Olen kiinni menneisyydessä, samalla kun epätoivoisesti yritän elää normaalia elämää ja nauttia siitä. Osa minua vetää kohti synkkyyttä, katkeruus nostelee päätään vaikka kuinka yritän painaa sitä pois mielestäni. Olen kiukkuinen muille heidän ”pienistä” vastoinkäymisistään. Olen epäempaattinen ja kyyninen. Piirteitä, joita inhoan. En halua olla tämmöinen, kylmä, kova, tunteeton. Tänään olen toiminut niin kuin pitää muiden hyväksi ja se on nostanut minussa vihan.
Miksi kukaan ei puuttunut minun hätääni, kun olin lapsi? Miksi nytkin suurin osa ihmisistä kääntää päänsä? Yhteiskuntamme on täynnä välinpitämättömyyttä, miksi minä tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa omastani? Minä kuitenkin yleensä pyrin pysähtymään ja auttamaan, toisia hädässä. Miksi vaadin itseltäni loputtomasti ja samalla jätän itseni huomiotta. Väsyn. Turhaudun. En välitä itsestäni, miten siis oikeasti voisin välittää muista? Olen ihmisarvoton raasu, joka vaan valittaa. Mikä minä olen ketään arvostelemaan, ketään ylenkatsomaan? Minä en ole parempi kuin muut, en lähellekään. Miksi en saa päätäni kasaan? Miksi en voi lopettaa tätä ajatusmyllyä. Mieleni ei anna minulle rauhaa. Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen. Ne kulkevat käsikädessä vyyhtinä, jota en osaa avata.
Kaikki muistuttaa jostakin. Yritän hyväksyä ja ymmärtää, mutta joku klikki aina jää. Järki ja tunteet eivät kohtaa. Kuilu ja muurit niiden välillä ovat muuttuneet läpinäkyviksi, mutten löydä tietä toisen luota toisen luokse. Katselen itseäni eripuolilla, eripuolilta. Näen ja osin tunnenkin, enkä silti tajua. Mieleni ei ole riittävän vahva, onko se koskaan?
Voiko näistä oikeasti selvitä? Voiko joku sanoa, että mikään ei enää vaikuta elämässä? Onko tuo mahdollista? Onko tuo edes tarpeen? Mitä selviytyminen tarkoittaa? Voinko tuntea joskus itseni ehjäksi, puhtaaksi, kokonaiseksi. Voinko joskus rakastaa itse itseäni sellaisena kuin olen? Kun ei ole koskaan ollut rakastettu omana itsenään, voiko sellaista oppia?
Avainsanat: Itsehyväksyntä, Menneisyys, Selviytyminen, synkkyys
Vaihdan taas olotilaa vauhdikkaasti. Töissä on ollut pakko kuolettaa tuntevat osaset, kun olen joutunut omien haasteideni eteen. Leijonaemo minussa herää puolustamaan lasta, jonka kohdalla suuri huoli ja epäily kokemastani kohtelusta. Olen pystynyt pitämään itseni asiantuntijana. Olen kirjannut ylös joka ikisen lausahduksen ja havainnon mahdollisimmin tarkasti, silti viha ja huoli. Liian monta ihmistä on päästänyt tämänkin läpi sormien. Antanut tämän jatku. Meillä Suomessa on sallittu tällaisen kieroutuneen symbioosin kehittyminen, enkä vain ymmärrä sitä. Vastuuta on palloteltu taholta toiselle. Perhe ”paennut” ympäri Suomea. Valinnan vapaus on mahdollistanut heille eri lääkäreillä pomppimisen, jolloin kokonaiskuvaa ei ole syntynyt. Nyt tämä on turvassa ainakin hetken, mutta miten sairas ja häiriintynyt hänestä kasvaa – jää nähtäväksi.
Hyvinvointiyhteiskuntaamme mahtuu valitettavan monta meitä lapsena hyväksikäytettyjä ja kaltoinkohdeltuja. Meitä, jotka haluavat vain unohtaa. Meitä, jotka piiloutuvat hymynaamion taakse, voidakseen itkeä rauhassa sisällään. Meitä, jotka kirkuvat sisällään, huutavat Vittu saatanaa samalla, kun suu puhuu fiksuja. Katkeria ja silti niin toimintakykyisen elämänmyöteisiä yhtäaikaa. Meitä, jotka kokemukset ovat pakottaneet polvilleen elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Meitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta reagoida. Meitä, joille epänormaalista on tullut normaalia arkea. Voiko meistä kasvaa ja kehittyä oikeasti normaaleja ihmisiä? Onko nämä kuoret vain feikkejä, olemmeko sisältä tyhjiä, hulluja valmiina räjähtämään pienimmästäkin triggeristä?
En halua uskoa noin. En halua kokea itseäni noin, mutta miksi en järkyty mistään? Tuon lapsen kohtalo tuntui minusta vain tosiasialta, selvältä. Muut ovat kauhuissaan, miksi minä en? Minä ajattelen, että onhan tätä itsekin koettu, mitä te vaahtoatte? Keskitytään nyt oleelliseen. Lapsi turvaan. Kirjataan kaikki ylös ja pyritään varmistamaan, ettei tämä jatku ja että lapsi saa heti hyvän terapiasuhteen.
