Pohdintaa

1785933118_532edc9e06

Lapset rääsyläiset, köyhyyden keskellä kasvavat, onko henkinen köyhyys tunneköyhyys kuitenkin pahempi kasvuympäristö kuin taloudellinen epävakaus? Kumpikin on haitallista lapsen kehitykselle. Huono taloustilanne lisää vanhempien stressiä ja johtaa herkästi muihin haitallisiin kierteisiin, mutta jos vanhempi kykeneekin luomaan lapselle turvallisen ja tunnerikkaan kodin on vaarallisempaa kasvaa yltäkylläisyyden keskellä vailla kiintymisen tunnetta mihinkään. Ostetulla rakkaudella jää ihminen sisältä tyhjäksi.

Jäin myös pohtimaan mustasukkaisuutta. Tuota negatiivisena pidettyä tunnetta. Mietin, miksi nyt koen mustasukkaisuutta terapeutistani ja parhaasta ystävästäni, kun en ole sellaista tunnetta juuri koskaan edes lapsena kokenut. Ekan kerran tunsin sitä lastani kohtaan aikuisiällä ja muistan siihen liittyvän häpeän. Eihän kukaan ole mustis lapsensa isänsä kanssa viettämästään ajasta. No minä olin. Nyt vasta hahmotan, etten ole koskaan lapsena voinut/ osannut olla mustasukkainen, koska en ole ollut kiintynyt/ kiinnittynyt kehenkään. Mustasukkaisuus edellyttää, että on kiintynyt ihmiseen ja tavallaan pelkää sen menettämistä. Minulla ei ole lapsena ollut sellaisia ihmissuhteita, joissa olisin oikeasti ollut täysin itsenäni kiintynyt. Niin ja mustasukkaisuus edellyttää myös omanarvon tuntoa. Sitä, että kokee ansaitsevansa parempaa. Minä en ole tuntenut mustasukkaisuutta ystävistänikään, koska minulle oli itsestään selvää, ettei minusta voi oikeasti pitää. Jos siis joku ystäväni vaihtoikin kaveria, oletin automaattisesti sen olevan minulle oikein. Eihän mun kaa kukaan halua leikkiä, kun olen tyhmä ja paha.

On surkuhupaisaa huomata, miten nyt olen henkisessä kehityksessäni

edennyt ehkä 3-vuotiaan tasolle. Kolmas terapiavuosi menossa ja henkinen tasoni on noussut nollasta leikki-ikäiseen ja mun Kelan tukema terapia loppuu kohta. Miten tästä siis voi puolessa vuodessa rakentaa ehjää aikuista? Tulee pikkusen kiirus. Ahdistavaa ja silti hyväkin mieli. On tämä parempi, kuin se mistä lähdin liikkeelle. Olen kiitollinen matkastani itseeni. Matkastani tunteisiini. Terapeutista, jonka tasaisuuteen peilaamalla opin hyväksyntää tätä keskeneräistä itseäni kohtaan. Olen kiitollinen monipuolisesta ystävästäni, jonka kanssa kuljen melko samaa tahtia tällä terapiapolulla. Hänen ja muiden ihanaisten upeasta kirjasta, jossa olisin voinut olla itsekin mukana, jos olisin asunut lähempänä. Upea teos -Piilosta! Minä tulen piilosta omaa tietäni kulkien. Minulle tämä kirjoittaminen on prosessi näkyväksi tuloa omana monipuolisena itsenäni vaikka nimimerkin takaa toistaiseksi kirjoitankin. Minulle osallisuus eri vertaisryhmissä ja projekteissa on osa toipumistani. Näen itsessäni kehitystä, vaikka aaltoilenkin välillä taantuen, mutta sitten taas sitkeästi eteenpäin pinnistellen. Näen vaiheet, joissa olen matkani varrella viipyillyt pidempään ja suden kuopat, joihin edelleen herkästi putoilen. Osaan edelleen innostua ja iloita viattoma  pikkulapsen tavoin. Mikään osa minua ei ole kadonnut kokonaan, mitä pelkäsin! Mutta tunnen itseni yhtenäisemmäksi samalla kun näen oman rikkinäisyyteni yhä selvemmin. Opettelen tunnetaitoja, joita normaalisti opitaan lapsena. Opettelen itsehyväksyntää ja tukeutumista. Opettelen luottamaan muidenkin apuun. Opettelen luopumaan näennäisestä vahvuudestani ja minä pärjään yksin selviymismoodistani.

MinnaT

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi