä halusin kuolla. Halusin että se vitun raukka paska tappaa mut. Vittu mä sekoon. Mun pää ei vaan kestä tätä. Mä haluun paeta itteeni. Lähtee vaan johonkin. Alottaa elämän alusta ihan yksin. Luoda itteni uudestaan. Pelottavaa on se, et mä tiiän et hetkeksi se onnistus, mut sit jossain vaiheessa mä heräisin tajuumaan, et mulla oli perhe. Mä olin äiti. Joku mussa ei anna mun toimii nii kuin joku mussa tahtois. Ja pieniä pelottaa noi karkulaishalut. Ne on liian kiintyneitä tyhmään terapeuttiin ja äiti mussa ei anna mun hylätä perhettä. Tyhmää! Vittu mä vihaan tätä monipuolista itteeni!
Avainsanat: monipuolisuus, muistaminen, Viha
Iloinen pieni minussa on ollut pinnalla ja oloni on ollut kovinkin spontaanin innostunut. On ihanaa saada välillä kiinni näistä mukaviakin muistoja ja tunteita kantavista osista itsessäni. Pikkuinen minussa on intsinä matkasta. Lomareissut olivat sille jo pikkuisena hetkiä irti todellisuudesta. Hetkiä kun se nautti kaikesta ympärillään. Ei ne auvoisia olleet, mutta muistan, miten itse en matkoilla juurikaan huolehtinut äitini jaksamisesta tai pelännyt iskän raivokohtauksia. Jotenkin sain niin paljon irti kaikesta uudesta ympärilläni, että unohdin reissuissamme todellisuuden. ja kai joku minussa kuitenkin myös nautti kun päästiin hetkeksi eroon myös naapurin sedän kanssa tehtävistä leikeistä.
Ihanaa löytää itsestäni tämäkin ei niin aikuinen, mutta energisen ilon täyteinen osa. Toivon, että tämä säilyy ainakin reissumme ajan ja toivottavasti ylikin. Tämä ihanan iloinen pikkuiseni sai kirjoittaa terapeutillekin, että tykkää siitä. Joku minussa heti ahdistui tuosta ja pitää tuota tyhmänä, mutta jollain tasolla tuolle pikkuiselle sisälläni, on tärkeää saada sanoa se ääneen, tuntematta itseään pahaksi. Tuo minussa hieman vielä pelkää, että terapeuttikin muuttuu pahaksi, jos tykkään siitä. Se haluaa nähdä, ettei niin tapahdu. Että se onkin ok vaikka mä tykkään. Että se ei tarkoita, että toisesta tulee hirviö, tai että mun pitää tehdä sille ällöjuttuja. Terapeutti lupasi, ettei hylkää mua. Sekin oli pienilleni tooosi tärkeä juttu. Kelan tuki päättyy tämän vuoden syksyllä ja se selvästi ahdistaa montaa puolta minussa. Kontrolli pyrkii vahvistumaan, kun sen mielestä mun pitää nyt alkaa suorittaa itseäni pikaisemmin kuntoon. Mutta pienet luottaa täysin, kun tuo kummallinen tyyppi lupaa, ettei hylkää, niin kyllä asiat jotenkin järjestyy ja jatkuu.
Pienet mussa kasvaa koko ajan luottamaan itseensä enemmän ja ne uskaltaa jo tukeutua entistä vahvemmin. Nuo sabotoivat puoleni heikkenevät kun luottamus tukeen lisääntyy. Samalla tietoisuus kaikkien välillä kasvaa. Mutta ei tämä toteudu traumaterapia oppien mukaisesti puhtaasti aikuisen minussa kautta. Aikuinen minussa kyllä myös oppii olemaan avoimempi ja läsnä kaikelle mitä minussa tapahtuu. Oppii hyväksyen tarkkailemaan ja on jossain taustalla, vaikka tipun tunnereaktioiden mukaan. Luottaa siihen,että selviän ja että huonotkin olot menee ohitse. Eri tunnetasoni ovat tietoisempia toisistaan ja kykenevät jollain lailla ”keskustelemaan” keskenään. Mutta ei tämä tapahdu niin, että aikuisena vain koko ajan havainnoisin ja analysoisin mitä minussa tapahtuu. Tunnetasojen työskentely toimii enemmän irti järkitasosta, mutta silti koen edistyväni, eheytyväni. Kaikki erilliset tasot minussa voimistuvat kun saavat näkyä ja samalla niiden yhteistietoisuus siitä, että kaikki on tätä oman kaoottisen minäni eri puolia vahvistuu. Tämä kaaos saa muotoja ja muuttuu usvasta yhä selkeämmäksi jatkumoksi. Minä järkitasolla ymmärrän, miksi olen muodostunut näin ja miksi kaikki on ollut niin erillään toisistaan.
Hyväksyntää tapahtuu osien välillä yhtä lailla kuin aikuisenkin järkipuolen suhteen. Näennäisen aikuisen, joka on minussa ollut semmoinen pikkuvanha kaiken konrolloija puoli, ote muihin minussa heikkenee. Jollain lailla ulospäin kaaokseni on muuttunut näkyvämmäksi ja samalla ahdistus minussa on alkanut hellittää. En enää piilottele osiani ja mukaudu eritilanteiden mukana erilaiseen muottiin yhtä helposti kuin ennen. Ennen loin itseni uudelleen eri ihmisten parissa, kaikki se on minua, mutta mikään ei ole kaikki mikä minussa on. Kukaan ei ole tuntenut minua, koska jokainen on nähnyt vain ne osat, jotka olen kulloinkin kokenut tuon ihmisen seurassa hyväksi antaa näkyä. Nyt olen sekoitellut pakkaa. Pikkuisetkin minussa saavat näkyä myös töissä ja kotona. Nekin saavat aikaa ja huomiota. Kiukkuilijat saavat vuoronsa, ei minun tarvitse olla aina se kiltti. Saan tukeutua, ei tarvitse olla aina se vahva, olen sanonut, mikä minulle on vaikeaa ja uskaltanut kertoa pomollenikin taustastani. En ole vain jotakin kaunisteltua eripaikoissa vaan olen näkyvämmin kaikkea mitä minussa on. Ja se tuntuu eheyttävältä. Se tuntuu hyvältä. Se on kivaa!