Se, mikä minussa reagoi on tuo oma pieneni. Se on kummissaan, onko tuo väärin? Miksi sitä ei autettu? Miksi kaikki käyttäytyy noin? Pieni minussa on ihan kauhuissaan siitä, että mihin tuo lapsi joutuu, pohtii olisiko itselle ollut parempi päästä pois kotoa? Kai se olisi. Kuka sen tietää? Olisinko tässä, jos minua olisi autettu? Mitä se olisi tehnyt minulle? Kuka sen tietäisi. Nyt taas viha. Miksi kukaan ei nähnyt hätään hymynaama takana? Miksi kukaan ei puuttunut, vaikka olin yksin ulkona aamuvarhaisesta iltamyöhään? Miksi kukaan ei toiminut, kun roikuin kännissä kaupungilla pikkutytöstä lähtien? Miksi? Miksi se Paska sai jatkua niin pitkään? Miksi? En ymmärrä.
Avainsanat: naamio, Triggeri, työt, Viha
Tänään taas koen ja uskon tämän. Minä olen vahvana selvinnyt elämäni epäoikeudenmukaisuudesta ilman täydellistä katkeroitumista. Olen antanut itseni nauttia ja iloita hyvistä hetkistä ja osannut jotenkin edes hetkittäin laittaa taka-alalle katkeruuden tunteeni.
Oikeudenmukaisuutta ei yhteiskunnassamme ole. Tuomiot seksuaalirikoksista ovat minimaaliset. Lasten hyväksikäyttö katsotaan lievemmäksi kuin talousrikokset. Lapsen oletetaan osaavan sanoa ei luottamalleenkin ihmiselle ja ns. grooming rikoksia vähätellään.
Itselläni vahvin syyllisyys ja häpeä on nimenomaan tästä pitkäkestoisimmasta hyväksikäyttösuhteesta. Se on vaikuttanut eniten minun elämääni. Minun on vaikeaa ottaa keltään vastaan hyvää. Odotan aina sen hintaa. Seksuaalinen nautinto on minulle muistutus jostakin ”väärästä”. Minulta on pilattu kyky nauttia aikuisena kehossani. Mutta mitäpä tuosta. Yritä unohtaa, eihän se edes kiduttanut sinua; sanoi syyttäjä täällä ihanssa Suomen hyvinvointiyhteiskunnassamme minulle. Oikeusvaltiossamme, rikos oli vanhentunut, vaikka elää minussa, minun elämässäni, arjessani liki päivittäin jollakin tasolla.
Mutta minä elän. Minä käyn töissä. Minä hoidan perhettäni. Mitä minä valitan. Minä olen kai vahvakin. Minä siis kestän vastoinkäymiseni, joiden alla moni olisi murtunut täysin. Oliko tämä siis minulle oikein?
Avainsanat: oikeus?, rikokset, Tuomiot
Eilinen oli huono päivä, tänään se on jo unohdettu. Jälkipuintia tehty tänään. Nyt jo tasainen olo. Terapeuttini soitti eilen miehellenikin. Teki tämän selkäni takana. Tästä viha ja pettymys ja epäluottamus. Miksi? Eikä minulta voi kysyä miten voin? Olenko taas pelottava? Ihan kuin mieheni tietäisi mitä tunnen/ miten voin. Oli ylireagointia. Joo lähdin hieman vauhdilla kesken terapian kävelemään, oli paska olo. Huusin ulkona. Mutta kyllä sen pitäisi minut jo tuntea. Tietää, ettei minusta aikuisuus katoa kokonaan, vaikka tunnen. Soitin heti autossa ystävälleni ja itkin ja huusin sille kurkku suorana, miten tahdon vain kuolla, mutta se meni ohi.
Tiedän, että terapia ei nyt toimi. Tiedän että välttelen ja torjun siellä tunteitani. En puhu. En juurikaan kirjoitakaan enää. Tiedän, että teen lopetustyötä. Tiedän, etten tahdo enää tukeutua ja luottaa. Ymmärrän, että tämä ei ole järkevän ihmisen tapa toimia. Minun pitäisi kyetä olemaan aikuisena läsnä ja pitäisi pystyä toimimaan järkevämmin. En vain kykene.
Hirviöt elävät edelleen päässäni. Muistoissani, kehoni reaktioissa. Enkä tahdo niitä kohdata, jos jään yksin. En kaipaa ketään olemaan läsnä, jos tipun tunteisiini. Silloin tahdon olla yksin, tai sitten lähellä turvassa kainalossa. Kun tuota ei ole, en halua tuntea. Tunteminen ja siinä yksin jääminen uudestaan on kidutusta. Enkä halua olla enää masokisti. Tahdon kokemuksia, jotka lisäävät hyvää oloani. Tahdon kokemuksia, joissa tulee korjaava kokemus. En tahdo yhtään lisää traumoja.
En halua kohdata monstereitani yksin. Ne ovat minussa. Niiden muisto on osa minua. Enkä saa niitä järjellä pois. En vain saa. Minun täytyy löytää turvaa niiden kohtaamiseen.
Tänään töissä mukava päivä. Paljon kiinnostavaa puuhaa. Kehuja lääkäriltä. Tein innovaatioita, jotka toimivat. Minikokoiset ratkaisuni ovat olleet ihmettelyn aiheita. Uskallan olla luova työssäni. Osaan sen. Olen tuossa maailmassa melko irti omista varjoistani. Työkin on terapiaa.
