sekopäinen olotila
Yö mennyt itkiessä. Hyppiessä olotilasta toiseen. Välillä järkipuolikin päällä, välillä itseviha, välillä välinpitämättömyys, välillä suru, ditten taas joku järki ja kierrokset vaihtavat paikkaa kiihtyvällä tahdilla. Pää hokee miksi? Etsii syitä. Etsii vikaa kaikesta itsessäni. Näen virheitä omassa toiminnassani, käytöksessessäni. En etsi perusteluita. Niitä ei ole. Ei ole lupaa antaa itselleni anteeksi. Olen järjettömän pettynyt itseeni. Kohtaan jälleen kerran hylkäämisen tunteita nyt siinä yhdessä tuskaisemmista rooleista. Minä joudun aina hyväksymään rakkaudettomuuden. Sen faktan, ettei minua voi rakastaa, etten minä ole osannut rakastaa. Että ihmiset ovat elossa. En saa surra, koska mikään ei ole lopullista. Minun pitäisi vain kasvaa. Päästä yli ja löytää keinot elää omien mitättömyyden tunteideni kanssa. Teen koko ajan töitä oppiakseni itsehyväksymään itseni tämmöisenä. Rikkinäisenä, epätäydellisenä, tunnetasoiltani irrallisena kaaoksena. Ja opinkin, hitaasti, pikkuhiljaa kehityn myös tunteideni yhteistyössä ja hallinnassa, mutta miten paljon hallaa olenkaan onnistunut aiheuttamaan lapsilleni, siksi että olen tajunnut oman rikkonaisuuteni vasta niin myöhään? Voinko koskaan antaa itse itselleni tai saada lapseltani anteeksi sitä etten edes muista kaikkia tilanteita, joissa en ole kyennyt toimimaan järkiaikuisen tavoin. Enkä voi nytkään luvata kykeneväni. Katkeruus ja marttuurimainen asenne lähellä pintaa. En osaa/ pysty puhumaan, koska silloin yleensä tipun. Voinko tutustua lapseeni uudelleen kurjoittamalla. Voiko niin hakea todellisempaa yhteyttä. Minulle kirjoittaminen on ollut avain kaikkiin läheisempiin ihmissuhteisiini. Pitäisikö minun avata lapselleni tätä sisäistä kaaostani?