Avainsanat: ilo, näkyvyys, pikkuiset
Show must go on. My feelings aren’t allowed. Not even in therapy. This ia how I feel right now. I know he didn’t mean it like that. He tried to help me, but it worked totally different. Yesterday I get in touch with hard feelings about my second abuser. Those emotions makes me hate myself. Makes me wanna die. They broke me. Get me feel anxiety and numbness at the same time. I worked like a robot today and went to a therapy hoping I could feel and it would be just fine. He misinturbuted me. He propably thought I can’t handle my emotions and succested relaxation, witch I hate cause they make me surrender. But cause part of me always wants to be nice I did as I was told. I let go of the control and played along. As I did as a child. I needed to learn how to relax, how to stay still. How to stay silent. How to ”enjoy”. And I learned how to get ”out” of my body. I was in my mind feeling empty. Feeling numb.
Now I am filled with hate. Hate towards myself, cause I was again too nice. Not telling him, I do not want to do these exercises. I also hate him. Part if me is convinced that he can’t take my pains. He is tired of working with me. He just don’t want to admit it. He can’t help me. I am too difficult. Too frustrating to work with. I am too slow. Too stupid. I feel totally lost. I can’t rely on anyone. I can’t speak, cause it is too much. No one is willing to hear. Willing to help. Willing to stay with me on this journey to my feelings.
I know these are just one part of me toughts. I know by the next weeks therapy time I have probaply forgotten about these feelings. But now I am sad. I am mad. My feelings did not got listened. They were not allowed to be seen. I fucking hate the shitty therapy right now!
Lapset rääsyläiset, köyhyyden keskellä kasvavat, onko henkinen köyhyys tunneköyhyys kuitenkin pahempi kasvuympäristö kuin taloudellinen epävakaus? Kumpikin on haitallista lapsen kehitykselle. Huono taloustilanne lisää vanhempien stressiä ja johtaa herkästi muihin haitallisiin kierteisiin, mutta jos vanhempi kykeneekin luomaan lapselle turvallisen ja tunnerikkaan kodin on vaarallisempaa kasvaa yltäkylläisyyden keskellä vailla kiintymisen tunnetta mihinkään. Ostetulla rakkaudella jää ihminen sisältä tyhjäksi.
Jäin myös pohtimaan mustasukkaisuutta. Tuota negatiivisena pidettyä tunnetta. Mietin, miksi nyt koen mustasukkaisuutta terapeutistani ja parhaasta ystävästäni, kun en ole sellaista tunnetta juuri koskaan edes lapsena kokenut. Ekan kerran tunsin sitä lastani kohtaan aikuisiällä ja muistan siihen liittyvän häpeän. Eihän kukaan ole mustis lapsensa isänsä kanssa viettämästään ajasta. No minä olin. Nyt vasta hahmotan, etten ole koskaan lapsena voinut/ osannut olla mustasukkainen, koska en ole ollut kiintynyt/ kiinnittynyt kehenkään. Mustasukkaisuus edellyttää, että on kiintynyt ihmiseen ja tavallaan pelkää sen menettämistä. Minulla ei ole lapsena ollut sellaisia ihmissuhteita, joissa olisin oikeasti ollut täysin itsenäni kiintynyt. Niin ja mustasukkaisuus edellyttää myös omanarvon tuntoa. Sitä, että kokee ansaitsevansa parempaa. Minä en ole tuntenut mustasukkaisuutta ystävistänikään, koska minulle oli itsestään selvää, ettei minusta voi oikeasti pitää. Jos siis joku ystäväni vaihtoikin kaveria, oletin automaattisesti sen olevan minulle oikein. Eihän mun kaa kukaan halua leikkiä, kun olen tyhmä ja paha.
On surkuhupaisaa huomata, miten nyt olen henkisessä kehityksessäni
edennyt ehkä 3-vuotiaan tasolle. Kolmas terapiavuosi menossa ja henkinen tasoni on noussut nollasta leikki-ikäiseen ja mun Kelan tukema terapia loppuu kohta. Miten tästä siis voi puolessa vuodessa rakentaa ehjää aikuista? Tulee pikkusen kiirus. Ahdistavaa ja silti hyväkin mieli. On tämä parempi, kuin se mistä lähdin liikkeelle. Olen kiitollinen matkastani itseeni. Matkastani tunteisiini. Terapeutista, jonka tasaisuuteen peilaamalla opin hyväksyntää tätä keskeneräistä itseäni kohtaan. Olen kiitollinen monipuolisesta ystävästäni, jonka kanssa kuljen melko samaa tahtia tällä terapiapolulla. Hänen ja muiden ihanaisten upeasta kirjasta, jossa olisin voinut olla itsekin mukana, jos olisin asunut lähempänä. Upea teos -Piilosta! Minä tulen piilosta omaa tietäni kulkien. Minulle tämä kirjoittaminen on prosessi näkyväksi tuloa omana monipuolisena itsenäni vaikka nimimerkin takaa toistaiseksi kirjoitankin. Minulle osallisuus eri vertaisryhmissä ja projekteissa on osa toipumistani. Näen itsessäni kehitystä, vaikka aaltoilenkin välillä taantuen, mutta sitten taas sitkeästi eteenpäin pinnistellen. Näen vaiheet, joissa olen matkani varrella viipyillyt pidempään ja suden kuopat, joihin edelleen herkästi putoilen. Osaan edelleen innostua ja iloita viattoma pikkulapsen tavoin. Mikään osa minua ei ole kadonnut kokonaan, mitä pelkäsin! Mutta tunnen itseni yhtenäisemmäksi samalla kun näen oman rikkinäisyyteni yhä selvemmin. Opettelen tunnetaitoja, joita normaalisti opitaan lapsena. Opettelen itsehyväksyntää ja tukeutumista. Opettelen luottamaan muidenkin apuun. Opettelen luopumaan näennäisestä vahvuudestani ja minä pärjään yksin selviymismoodistani.