Samoin tanssi. Siitäkin nautin tänään. Saan purkaa ylimääräistä energiaa ni tanssitunneilla. Saan antaa kehoni elää musiikin kautta. Eilinen hikilenkki tuntui vielä jaloissa, mutta ei vienyt pois nautintoa, joka tulee sarjojen opettelusta. Mieleni lepää edes hetken. Saan rauhaa ja unohdan kaiken. Elämästä tulee hetkissä nauttimista, kunnes pysähdys palauttaa muutkin olotilat taas pintaan.
Avainsanat: pettymykset, tanssi, Terapia, työ, vahvuudet
En voi antaa itseni tuntea. En antaa kenenkään satuttaa minua. En kestä jäädä yksin, joten jätän itseni yksin. En anna kenenkään nähdä, mitä tunnen. En halua. Minä pärjään yksin. Olen aina pärjännyt. Minä vihaan kaikkia, jotka muka yrittävät ymmärtää. Paskan marjat. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei kukaan oikeasti tajua. Ja se on aivan sama. Minä voin tuntea kun olen yksin. Ei minulla ole silloin hätää. En halua edes yrittää antaa kenenkään olla läsnä. Silloin jään vaan yksin pahemmin. Sitä en kestä. En halua. Minun tunteeni eivät kuulu kellekään. Minun paha oloni ei vaan saa näkyä.
Tänään lähdin terapiasta, koska en kestänyt. En halunnut tuntea enkä saanut pidettyä itseäni riittävästi irti. Riittävästi kasassa. Siitä hirveä Itseviha. Olen säälittävä paska. Vittu kunnossa hallitse tunteitani. Ennen osasin aina vain hymyillä nätisti. Se on ollut vahvuuteni. Mihin se on nyt kadonnut? Tarvitsen sitä. Se on minun turvani. Sen takana saan olla rauhassa piilossa. En aio antaa itseni enää ikinä tuntea mitään kenenkään nähden. En vaan aio. Se satuttaa liikaa. Voin huutaa ja riehua vieraiden edessä. Sillä ei ole väliä. Mutta en anna kenenkään johon edes hitusen luotan nähdä mitään tunteitani, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Se jättää vain enemmän yksin. Se satuttaa vain enemmän. Minun paha oloni ei kuulu kellekään. Ei kukaan tajua mitä helvettiä olen elänyt. Eikä tarvitsekaan. Minun pitää vain unohtaa ja päästä ylitse siitä. Se on ollutta ja mennyttä. Mitä se nyt enää mihinkään vaikuttaa? Miksi edelleen sattuu? Miksi edelleen on näin vitun vaikeaa? Miksi olen näin tyhmä, etten pääse irti? Miten vitussa minun pääni on näin idioottimainen? Minäkö muka fiksu, joo joo? Toosi. Olen tyhmä pantava pentu, lelu, roska, emäntä, orja. Arvoton huora. Miksi en tajua sitä ja elä sen kanssa?
En halua puhua koskaan kellekään. En avata suutani. Voin vain hymyillä ja leikkiä robottia, jolla kaikki on kivasti. Se on tuttua. Se on turvallista. Siinä olen ollut hyvä. Sen haluan takaisin. Silloin pärjään. Silloin selviän. En halua tuntea. Tunteet on turhia. Ne vaan sattuu. Enkä halua sitä.
Miten vitussa noi idiootit äijät eivät vain hoitaneet hommia loppuun. Kumpikin uhosi, miten Vittu tappaa mut. Olis saatana tehneet niin, niin mä olisin päässyt vähemmällä. Mä en kituisi täällä. Eutanasia kuulostaisi oikein rauhoittavalta, pitäis vissiin muuttaa Hollantiin.
En mä tahdo kuolla. Mutta vihaan elämääkin. Vihaan näitä paskoja. Vihaan tuntemista ja tunteita. Vihaan itseäni. Vihaan tyhmyyttäni. Vihaan koko saatanan epäoikeudenmukaista elämää. Vihaan kykenemättömyytäni päästä irti vihasta. Samalla en mielestäni tunne vihaa. En koe sitä. En tunne sitä omakseni. Tuo on jonkun muun tunne. Ei minun. En minä vihaa mitään.
En jaksa tuntea mitään. En halua. En halua puhua. En kirjoittaa ja silti teen niin. Ja vihaan tätäkin. Kuka Vittu selviää järjissään tästä kaikesta paskasta? En minä ainakaan. En ole vahva. En ole. Osa minusta haluaa luovuttaa. Osa ei ymmärrä miksi, eihän minulla ole mitään ongelmaa. Olen ihan paloina. Osissa. Rikki. Enkä tiedä mihin minun pitäisi jatkaa. Mikä auttaa? Mikä rikkoo lisää?
Avainsanat: irtonaisuus, osat, tunteet, tunteettomuus, väsymys, Viha
I am fighting to keep myself in the light side of my spirit. I had a discussion with my man, where he said that he won’t ne with me, if I was the kind of girl who fucks around. Well, I have been dreaming about having a fair. So would he really love me, of he knew?
