luopumisen tuskaa
Olen epäonnistunut äitinäkin, vai olenko? Mikä on hyvän äitiyden mittari? Haluan lasteni olevan onnellisia. Haluan antaa heille vapauden tunteisiinsa. Haluan, olla tukija, vaikka se sattuu. Minä joka yritän muuttaa itseäni, jotta lapseni saisivat kasvaa erilaisen lapsuuden kuin minä itse, olenko kuitenkin tehnyt kaiken väärin? Äitiyskin on luopumista. Lapsi kasvatetaan omilleen. Tuetaan ja kannustetaan irtautumaan ja luottamaan omaan itseensä. Tuetaan päätöksissä, vaikka ne tarkoittavat irti päästämistä. Tämä on järkiajattelua, mitä tunnepuoleni eivät tue.
Osa minua itkee ja huutaa. Marttyyrina syyttää itseään. En ole ollut tarpeeksi läsnä lapselleni. En ole pystynyt tarjoamaan riittävästi läheisyyttä. En ole puhunut. Olen ollut etäinen. Tunnemyrskyni ovat olleet välillä vahvoja, enkä ole aikuisen tasolla aina kyennyt selittämään niitä auki. Olen tippunut ja lapseni on ollut hämmentynyt. Nyt hän tietää dissostani. Tietää taustastani. Ehkä hän ymmärtää, ehkä ei. En halua hänen yrittävän ymmärtää. Ei minun taustani ole perustelu. Minä olen toiminut välillä epäaikuismaisesti, en voi tai halua sitä puolustella. Nytkin osa minusta tuntee kuin teini. Vittu menköön koko pentu. En halua nähdä sitä enää ikinä. Joo ei äitinä saa tuntea näin. Ei ajatella näin. Sain tuon puolen minua pitämään suunsa kiinni, mutta häpeä noista tunteista ja ajatuksista on valtava. Ei hyvä äiti koe noin.
Selvisin vaikeasta tilanteesta kai suht hyvin. Kiikuin rajoilla, mutta järkipuoli pysyi vallalla. Lapseni sai tuoda toiveensa esiin. Sai lopuksi tukeakin. Hyväksyntää. Mutta myös pahaa oloa. En kyennyt täysin pitämään tunnepuolia hallinnassa. Olen pettynyt itseeni. En voi sille mitään, mutta pääsen tästäkin yli. Lapset kasvavat, he päättävät asioita, joista ei ole samaa mieltä. Koen tämän myös kasvun paikkana. Tilaisuuteni osoittaa aikuisuutta. Maksan karmanvelkojani luopumisen tuskan kautta. En ollut valmis. Onko kukaan koskaan? Mikään ei ole päättynyt. Mikään ei ole niin pahaa kuin nyt annan ymmärtää. Kukaan ei ole kuollut. Ketään ei ole menetetty lopullisesti. Miksi olen näin itsekäs. Itsekeskeinen. Omistushaluinen. Ei lapsia voi omistaa. Eron myötä olen opetellut erossa oloa jo pienestä, koska halusin lapseni luovan läheisen suhteen isäänsä. Ja niin hän on tehnytkin. Se on hyvä asia. Olen opetellut elämään ikävän kanssa. Olen kovettanut itseäni, ettei lähdöt sattuisi niin paljon. Samaa on tehnyt isäkin. Nyt on aika antaa tilaa. Jättäytyä taka-alalle. Antaa lapseni tehdä valintansa.
Miten osaan pitää itseni aikuisena, kun tunteet heittää minut myllyynsä? Ei minulla ole normaalit tunteiden hallintakeinot hallussa. Antaako lapseni anteeksi mokani,Ylilyöntini, Tunnepurkaukseni? Vai ajaako ne katkeruuteen.
Onko tämä kestävä muutos? Oliko tämä vslmisteltu selkäni takana pitkäänkin? Minulle on puhuttu ihan muuta. Mikä on asioiden oikea laita? Olenko huono äiti? Vai onko tämä luottamuksen osoitus? Lapseni halu tukea vanhempaa, joka on yksinäinen, riippuvaisempi. Onko jatkuva soittelu rakkauden merkki, vai onko se merkki epätoivosta johon lapseni reagoi suojellen? Ottaen tukijan roolin. Sallimalla sen teenkö oikein vai väärin?
Saat sen mistä luovut- sanotaan. En usko, mutta voisiko se tässä pitää paikkansa. Voiko erossa enemmän olo jopa lähentää? En jaksa ajatella. En jaksa tuntea. En jaksa mitään. Ihan kuin täsdä vanhoissa paskoissa ei olisi tarpeeksi. Nyt vielä nykyisyyskin nostaa kaikki hylkäämisen ja mitättömyyden tunteet pintaan. No onhan tämä taas mahdollisuus päästä noidenkin tunteiden äärelle. Kiitollinen pitäisi olla tästäkin. En vaan osaa. En vaan jaksa.
Sinä rohkea, vahva nainen. <3
Kiitos!