MinnaT
Avainsanat: ilo, Luottamus, mustasukkaisuus, toivo, tunteet
Pikkuinen minussa on surullinen. Se on luonut terapeutista oman illuusionsa. Pienille minussa terapeutti edustaa isähahmoa. Se kyllä tiedostaa, ettei se oikeesti ole, mutta tahtoo/ on tahtonut leikkiä ja ajatell, että se on. Tuo murtui. Pikkuinenkin näki konkreettisesti, ettei sen aika oikeesti ole kuin valetta. Se on maksettua aikaa. Terapeutille me ollaan yksi tyhmäpää muiden seassa. Pikkuinen mussa tahtoisi uskoa, että noi isommat on väärässä ja että kyllä toi kiva setä voi oikeesti silti auttaa vaikkei ookaan oikee iskä. Samalla sekin tietää ettei kukaan voi koskaan täyttää sitä tyhjiötä mikä meidän sisällä on. Meidän tarvitsevuus on loputonta. Ja sen tajuuminen sattuu. Olen huutanut ääneen autossa. Halunnut taas tänään vaan kuolla. Tuntenut aivan liikaa. Jos tunteisiis voisi kuolla mä en olis elossa. Ei tätä surun, isän ja äidin ikävän tuskaa vaan kestä. Tämä sattuu fyysisestikin aivan saatanasti. Tämä repii rikki ja saa vaan toivomaan kuolemaa. Pikkuinen minussa itkee, miksi ei saanut kuolla silloin pienenä. Kun ei kukaan välittänyt kuitenkaan ja nyt olen saatanan rikki.
Olen aina ollut. Voinko koskaan tuntea itseni kokonaisemmaksi? Miksi joku näin rikkinäinen ihminen hakeutuu terapiaan? Miten oikeesti luulin, että musta olisi tähän? Tää sattuu. Sattuu ihan sairaasti. Ja samalla tuo vittu ei tunnu missään repii mua toisaalle. Irti tunteista. Vakuuttelee, että olisi parempi lopettaa. Ei me tarvita mitään. Ja pieni itkee, huutaa, kärsii. Se luottaa, se uskoo. Se tarvii. Se haluu näkyä. Se haluu saada anteeksi kun on ollut paha tyttö. Se tahtoo että toi ”uusi” iskä vakuuttaa sille ettei se ole likainen, paha hirviö vaikka tekikin iskänsä kaa ällöjuttuja. Pieni mussa uskoo, että toi kiva Setä voi auttaa meitä. Pieni mussa on naivin hyväuskoinen. Se on suloinen.
Toi kiukkuilijakin on tavallaan söpö. Se kuvittelee tosissaan, että selvitään paremmin yksin. Sen mustasukkaisuus on hassuakin. Se kovasti vakuuttelee, ettei tarvi mitään ja silti sitäkin sattuu. Se luulee oikeesti suojelevansa mua noilta tuskaisilta pettymyksiltä vaikka samalla eristää meidät omasn pikkumaaimaamme. Mä oon tarvinnut sitä lapsena. Se on tuonut mulle turvaa. Ja se luulee edelleen toimintamallinsa olevan toimiva. Se ei näe oman käytöksensä läpinäkyvyyttä.
Aikuisena olen taas enemmän kartalla itsessäni. Eikä tämä ole helpottavaa. Tämä väsyttää.
Avainsanat: ikävä, kaipuu, suru, tietoisuus, tuska
Joku mussa on tosi pettynyt ja vihainen. Haluun lopettaa koko terapian. En tartte sitä vittu hoitakoot vaan muita. Ne tarttee sitä enemmän. Mä en tarvi ketään. Mä en enää ikinä puhu sille mitään mistään. Mun paskat ei kuulu kellekään. Vittu mä selviin yksin. Oon aina selvinny selviin nytkin. Mua pelottaa Saanko tän sabotoijan kuriin. Pois. Piiloon. Vai estääkö se mun terapian etenemisen nyt kokonaan. Joo järkitaso tietää, ettei terapeutti tehnyt mitään väärää. Tottakai sillä on muitakin sekopäitä hoidossa. Ei se ole yksin mun. Vitun paska tekee vaan työtään. Vittu sitä mun asiat kiinnosta paskan vertaa. Vittu muut saa tarvita sitä ihan rauhassa. Mä en. Mä en tarvi mitään mun aiksa. Vittu mulla ole mitään väliä. Vitut mä tarvin mitään omaa aikaa kenenkään kanssa. Mitä vittua toi vanha pieru mua muka osaa auttaa. Ei mitään. Mä vihaan sitä.
Joo tämmöset tunnelmat siis terapian jälkeen. Joo joku toinen potilas oli sekottanut ajan ja kolkutteli ovella kesken terapiani ja se sai mussa tän sekamelskan aikaiseksi. Joku oli surullinen joku pieni mussa. Se suri jo menettämäänsä terapiaa, koska tuo vihainen mussa oli tosi voimakas. Tuijotteli hiljaa terapeuttia vittuili ja välillä tuli pintaan ei tunnu misdään hymyilevä puoli, joka leikki taas normaalia. Mun pienillä nyt iso hätä. Ne luulee että mun vittuilija ei pääse yli tästä ja terapia ei enää onnistu. Että mä alan taas välttelemään tai pomppimaan olosta toiseen eikä saadakaan tuntea siellä enää. Joku mussa on vakaasti päättänyt, etten saa enää luottaa. En tukeutua. Toikin on vaan täys paska, jolle mä olen vaan yksi muiden joukossa. En samalla lailla kuin muille paskoille, mutta kuitenkin. Ei se ole mulle mitään. En mä ole mitään. Mun tunteilla ei ole väliä. Mun elämällä ei ole väliä. En mä tarvi terapeutilta mitään. Se on vaan ammattihyypiö mä vihaan sitä. Mä en mene sinne enää ikinä.
Joo aikuinen aika hukassa. En oikeinnsaa itseäni tämän olon ohi. Onneksi mun sekopäinen pää luultavimmin unohtaa tämän tässä liki viikossa mikä sekin ihan tyhmää. Vittu musta riippuvista syistä ensi viikollakin terapia peräkkäisinä päivinä. Iham tyhmää. Vittu. En tarvi sellasta. Vitun vitun vittu. Ahdistaa ihan sairaasti. Miksi mun pitää olla näin saatanan sekaisin ja silti muka toimintakykyinen. Joo ja olenkin. Tiedän kyllä pärjääväni huomenna töissä taas loistavasti. Mutta mua väsyttää. Mua suututtaa. Mua turhauttaa. Miksi tämä on näin saatansn vaikeeta? Mä oon niin vitun rikki. Mun koko helvetin lapsuus on pelkkää vitun traumaa toisensa jälkeen. Miten vitussa tästä kuntoudutaan eheäksi tai edes jotenkin yhtenäisemmäksi persoonaksi? Pienetkin vastoinkäymiset saa mut ihan kierroksille ja pois tolaltani. Vittu mä vihaan itteeni. Ja joku mussa nytkin rauhottelee, että ei se nyt ihan noin ole. Plää vihaan tätä monipuolisuutta kun en voi edes vihata itseäni ilman toista mielipidettä. Grr. Enkä mä ole yhtään mustis. Mua ei vois vähempää kiinnostaa ton muut asiakkaat. Vittu.