I haven’t done anything, but part of me doesn’t even care of I did. That side of me doesn’t value anything. It doesn’t feel it is married. Cause it was my teenage rebel, who gives the middle finger to all these chains in my life. This side of me, just want to go and fuck with that hansom interview guy. This in me is nagging to my ear, who pussy I was to let him go, without even trying to seduce him.
This in me is masturbating and thinking of him. How nice! And this I had to accept se part of myself too. How to fuck I can do that? I hate myself for the se thoughts of mine. I feel discusting. I am a monster. And at the same time I am laughing at myself. What am I thinking? As if he would ever even go with me. I am an old bitch. Ruined by old men in early ages, real catch! Yeah. Like no one would ever actually want to touch me. What the fuck do I think of myself? Take a look in to the mirrow, please!
I was a hore, I was a limitless bitch. I could do that again. I could let myself go with these emotions. So does anyone really ever can love me? I have a dark side that can activate anytime. Will I be loved after that? Will the understanding end right there? Yes it will. I have had I perfect relationship for this side of me. It was a pure sex. No emotions. No detachment. He had a girlfriend to whom it was ok. We all spend some time together, and I know I don’t like women, eventhough in idea it can be exiting. On real life it was just acward. So no more that for me.
For me casual sex with someone I don’t really care about, would be easier. I won’t trigger me so much. This long term relationship is much more harder. Why is This? Why I have so much trouble with taking care of my man’s need than I would have with some stronger? I start to hate men, when I fuck with them. I start to feel superior to them. I start to enjoy the idea of control, but I will start to feel discusted about them. And that feeling will effect the whole relationship.
How to silence my dark side? How to embrace it as a part of me? How to calm it down, without letting it ruin me life? It would enjoy the situation, where I would be left because I fucked around. It won’t feel sad at all. But I know in other aides of me that would be a disaster. I reason to start selfhatred and selfpunishment again. This dark side of me, makes me fear of my own toughts. It’s careless attitude towards my family, is frightening. What if it takes control of me? I will be a monster!
Avainsanat: carelessness, Darkside, fear
Olen täällä, mutta kaikkea vaan tulee taas liikaa päälle. Joka paikassa olen se vahva. Se tuki muille. Se joka hillitsee itsensä, tai oikeammin ei hillitse vaan puhuu ääneen mitä ajattelee ja tunteekin osittain. Haastaa muita kohtaamaan omia demoneitaan. Teen sitä ilman paikkaa, jossa minä saan tuntea ja olla kaikkea mitä olen.
Terapiani on tällä hetkellä perseestä. Se on paikka, jossa olen kiltisti hiljaa. Mukailen myötäilen ja olen läsnä juuri sen verran, että se vaikuttaa ”hyvältä”. Kirjoitan tätä ahdistustani auki, muttei terapeutti tartu siihen, koska olemme hänen haavojensa äärellä ja tämä on hänelle mukavampaa. Hän ei pysty etsimään terapeuttina keinoja tämän asian avaamiseen ja kaikki jää minulle.
Naapureiden kanssa yksi viestittelee, miten vitun ihana minä olen. Miten sillä on ikävä! Voi vittu! Toinen kiukuttelee, miten en muka uskonut häntä viime kesänä ja Miten en ole tukenut häntä tarpeeksi, kun hänellä oli elämänsä vaikein hetki. Kertaakaan hälle ei tullut mieleen tulla puhumaan silloin, vaan fiksusti lopetti tervehtimisen ja aloitti mökötyksen. Nyt sit on mielenterveys vaarassa, voi voi. Sit kun sai purettua niin heti järjesti klaaninsa kanssa juhlat, kun on nyt sankari. Kun hän yrittää tätä vaikeaa tilannetta aukoa kuitenkin syyttelemällä minua.
Töissä kollega näppärästi kertoili minulle, miten työmme ei ole rakettitiedettä, vaan sen voi tosta noin vaan opettaa kaikille, voi vittu! Mä teen ainakin täysin eri työtä. Minä en ole edelleenkään mielestäni tarpeeksi hyvä työssäni, ja kuitenkin takana yli 15 vuotta työkokemusta ja lisäkoulutuksia vuosittain mukaanlukien lähes kaikki erikoistumisopinnot, mitä vaan löytyy. Mutta kai sitten vaan olen hidas oppija ja huono ohjaaja. No ratkaisuna ehdotin tutustumista hänen tapaansa tehdä töitä, jotta voin oppia häneltä, miten tämä tapahtuu noin loistokkaasti. Saa nähdä mitä vastaa.
Lisäksi tänään kiva stadipäivä mieheni kanssa päättyi riitaan tyttöni kasvatusta koskien. Autolla kaahailut taas kerran hänen ratkaisunsa, kun multa pääsi pari vittua ärsyyntymiseni yhteydessä. Joo en pelkää kyydissä, tai osa pelkää, osa on intsinä, jes nyt se on menoa ja pääsen pois tästä paskasta toisen toimesta. Samalla viha, saatana mä tahdon elää. Sä et vie multa tätä. Joo tiedän, ettei oikeasti olisi ajanut mettään. Mutta voiko hallintakykyyn luottaa, kun toinen kaahaa raivon vallassa? Miten valitsin itselleni taas tällaisen epävakaan kumppanin? Tuttuus tuntui turvalliselta?
Miten säilytän itseni, kun kaikkea on liikaa? Minä en halua luovuttaa. Mutta haluan oppia olemaan enemmän minä. Enemmän läsnä sille mitä minä koen olevani. Minä aina muokkaudun ja mukaudun ja sitten kun avaan suuni, onkin joka puolella vain kaaosta, vihaa, välttelyä, vähättelyä, ja riitelyä. Miten elämässä pitäisi toimia? Yksin olisi paljon helpompaa, mutta olen naimisissa elämääni eniten velkojen ja lasten kautta. Olen jumissa. Henkisessä vankilassa, josta en keksi keinoa paeta. Ymmärrän taas äitinikin tilannetta. Hän oli samalla tavalla alistunut elämään, josta ei nähnyt tietä ulos. Minulla ei ole niin huonosti asiat, minulla on kyky tehdä itsellenikin mieluisia asioita, mutta jollakin tasolla olen taas umpikujien keskellä. Turhautuneena katselen ympärilleni, etsien pakopaikkaa.
Avainsanat: minuus, riidat, syyllistäminen, turhautuminen, vankina
Tänään olen istunut esimiesten kehittämispalaverissa edustamassa oman erikoisalani terapeutteja. Olen pysynyt hienosti ammattiroolissa muutamaa vähän väärässä kohdassa esiin noussutta pikku innostusta lukuunottamatta. Olen keskustellut ja analysoinut käytössä olevia toimintamalleja ja pohtinut, miten niitä voitaisiin muokata ja yhtenäistää eri toimijoiden välillä. Yllättänyt taas itseäni omalla järjellisellä ajattelukyvylläni.
Onpas aika siistiä päästä tähän ammattiminään kiinni, joka luottaa itseensä. Tietää minkä takana seisoo. Pitää heikompien puolia. Tahtoo kehittää ja kehittyä. Tämä minussa on joustava, mutta jämäkkä. Tunteva mutta samalla ylitunteeton. Rauhallinen ja asiallinen, mutta myös sanavalmis ja rohkea.
Onko tuokin minua? Tuo joka tietää mikä on oikein ja mikä väärin? Tuo joka näkee asiat oman näkövinkkelinsä kautta ja osaa ja uskaltaa sanoa ne ääneenkin. Tuo tuntuu nyt taas etäiseltä. Ja silti sekin on minua. Tuo pukeutuu tyylikkäästi. Tuo haluaa olla itsevarma ja onkin sitä. Tuo tuntuu nyt kummalliselta ja silti se äsken olin minä. Se on minä/ minua.
Tuo näkee selkeästi, miten eri näkemykset voivat olla yhtä ”oikeita” tasa-arvoisesti toisiaan tukevia. Miten erilaiset ajatukset voivat olla yhtä tärkeitä ja toisiinsa limittyviä. Tuo ymmärtää omiakin ristiriitaisuuksiani näppärästi. Ei koe ahdistusta. Tämä minussa on vahva ja etäinen myös itselleni. Noille minussa jotka kokevat olevansa oikeassa. Tämä minussa näkee miten kaikki on yhtä kokonaisuutta.
Tämä minussa ei kumartele auktoriteetteja. Ei pelkää ja nöyristele vaan kohtaa nekin tasavertaisina. Tämä ottaa vastuuta itsestään ja muista. Tämä tahtoo hyvää ja uskoo tulevaisuuteen. Tämän kautta elämä näyttäytyy minulle mahdollisuuksien jatkumona. Tässä olotilassa näen itseni osana järjestelmää. Tärkeänä palasena toistenkin elämänketjussa. Tämän kautta osaan luoda itselleni merkityksiä.
Avainsanat: ammattiminä, innostuja, kehittäjä, Rauhallisuus, selkeys.
Mä vihaan yli kaiken sitä, kun joku kuvittelee tietävänsä mitä minä tunnen tai ajattelen. Vihaan sitä, että toiset laittavat sanoja suuhuni, tulkitsevat minua omien näkökulmiensa valossa ja kertovat minulle, miten minä olen muka sanonut tai tuntenut. Kiva tietää! Kun olisikin noin yksinkertaista. Kunpa edes joskus itsekin tietäisin mitä ”minä” tunnen, koen ja ajattelen, niin että voisin olla täysin varma sen edustavan minua kokonaisuutena.
Minun terapeuttinikin tulkitsi taas viestini aivan omista lähtökohdistaan kuvitellen olevansa henkisesti kanssani samalla ”aaltopituudella” voi vittu! Leikin koko viime kerran kilttiä tyttöä ja kuuntelin sen vitun klassista valitusmusaa ja istuin kiltisti hiljaa sen penkillä kun ei vaan tehnyt mieli avautua. Katselin kuinka se kiemurteli hiljaisuudessa. Yritti saada kontaktia, mutten kokenut minkäänlaista tarvetta puhua tai olla läsnä. Minä tein itse mielessäni tilakatsausta ja mietin mitä tarvitsisin ja miten tuo ei siihen kykene. Miten hukassa tuo kaverihalaaja on oikeasta vanhemmoivan terapeutin roolista. Miten surullista on, että tämäkään terapia ei pysty tukemaan minua pienten tunteideni hyväksynnässä ja kohtaamisessa. Tajusin miten yksin tässäkin olen. Miten minä teen muokkautumista terapeuttiani miellyttääkseni. Miten nielen taas vittusaatanat, koska ne suojaavat pieniä minussa ja kun pienet eivät luota ei noitakaan näy. Sisäinen kaaokseni paisuu ja kasvaa, eikä mikään minussa saa näkyä. Leikin hymytyttöä. Ja se menee läpi! Taas.