Avainsanat: mustasukkaisuus, pelko, takapakki, Viha
En tiedä miten suhtautua pahantekijöihini. Minussa joku pitää kiinni tarpeesta ymmärtää ja ”rakastaa”, mutta miten voi rakastaa ihmisiä, joille on ollut esine? Tarpeita varten oleva tavara. Arvoton otus. Saasta. Kun on kasvanut niin ja osa itsessäni oppinut vihaamaan itseäni niin miten nämä ajatusvääristymät korjataan? Ahdistun hyvästä. Joku minussa lietsoontuu haluamaan rangaistusta. Ei mulle saa olla hyvä, kun mä olen paha. Likainen hirviö. Kun paha on omaa verta. Minulla on puoliksi sama DNA, niin enkö minäkin silloin ole paha? Toinen puoli minua on alistujaa toinen alistajaa, niin mitä minusta tulee? En minä voi olla lähellekään normaslia. Minulla ei ole tunnepohjaisesti mitään käsitystä normaaleista perhesuhteista. Kuinka voin siis osata olla oikeassa perheessä, oikea äiti, oikea vaimo? Mitä ne tarkoittaa?
Vihaan lapsuuttani. Vihaan perhettäni, joka oli minulle normaalin epänormaali. Vihaan ihmisiä, jotka seurasivat elämäämme sivusta, eivätkä puuttuneet. Miksi? Miksi kukaan ei pelastanut minua perheestäni? Miksi kukaan ei tukenut ja auttanut? Miksi tunnen, etten saisi vihata niitä? Eihän vanhempia saa vihata. Ei sairaita ihmisiä saa vihata. Niitä pitää ymmärtää. Ei ne ymmärrä mitä niiden toiminta aiheuttaa lapselle. Mutta ne oli aikuisia. Eikö niillä ollut vastuu? En tiedä mitä tuntea/ajatella. Osa minussa tahtoo saada joltakin luvan vihata. Tahtoo saada anteeksi nuo pelottavat tunteensa. Tahtoo jonkun sanovan, että minulla on oikeus olla vihainenkin. Minä itse en riitä. Se ei auta. Järkipuoltani tunnetasoni eivät usko. Ne kaipaavat ulkopuolisen vakuuttelijan.
Avainsanat: lupa, vamhemmat, Viha
Haluan irti häpeästä. Se on edelleen osa minua. Nyt otin taas uusia askeleita eteenpäin. Puhuin miehelleni peloistani lasteni suhteen, koska en ole kunnolla aina tiedostanut/ kyennyt hyväksymään kaikkea kokemaani pahaa. Lapseni ovat muutamia kertoja olleet toisen tekijäni kanssa lyhyen hetken. Eivät koskaan yötä eivätkä koskaan niin, että tämä ihminen olisi ollut päissään. Tämä henkilö muuttui jo nuoruudessani. Hän meinasi kuolla ja kärsi pitkät hoidot. Hän kasvoi ja halusikin muuttua. Hän teki tekonsa minulle kännissä ja yleensä ilta/ yöaikaan, silloin kun asiat olivat muutenkin huonosti. Hän ei ole ollut samanlainen kuin pidempi aikainen varsinainen hyväksikäyttäjäni. Hän ei ole osannut koskaan uskotella, että pitää olla hiljaa. Minulla vaan ei ollut ketään luottamuksen arvoista jolle olisin puhunut, mummolle yritin ja se ei uskonut. Omat lapseni ovat aina olleet puheliaita. He ovat olleet ihan erilaisia kuin minä lapsena. Järjellä uskon, että he olisivat ilmaisseet jotenkin, jos heille olisi tehty pahaa. He ovat aina saaneet puhua kaikesta. Heidän ei ole tarvinnut kasvaa minua suojellen. Silti joku minussa välillä miettii, entä jos, ei kai. Sitä en antaisi itselleni ikinä anteeksi. Silloin olisin leijona emon lailla puolustamaan lapsiani.
Kerroin miehelleni siis näistä ajatuksistani ja uudestaan tunteistani sekä muistoistani omaan lapsuuteeni liittyen. Puhuin nyt siis myös tästä varhaisemmasta hyväksikäytöstäni ja tunteideni ristiriidasta tätä tekijää kohtaan. Mieheni vakuutteli, että olisimme huomanneet, jos jotain olisi tapahtunut. Tämä ihminen on vanha ja yrittää olla huomaavaisempi. Hän muuttui kyllä sairautensa myötä paljon ja tuntui sen jälkeen ymmärteneen toimineensa väärin. Hän ei ole juurikaan ollut lasteni kanssa kaksin. Ne muutamat lyhyet hetket silloin kun kieltoni oli vielä päällä olisivat näkyneet lasteni käytöksessä, jos jotain pahaa olisi tapahtunut. Tämä henkilö yritti hyvitelläkin tekojaan nuoruudessani. Hän tuntui katuvalta. Mutta…. Voiko tuollainen ihminen muuttua?
Puhuin myös töissä esimiehelleni. Kerroin vain lyhyesti taustastani
hyväksikäytettynä. Sanoin sen aiheuttavan joskus minulle haasteita töissä ja kerroin missä tilanteissa se vaikuttaa ja miten pyrin vaikutuksia estämään. Olen ylpeä rohkeudestani. En aio antaa häpeälle valtaa. Se mitä minulle on tehty ei määritä minua. Ei saa laittaa minua piiloutumaan. Minä olen sen vuoksi ajoittain hyvin rikki, mutta minä käyn töissä. Se vaikuttaa töihinikin, mutta voin tukeutua. Voin puhua siitä. Vittu mä en anna tämän pilata unelma työtäni. Tämä on myös vahvuuteni. Syy miksi olen hyvä työssäni. Minulla on syy jos joskus tipun ja se ei ole minun vikani.
Avainsanat: helpotus, puhuminen, tausta, työ
Tunteet tulevat ja menevät. Seuraan niitä, kuuntelen niitä hiljaisen surullisen hyväksynnän läsnäollessa. Myrsky on tyyntynyt. Sain hitusen selvyyttä, mutten kuitenkaan vastauksia. Mitä voin odottaa teiniltä? Itsekin reagoin kuin samanikäinen. En ole tyytyväinen, mutta löysin sentään itsestäni aikuisenkin. En ole hyvä äiti. En hyvä vanhempi. Mutta ehkä en ole niin pahakaan kuin hetken ajattelin. Ei toinenkaan ole täydellinen. Hän ei näe omia heikkouksiaan. Ei halua nähdä. Minä yritän. Minä koko ajan pyrin kasvamaan ihmisenä, ja toivon oppivani virheistäni. Se on vaikeaa, mutta haluan taistella itsetuntemukseni lisääntymiseksi ja tunteiden hallinnan kehittymiseksi, jotta en aina tippuisi niin vahvasti johonkin tunnetasoon ristiriitojen tullessa. Tämä jo on minulle täyttä työtä. En minä hallitse itseäni niin kuin ”normaalit”. Minulle tippumista vastaan taistelukin kadottaa jossain määrin järkiajatteluni. En saa kunnolla kiinni asioista. En muista mistä puhuttiin. Mitä sanottiin, kun jumitan yhteen asiaan. Minun tunnekaaokseni on arkea, josta on vaikeaa oppia yli. Arkiongelmat usein tuovat esiin myös muistikuvia aiemmista torjutuista tilanteista. Kasaumia on valtavasti, eikä minun järki kapasiteettini useinkasn pysy täysin läsnä edes pikkuisissa arjen haasteissa.
Miten tästä voi opetella eroon? Minä tarvitsisin aina aika lisän kun tunnetasoni aktivoituvat. Tarvitsisin rauhallisen paikan, jossa voin antaa tunnetasojeni rauhassa mellastaa ja tapella hetkisen, jotta saan jonkunlaisen kokonaiskuvan muodostettua tunteistani ja ajatuksistani. Voinko opetella sanomaan, että anteeksi, palaan jatkamasn keskustelua hetken kuluttua? Siihen tarvittaisiin aikaa, mitä usein ei ole. Siihen tarvittaisiin muilta ymmärrystä, mitä usein on vielä vähemmän. Mieheni tajuaa. Miten saan muutkin tajuamaan? Minun pitäisi tehdä opetusvideo itsestäni. Näin toimin, kun tunnekaaos saa vallan. Minun pitäisi kai avoimemmin kertoa, että minulla on tämmöinen dissosiatiivinen häiriö ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Miten tunteiden vallitessa järjellinen ajatteluni ei toimi aikuisella tavalla ja miten yhden olotilani tunteet ja ajatukset voivat olla täysin ristiriidassa muiden kanssa. Miten lapsiosani pelkäävät ja ahdistuvat herkästi kaikesta, minkä kokevat uhkaksi ja miten niitä puolustavat osat ovat töykeitä tai tunteettomia. Mustavalkoajattelevat osani eivät kerro mitään mieleni monipuolisesta kyvystä pohtia jo etukäteen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia skenaarioita epäselvien viestien yhteydessä. Miten tippuessani tunnekaaokseen en usein itsekään tiedä miten pääni ruletti saadaan pysähtymään. Miten huutaminen saa minut eriytymään itsestäni entisestään. Miten käskytys saa minut robottina tottelemaan ilman minkäänlaista järjellistä yhteyttä itseeni. Miten tätä kerrotaan muille? Miten tämän kanssa opitaan elämään oikeasti normaalia elämää?
Avainsanat: C-PTSD, DID, hallinta, kaaos, kehittyminen, tunteet
Yö mennyt itkiessä. Hyppiessä olotilasta toiseen. Välillä järkipuolikin päällä, välillä itseviha, välillä välinpitämättömyys, välillä suru, ditten taas joku järki ja kierrokset vaihtavat paikkaa kiihtyvällä tahdilla. Pää hokee miksi? Etsii syitä. Etsii vikaa kaikesta itsessäni. Näen virheitä omassa toiminnassani, käytöksessessäni. En etsi perusteluita. Niitä ei ole. Ei ole lupaa antaa itselleni anteeksi. Olen järjettömän pettynyt itseeni. Kohtaan jälleen kerran hylkäämisen tunteita nyt siinä yhdessä tuskaisemmista rooleista. Minä joudun aina hyväksymään rakkaudettomuuden. Sen faktan, ettei minua voi rakastaa, etten minä ole osannut rakastaa. Että ihmiset ovat elossa. En saa surra, koska mikään ei ole lopullista. Minun pitäisi vain kasvaa. Päästä yli ja löytää keinot elää omien mitättömyyden tunteideni kanssa. Teen koko ajan töitä oppiakseni itsehyväksymään itseni tämmöisenä. Rikkinäisenä, epätäydellisenä, tunnetasoiltani irrallisena kaaoksena. Ja opinkin, hitaasti, pikkuhiljaa kehityn myös tunteideni yhteistyössä ja hallinnassa, mutta miten paljon hallaa olenkaan onnistunut aiheuttamaan lapsilleni, siksi että olen tajunnut oman rikkonaisuuteni vasta niin myöhään? Voinko koskaan antaa itse itselleni tai saada lapseltani anteeksi sitä etten edes muista kaikkia tilanteita, joissa en ole kyennyt toimimaan järkiaikuisen tavoin. Enkä voi nytkään luvata kykeneväni. Katkeruus ja marttuurimainen asenne lähellä pintaa. En osaa/ pysty puhumaan, koska silloin yleensä tipun. Voinko tutustua lapseeni uudelleen kurjoittamalla. Voiko niin hakea todellisempaa yhteyttä. Minulle kirjoittaminen on ollut avain kaikkiin läheisempiin ihmissuhteisiini. Pitäisikö minun avata lapselleni tätä sisäistä kaaostani?