Miten vitussa minun paha oloni ei näy läpi? Miten vitussa aina tämä kiltti hiljainen vetäytyvä puoli minua on se, joka kelpaa. Se joka on ok. Miksi terapiassakin tämä on se joka saa kehuja ja hyväksyntää. Tämähän on vain tyhjä kuori. Joo innostuva sellainen. Taitava ja fiksu sellainen. Mutta tämä ei ole koko minä. Ei kaikki minussa. Minä haluan vain huutaa! Kirkua kurkku suorana, että herää pahvi. Etkä vitun idiootti tajua, ettet tunne ja ymmärrä minua alkuunkaan. Miten kehtaat väittää, että pidät minusta, että sinulla on minuun ”henkinen” yhteys, kun et edes kestä kohdata kuin murto osan minusta?
Millainen terapeutti vetäytyy ammattisuuntauksiensa taakse? Epävarma? Omien ongelmiensa kanssa kamppaileva? Itseään pelkäävä? Minua pelkäävä? Väsynyt? Välinpitämätön? Ymmärtämätön? Tapoihinsa kangistunut? Sokea minun ongelmillani? Kieltäjä? Mukautumiskyvytön? Ei mitään kovin hyviä ominaisuuksia tule mieleeni tässä tilanteessa.
En valmistu edes itse itseni tuntemisessa. Jään edelleen matkalle. Tielle, joka muuttuu jatkuvasti. Kuka minä olen? En tiedä. Joten miten te Vittu muut tiedätte?
Avainsanat: itsetuntemus, mukautuminen, pettymys, turhautuminen, Viha
Miksi vitussa mä sorrun aina miellyttämään ja hoivaamaan muita? Joo se on tuttua ja turvallista. Se on tärkeää minätunteelleni, saan kokea olevani hyvä ja arvokas, edes hetkellisesti. Mutta onko se vain suojautumista omia tunteita kohtaan? Terapiasuhteessakin roolit herkästi vaihtuvat ja tavallaan se on hyvä. Luo tasavertaisuuden vaikutelman, mikä on minulle tärkeää. Nytkin oli tämä tavallaan ok. Oli hyväkin olla toiselle läsnä, mutta oliko tuokin etenkin lopussa vain oman syväsukellukseni jälkikäsittelyn väittelyä?
Rankka käynti siis takana. Edelleen keho reagoi. Tipuin noin 9-v tunnelmiin. Tunteisiin, kun pelkäsin. Tunteisiin, kun annoin periksi. Tunteisiin kun anelin, lupasin olla kiltisti. Silti minä puolustelen tuotakin paskaa. Se tunki muhun pulloa, ja mä hoen, miten se välitti. Vittu mä oon sekasin. Ja minä kuvittelen olevani selviytyjä. Mitä vittua! Voisinko herätä, kiitos! Tajuta oikeasti ja ymmärtää ja käsittää, että se kaikki oli sairasta, mutta nyt se on ohi. Nyt olen turvassa. Nyt ei kukaan satuta.
Toinen ahdistuksen aihe vaan yhtäkkiä loksahti paikoilleen. Tajusin, että tämä minun fyysinen ”vikanihan” on se linkki varhaisten muistojeni maailmaan. Se on seurausta tuosta kerrasta. Olen tiennyt, lääkäriltä kuullut, että tuo on seurausta murtumasta, joka on tapahtunut isommalla iällä, koska luut ovat oleet jo kovempia ja ne ovat murtuneet väärin. Vammamekanismi sopii ”liian” rajuun elvytyksen. Tuohan siis liittyy tuohon muistikuvaani kun koin kuolleeni. Pelästyivätkö he? Halusivat sittenkin minun pysyvän hengissä? Oliko se niin kuin koen, vai tapahtuiko jotakin muuta. Voinko koskaan saada täyttä varmuutta?
Jotakin tapahtui, minulla on siitä todiste itsessäni. Merkki, joka ei häviä. Jota ei voi poistaa. Se kertoo karulla tavallaan, että ainakin osin kokemukseni on oikea. Miten tämä pitäisi sisäistää? Minua ahdistaa. Pää hajoaa. Ei minun kapasiteettini riitä tämän tietoisuuden käsittelyyn. Miten sairaita voivatkaan aikuiset olla. Minut on rikottu ja samalla tuo on pelastanut henkeni. Miksi? Pelkäsikö oman selustansa puolesta? Tuliko vain katuma päälle? Oliko hän sittenkin vain sankari, joka pelasti hillopurkkiin itsensä satuttaneen lapsen? Miksi muistikuvani puhuvat omaa kieltään? Miksi kaikki tuntuu sopivan yhteen? En halua nähdä tätä kuvaa. En halua uskoa tätä ja silti joku sisäinen rauha tämän vastahangan keskellä vahvistuu. Miten tämän kanssa opitaan elämään? Miten tämä jätetään taakse?