Olen epäonnistunut äitinäkin, vai olenko? Mikä on hyvän äitiyden mittari? Haluan lasteni olevan onnellisia. Haluan antaa heille vapauden tunteisiinsa. Haluan, olla tukija, vaikka se sattuu. Minä joka yritän muuttaa itseäni, jotta lapseni saisivat kasvaa erilaisen lapsuuden kuin minä itse, olenko kuitenkin tehnyt kaiken väärin? Äitiyskin on luopumista. Lapsi kasvatetaan omilleen. Tuetaan ja kannustetaan irtautumaan ja luottamaan omaan itseensä. Tuetaan päätöksissä, vaikka ne tarkoittavat irti päästämistä. Tämä on järkiajattelua, mitä tunnepuoleni eivät tue.
Osa minua itkee ja huutaa. Marttyyrina syyttää itseään. En ole ollut tarpeeksi läsnä lapselleni. En ole pystynyt tarjoamaan riittävästi läheisyyttä. En ole puhunut. Olen ollut etäinen. Tunnemyrskyni ovat olleet välillä vahvoja, enkä ole aikuisen tasolla aina kyennyt selittämään niitä auki. Olen tippunut ja lapseni on ollut hämmentynyt. Nyt hän tietää dissostani. Tietää taustastani. Ehkä hän ymmärtää, ehkä ei. En halua hänen yrittävän ymmärtää. Ei minun taustani ole perustelu. Minä olen toiminut välillä epäaikuismaisesti, en voi tai halua sitä puolustella. Nytkin osa minusta tuntee kuin teini. Vittu menköön koko pentu. En halua nähdä sitä enää ikinä. Joo ei äitinä saa tuntea näin. Ei ajatella näin. Sain tuon puolen minua pitämään suunsa kiinni, mutta häpeä noista tunteista ja ajatuksista on valtava. Ei hyvä äiti koe noin.
Selvisin vaikeasta tilanteesta kai suht hyvin. Kiikuin rajoilla, mutta järkipuoli pysyi vallalla. Lapseni sai tuoda toiveensa esiin. Sai lopuksi tukeakin. Hyväksyntää. Mutta myös pahaa oloa. En kyennyt täysin pitämään tunnepuolia hallinnassa. Olen pettynyt itseeni. En voi sille mitään, mutta pääsen tästäkin yli. Lapset kasvavat, he päättävät asioita, joista ei ole samaa mieltä. Koen tämän myös kasvun paikkana. Tilaisuuteni osoittaa aikuisuutta. Maksan karmanvelkojani luopumisen tuskan kautta. En ollut valmis. Onko kukaan koskaan? Mikään ei ole päättynyt. Mikään ei ole niin pahaa kuin nyt annan ymmärtää. Kukaan ei ole kuollut. Ketään ei ole menetetty lopullisesti. Miksi olen näin itsekäs. Itsekeskeinen. Omistushaluinen. Ei lapsia voi omistaa. Eron myötä olen opetellut erossa oloa jo pienestä, koska halusin lapseni luovan läheisen suhteen isäänsä. Ja niin hän on tehnytkin. Se on hyvä asia. Olen opetellut elämään ikävän kanssa. Olen kovettanut itseäni, ettei lähdöt sattuisi niin paljon. Samaa on tehnyt isäkin. Nyt on aika antaa tilaa. Jättäytyä taka-alalle. Antaa lapseni tehdä valintansa.
Miten osaan pitää itseni aikuisena, kun tunteet heittää minut myllyynsä? Ei minulla ole normaalit tunteiden hallintakeinot hallussa. Antaako lapseni anteeksi mokani,Ylilyöntini, Tunnepurkaukseni? Vai ajaako ne katkeruuteen.
Onko tämä kestävä muutos? Oliko tämä vslmisteltu selkäni takana pitkäänkin? Minulle on puhuttu ihan muuta. Mikä on asioiden oikea laita? Olenko huono äiti? Vai onko tämä luottamuksen osoitus? Lapseni halu tukea vanhempaa, joka on yksinäinen, riippuvaisempi. Onko jatkuva soittelu rakkauden merkki, vai onko se merkki epätoivosta johon lapseni reagoi suojellen? Ottaen tukijan roolin. Sallimalla sen teenkö oikein vai väärin?
Saat sen mistä luovut- sanotaan. En usko, mutta voisiko se tässä pitää paikkansa. Voiko erossa enemmän olo jopa lähentää? En jaksa ajatella. En jaksa tuntea. En jaksa mitään. Ihan kuin täsdä vanhoissa paskoissa ei olisi tarpeeksi. Nyt vielä nykyisyyskin nostaa kaikki hylkäämisen ja mitättömyyden tunteet pintaan. No onhan tämä taas mahdollisuus päästä noidenkin tunteiden äärelle. Kiitollinen pitäisi olla tästäkin. En vaan osaa. En vaan jaksa.
Olen halunnut unohtaa. Olen vakuuttanut itselleni, että päättämällä pääsen yli kaikesta paskasta. Olen vakuutellut itselleni, että voin hallita tunteeni ja voin kontrolloida tätä prosessia. Olen kiukutellut, tapellut vastaan. Suutun tosi asioista. En kestä kuulla mitä se on oikeasti ollut. Joku minussa on pitänyt itsepintaisesti kiinni siitä, että kaikki oli minun syytäni. Miksi? Koska tiedostaminen etten ollut minkään arvoinen. Ei se rakastanut minua. Ei välittänyt minusta. Olin lelu. Sattuu liikaa.
Tänään joku minussa tunsi tuota tuskaa. Joku minussa luovutti. Nyt olo on väsynyt ja paleltaa. Keho tärisee edelleen tuota läpikäymäänsä reaktiota. En edes tiedä mitä tunsin, en pysynyt läsnä, mutta edes hitusen pahaa taas saatu ulos. Ja jollain tasolla kevyempi olo. Pienempi puoli minussa edelleen kokee ettei tuosta hyväksikäyttäjästäni saa puhua pahaa, mutta joku isompi osa minua tunsi, tajusi ja tiedosti sen, että se oli väärin. Ettei se ollutkaan ehkä vastuussa. Että se ei ollut se paha. En tiedä monessako ”osassa” olen. Mutta joku puoli on taas lähempänä ja enemmän yhtä nykyisen arkiminäni kanssa. Tuo puoli jotenkin yhdistyi osaksi historiaani samalla tajuten ettei ollutkaan vastuussa. Mun puolustava itsevihainen kiukkukin meni hiljaiseksi. Ei vängännyt vastaan. Se luovutti tunnepuolelle vallan ja antoi sen tulla esiin.
Tuossa tunnetilassa en kaipaa lohtua. En siedä kosketusta. En kaipaa lähelle. Tuo on isompi. Sille riitti terapeutin rauhallinen läsnäolo. Se tykkäsi kun voitiin puhua ihan muuta. Se on vahvakin jollain lailla. Se ei ole yksinäisyyteen ”turvautuja” se ei odota ymmärrystä. Se haluaa vaan saada olla ja tuntea. Tunne saa näkyä eikä sitä tarvi piilottaa hymyn taa. Se luotti. Se ei puhu. Sen ei tarvi. Se tuntee. Se tuntee paljon. Sen tunteet on tuskaa. Se tuntee kivun. Se on joltakin minussa piilossa. Joku minussa ei halua kohdata sitä. Ne ei ole yhtäikaa läsnä tietoisesti. Ne on erillään. Tunteeton on epäkypsempi. Tuo tunteva puoleni on hyväksyvämpi. Realistisempi, jotenkin kokonaisempi. Mutta sen kohtaaminen imee minusta voimat. Se väsyttää minua. Saa kroppani palemaan ja minut voimaan pahoin. Sen oloja on kuoleman toive ja kaipuu. Se on kuitenkin rauhallinen ja hyväksyvän alistunut. Jollain lailla tykkäänkin tuosta puolestani, vaikka olen sitä ja sen kohtaamista pelännyt. Se on minua. Minussa on myös ne tunteet, jotla vakuuttelin, ettei niitä ole. Etten tuntenut mitään. Ettei sillä pahalla ollut minuun mitään vaikutusta. Sillä oli. Ja on edelleen. Se sattuu edelleen aivan saatanasti. Kipu on jotakin sanoin kuvaamatonta. Se on yhtäaikaa fyysistä ja psyykkistä kidutusta. Se on sanatonta kauhua, toivottomuutta, itsestäni irtoamisen odottamista.
En pystyisi tähän kohtaamiseen yksin. Tarvitsen terapeutin rauhaa tuekseni. Että saan itseni kasaan. Tiedän, etten sekoa. En pelkää sitä enää. Todellisuuden tajuni on sen verran hyvä. Kykenen saamaan itseni kasaan eikä se ole suoraan toiseen moodiin hyppäämistä. Minussa on oikeaakin aikuista. Mutta tämä on rankkaa. Tämä väsyttää.
Tänään tipuin ja jouduin aamusta otramaan diapamin selvitäkseni töissä. Enkä koe sitäkään enää häpeänä. Se on elämääni. Minulle hajut tiputtavat herkästi täysin. Selviän nappulan avulla jotenkuten joten en aio niiden käyttöä häpeillä. Vittu en minä tätä itselleni aiheuttanut. En minä pyytänyt tulla pannuksi jo pikkupentuna. Halusin syliin. Janosin rakkautta ja lähelle. Ei tuo ollut sitä. Aikuisten olisi pitänyt tajuta miten haavoittuva olin. Miten rikki olin jo tuolloin. Jatkumo kodista naapuriin oli minulle liikaa. Se oli pienen itseni epätoivoista halua tuntea itseni rakastetuksi. Luulin todella, että tuo naapurin setä rakasti minua. Luulin ja toivoin että se välitti minusta. Luulin että ansaitsin sen paskan mitä sain osakseni. Luulin, että se oli minulle oikein. Luulin sitä rakkaudeksi. Joku minussa sanoo tyhmä pikkupentu, mutta joku on surullinen. Surullinen yksinäisen hylätyn lapsen puolesta, jolle tehtiin väärin. Tunnen surua itseni puolesta. Tunnen vihaa pienen itseni puolesta aikuisella tasolla. Sellaista puolustavan tiikeriemon raivoa, mutta samalla ymmärrystä ja halua lohduttaa tuota pientä minussa. Nyt tarvitsen turvaa. Painopeiton rajojani antamaan ja lämmittämään. Minun on kylmä. Sisältä kylmä. Olen jäässä ja tärisen vaikkei se näy ulospäin.
Avainsanat: integraatio, suru, tunteet, väsymys, Viha
Uskoni lakiin ja elämän oikeudenmukaisuuteen on vuosien saatossa osoittautunut kerta toisensa jälkeen yhä vahvemmin negaation puolelle. Ei Suomessa oli lain turvaa heikko-osaisille. Ei laki tuo oikeutta rikoksen uhreille. Koko järjestelmä on rahastusta ja uhrit kärsivät entisestään.
Nyt jälleen kerran oman naiiviuden vuoksi ongelmissa. Ei ihmisiin voi luottaa. Ei kukaan välitä muusta kuin omasta edustaan. Ihmisiä huijataan surutta ja nyt pitäisi jaksaa pitää puoliaan. Pitäisi viedä asiaa eteenpäin. Paperitöitä, puheluita, selvittelyitä, epävarmuutta, ahdistusta. Arki vaikeutuu entisestään. Miten selviämme? Millä maksamme kaikki tulevat kulut? Millä liikumme? Miten pääsen töihin/terapiaan?
Kyse siis elämän kannalta pienestä asiasta, mutta niin kovin merkityksellisestä -autosta. Meitä huijattiin. Liike myi meille auton, joka osoittautuikin tiedoiltaan pahasti virheelliseksi ja vika autossa on niin laaja, ettei se ole turvallinen eikä edes laillinen ajaa. Liikkeen vastuu on onneksi näissä asioissa on suuri ja myyntitietojen poikkeavuus vahvasti osoitettavissa. Liikkeen vastuulla olisi ollut näin laajoista virheistä tiedottaminen. Ne olisi pitänyt olla korjattuina ja niiden olisi pitänyt näkyä hinnassa selvästi alentavina ja koko kauppoja ei olisi syntynyt, jos tilanne olisi ollut tiedossa, joten siltä osin olemme ”vahvoilla”, mutta ei jaksaisi taistella.