En voi antaa anteeksi. Minut on rikottu liian pahasti liian pienenä. Minulta on viety viattomuus ja varastettu ”vapaa” lapsuus. Minut on houkuteltu ja manipuloitu mukaan suhteeseen, joka on rikkonut minua lisää. Minä olen siksi palasina, mutta silti toimintakykyinen. Miten tämä on mahdollista kaiken kokemani jälkeen? Ehkä olen sittenkin selviytyjä!
Avainsanat: Kokemukset, muistot, pelko, Selviytyminen, todisteet
Jos jotakin olen elämässäni oppinut, niin luottamaan vaistoihini. En edelleenkään osaa toimia sen mukaan, mitä tunnen. Mutta harvemmin olen ollut väärässä sen suhteen, millainen toinen ihminen pohjimmiltaan on. Aina ei voi valita kenen kanssa toimii ja on hyvä osata mukautua ihmisten mukaan. Tämäkin voi kuitenkin helposti mennä yli. Kun oma minuus on pirstaleinen, lähtee herkästi mukautumaan muiden odotusten mukaiseksi, kadottaen lopulta yhä uudelleen yhteyden siihen mikä on omaa itseä.
Miksi en tunnista omassa itsessäni tuota minuutta, kadotan yhteyden tunteisiini? Miksi hukun omiin sanoihini, kun muiden ihmisten suhteen olen yleensä paremmin kartalla? Miksi häviän itseltäni ollessani muiden ihmisten seurassa? Olenko feikki, kun en tiedä kuka olen? Mitä tämä minun ”häiriöni” tarkoittaa? Selittääkö tämä minua? Miksi en ymmärrä ja ymmärrän yhtä aikaa?
Luotanko fiiliksiini? Kyllä. Toiminko sen mukaan? En. Ainakaan ennen. Enkä varmaan edelleen. En osaa. En ymmärrä. Olen edelleen itseni pahin vihollinen. Minä tappelen itseni kanssa. Koska nämä yhdistyvät? Miten se tapahtuu? Mitä se tarkoittaa? Kuka sitten olen? Kun nyt olen me? Mikä on minä? Miten voin luottaa siihen mitä tunnen, kun tunnen kaikkea yhtäaikaa? Häviävätkö toiset? Kuka/ mikä päättää mitkä saavat olla minua, jos kaikki sitä ovat? Mitä muille tapahtuu? Häviävätkö ne? Onko se kuitenkaan oikeaa ”integraatiota”? Mitä helvettiä integraatio käytännössä tarkoittaa? Se on näppärä sana. Hieno tavoite, mutta onko se oikeasti mahdollinen?
Avainsanat: DID, integraatio, Luottamus, minuus
Changing my faces again.
Lost in the game of avoiding my emotions.
There is no place for my feelings.
No one can see me.
I am loosing the grip on myself.
Who is me?
I can’t feel myself.
I am drifting away from everyone.
Irrallisuus vahvana. Terapia ei toimi. Välttely päällä. En anna itseni enää olla minä. Vedän itseäni oloihin, joista en tunnista itseäni. En koe tunteitani. Ne kasaantuvat. Ahdistus eskaloituu. Tunnereaktioit voimistuvat uudestaan. Autossa valtava paleli tärinä, Enkä saanut yhtään kiinni taustasta. Minun järkipuoleni ei ollut lainkaan läsnä. Ei tietoinen mitä tunnen ja miksi. Minulle tämä on takapakkia. Harvinaista nykyään. Edellisen terapiakerran varjo ei hellittänyt. Enkä saa itseäni tämän luomani muurin läpi. Enkä usko tuolla olevan keinoja tämän läpäisemiseen. Luottamus on valunut likakaivoon. En ole vihainen. Olen surullinen. Tietoisuudesta, ettei hän ymmärrä lainkaan minua. Ei olla edes samalla sivulla. Hänessä on ollut paljon hyvää. Hän on auttanut minua valtavasti, mutta nyt olen tullut tämän tien päähän. Ei hänellä ole minulle enää annettavaa. En saa hänestä turvaa. En koe, tämän auttavan minun yhtenäisyyteni kehitystä. Nyt on tärkeää tehdä lopetus prosessi rauhassa. Eikä se haittaa. Tämä on tärkeää.
Terapeutti kysyi viimeksi haluanko olla kuin hän. Anteeksi mitä? En todellakaan. Minä haluan olla minä. Mikä ikinä se sitten onkaan. En minä koe olevani yhtä hänen kanssaan. Tiedostan varsin selkeästi erillisyyteni. Tajuan miten, erilailla koen läheisyyden. Miten oikeasti enemmän minä ymmärrän ja olen sinut turvallisen läheisyyden suhteen, kuin hän. Se on surullista, Enkä todellakaan halua koskaan tulla tuollaiseksi kuin hän on. En halua kierrellä ja vältellä omia ongelmiani. Haluan oppia itsestäni. Haluan kehittyä haasteissani. Haluan antaa itselleni luvan tarvita ja haluta minulle tärkeitä asioita ilman häpeää tai itsevihaa. Ja tässä terapeuttini ei voi minua nyt tukea. Minä osaan sen hyväksyä. Kuitenkin minä tiedän, että tämä on haava, johon tarvitsen tukea. Tarvitsen tunteen, ettei tarvitsevuudessani ole mitään pahaa tai väärää. Tarvitsen sen ulkopuoliselta. Tarvitsen toisenlaista terapeuttista tukea itselleni. Ja se väsyttää. Se irrottaa minua itsestäni, koska turhaudun. Olen yli- ja alivirittyneenä vuorotellen ja yhtäaikaakin. Riitelen itseni kanssa sisäisesti ja pääni täyttyy, kun en saa tätä kaikkea purettua ulos.