Emme vielä tiedä miten tämä päättyy, mutta ahdistukseni kohoaa taas potenssiin kymmenen. En jaksa aina joutua taistelemaan kaikesta. Eikö meillä koskaan voisi olla rauhallista tasaista elämänvaihetta? Miksi meille käy aina näin? Olemmeko vain niin vitun tyhmiä? Vaikka kuinka yritämme ottaa asioista selvää etukäteen, niin kaikesta tuntuu aina löytyvän se paska puoli. Ja me emme mieheni kanssa vaan osaa hiljaa laittaa vahinkoa kiertämään. Me emme toimi niin. Me emme halua muita kuseen, vaan vaadimme oikeutta niiltä joille vastuu kuuluisi. Silti pelko hiipii perseeseen. Mitä jos tämä pitkittyy? Onko meillä varaa oikeudenkäyntikuluihin? Millä tosiaan liikumme. Pienituloisina tosin onneksi molemmat töissäkäyvinä ei meillä ole ylimääräistä rahaa. Ei meillä ole koskasn ollut varaa kahteen autoon. Emme tunne ketään jolta voisimme lainata. Vakuutus ei korvaa vara-autoa tällaisen prosessin ajaksi. Toki oikeusturva vakuutuksen turvin asian ajaminen ja korvauksien hakeminen jälkikäteen mahdollistuu kyllä. Mutta vituttaa!
Vihaan kusipäitä ihmisiä! Vihaan omaa luottamustani! Vihaan huijasmista! Vihaan rahan valtaa elämässä! Vihaan epäoikeudenmukaisuutta! Vihaan itserakkautta! Vihaan kusetuksia! Vihaan kaikkea! Ihmiset ovat pääosin joko tyhmiä alistujia hiljaa kärsijöitä tai itserakkaita huijari paskoja, jotka selviää kaikesta kuin koira veräjästä. Siksi yhteiskunnassa epäkohdat ovat valloillaan. Kukaan ei puutu. Rikkaat huijarit tukevat toisiaan. Köyhät hyväuskoiset painetaan maanrakoon. Paska maailma. Paska elämä!
Millainen ihminen on terve? Millainen on ”vammainen”? Mitä vammaisuus tarkoittaa? Onko se haitta toimintakyvyssä? No miten määritellään toimintakyky? Miten kuvataan tunnevammaisuutta? On helppoa asettaa raja-arvot fyysisille liikuntarajoitteille, mutta miten kuvataan ja määritellään psyykkisten häiriöiden vammaisuuden kriteerit? Millä mittareilla kuvataan psyykkistä kipua? Miten kuvaillaan tpimintakyvyn haittoja, kun ne vaihtelevat täysin tunnetilojen mukaan? Arkiminäni mielestä toimintakykyni on loistava, ei minulla siinä ”tiöassa” toimiessani ole muuta pulmaa kuin jatkuva varuillaan olo. Valppaus, jotta ehtisin stopata kaikki mahdolliset triggeri tuntemukset heti alkuunsa. Se on väsyttävää ja energiaa kuluttavaa, enkä pysty täysin keskittymään siihen asiaan mitä teen, koska samanaikaisesti joidun havainnoimaan kaikkea ympärilläni. Teen sopimuksia itseni kanssa ja pyrin aikuisena rauhoittelemaan ja hillitsemään jatkuvasti tunnepuolieni toimintaa. Jaan niille vuoroja ja vanhemmoin.
Pudotessani johonkin tunnepuoleen riippuu toimintakykyni kyseisen taso kehittyneisyydestä. Miten sitä voi selittää ”normaaleille” ihmisille? Miten voisin edes kuvitella kenenkään ymmärtävän tästä sisäisestä kaaoksestani mitään? Kun vasta opettelen itsekin tämän kokonaisuuden hahmottamista. Jos vitutus olotilani saa vallan ei millään ole mitään väliä. Sekään ei kuitenkaan ole itsetuhoinen, koska se ei sovi muille minussa. Se on passiivis-aggressiivisella tavallaan raivostuttavan etäinen kaikesta ja marttyyrimaisen saamaton, kun ei mikään vaan kiinnosta ja liikuta. Se tulee usein töiden jälkeen kotona pintaan kun väsy saa vallan ja kontrolli hellittää. Pikkuiset tasot ovat innostuva, joka toimii täysin spontaanisti, mutta on sinänsä vaaraton. Jos ei huomioida sen täydellistä riskien arviointi kyvyn puutetta. Sitten on kuollut ja fyysisesti tunteva puoli, joissa puhukykyä minulla ei juurikaan ole. Silloin vajoan täysin tuohon tunnemaailmaan enkä oikein löydä keinoja itse ulos. Kommunikaatiokykyni rajoittuu nyökkäyksiin, juu-ei vastauksiin. Sitten on estoton puoleni, jolla ei ole moraalitajua ja rajoja. Sille mikään ei ole häveliästä mikä pelottas hirvittävästi kilttiä tyttöä minussa joka tahtoo aina olla se hillitty, hymyilevä tykätty, rauhallinen, normaali. Myös suorittaja minussa jolle on tärkeää olla ulospäin ”normaali” ahdistuu valtavasti tästä kaikesta mitä minussa on. Se kun ei sovi normaalin muottiin. Pitäisi olla täydellisen hallittu. Pitäisi olla jo selviytynyt. Pitäisi osata jo unohtaa ja mennä elämässä eteenpäin.
Onko tämä mielenmaailmani vammaisuuden kriteerit täyttävää? En tiedä. Normaalilta tämä ei minusta tunne ja tämä vaikuttaa arjessani päivittäin, mutta en minä osaa tätä kellekään kuvata. En minä tiedä onko traumatisoituminen yhtäkuin vammaisuus. En minä tiedä lasketaanko tunnevammat vammaistuen piiriin. Töissäni kohtaan fyysisesti vammaisia lapsia, joista monet ovat minun näkökulmastani huomattavasti terveempiä kuin minä itse. Joku minussa on surullisen kateellinenkin noille pienille ihanille ainutlaatuisille lapsosille, joissa vanhemmat näkevät sen ihmusen ja lasten persoonallisuus ja itsetunto on vahvalla terveellä kasvupolulla. Heille on kriteerit ja heidät luokitellasn vammaisiksi, vaikka minä näen heissä terveyttä, jota itseltäni uupuu. Väsynyt huokaus.
Avainsanat: kelatuet, pettymykset, vammaisuus