Avainsanat: irrallisuus, pettymys, suru, Terapia, turhautuminen
Helpommin sanottu kuin tehty. Selvästi jälkeen vaikeampi kausi menossa, koska pääni sauhuaa jatkuvasti. Tarve kirjoittaa ja purkaa itseäni edes näin vahvana. Suru siitä, että tiedän meitä ”pentuina pantuja” on valtavasti. Mitä siis valitan. Mun kokemukset on ihan ”normaaleja, perusjuttuja monien muiden osa noihin verattuna. Joo ei pidä vertailla. Joo olin pieni kun alkoi. Joo kieroutunut perhe. Sairas naapuri. Pikkuinen minä kaiken keskellä. So what. Enää tämä kaikki on vain päässäni. Silloin se oli elämääni, nyt se on enää kaikuja, kummituksia. Menneisyyden varjoja, jotka eivät päästä minua karkuun. Miten saan karistettua nuo irti minusta, kun edelleen kaikki pikkutriggeritkin muistuttavat ja tiputtavat minut noihin tunnelmiin?
Miten automatisoituneet reaktiot muunnetaan ja uudelleen ohjelmoidaan joksikin toiseksi? Miten vuosien saatossa ehdollistuneet reaktioni, voidaan kääntää joksikin toisiksi? Minun pääni tulkitsee edelleen nykyään vaarattomat aistiärsykkeet edelleen oppimansa kaavan mukaisesti vaaran merkeiksi. Tiedostan, että tämä kaikki tapahtuu enää vain mielessäni, mutta kuinka saan sen loppumaan? Onko se mahdollista?
Esimerkiksi tuon jälkeen kun yritin puhua kokemuksistani viime viikolla haastattelussa, olen taas vellonut muistikuvien keskellä valtavan ahdistuksen kourissa. Öiset kauhukohtaukseni ovat jälleen saaneet jättimittasuhteet. En siis ole herännyt, mutta mieheni mukaan olen huutanut apua ja noussut istumaan henkeäni haukkoen, eikä minulla ole aamulla ollut minkäänlaista muistikuvaa. Tiedän tämän liittyvän siihen vajaa 4 v kokemukseeni, tiedän sen, miksi tämä reaktio ei siis lähde pois ja helpotu. Tiedän, ettei nyt kukaan tukehduta minua. Ei satuta minua. Miksi mieleni ja kehoni ei ymmärrä tätä?
Mietin miten nuo vanhempani ovat tuon itselleen selittäneet? Miten se on heihin vaikuttanut? Se meni yli. Äiti ainakin pelästyi, mutta miksi jäi suhteeseen. Isäkin kai hätkähti, koska kuitenkin vei hoidettavaksikin. Miksi hoitohenkilökunta ei ihmetellyt? Miksi kukaan ei puuttunut? Miten hiljaisuus tuon ympärillä palveli sukuamme. Mummon vihan isääni kohtaan ymmärrän nyt paremmin, mutta sen silloinen reaktio minuun on erikoinen. Kuitenkin minä olin ”syyllinen”, minun hiukseni leikattiin. Minä koin että tyttöyteni oli syy tuohon kaikkeen. Äiti varoitteli ja yritti estää minua jäämistä kaksin iskän kanssa. Mutta muuta se ei tehnyt. Eikä mitään tapahtunut muuten kuin sen ollessa kännissä. Eli sillä oli kuitenkin kontrolli selvinpäin. Miten se kesti itseään? Tajusiko se kuitenkaan mitä teki juodessaan? Ei sille minä (lapsi) ollut se juttu. Toisin kuin naapurin äijälle.
Miten naapuri pystyi elämään oman perheensä kesken normiarkea sen ohessa mitä meillä oli? Miten hän oli vaimonsa kanssa, kun oli ensin ollut minun kanssani? Oliko hän lapsilleen ”normaali” isä, vaikka minua hän kohteli prinsessa maan? Ei ainakaan täysin koska sen poika on ollut linnassakin. Kyllä tuo kai kertoo jotakin heidän suhteestaan. Onko hän antanut tyttönsä kasvaa ja kehittyä rauhassa, kun hänellä oli minut, kuten itse asian ilmaisi? Olinko, olenko ollut ainut uhri? Hänellä oli kykyä saada muitakin pauloihinsa, isäni ei osaa ns. vietellä. Isäni ei osaa houkutella lapsia mukaansa, siksi häntä en koe uhkana muille. Eikä hän enää pystyisikään. Vanha sairas mies, joka on pyytänyt tekojaan anteeksikin. Mutta tuo toinen saasta. Hän on edelleen sellainen, että hänen olisi mahdollista jatkaa. Hänellä on pikkuinen lapsenlapsi, jota tapaakin. Voinko tuota lasta jotenkin suojella? En tiedä keinoa! Tuntuu pahalta! Omat lapseni olen turvannut omalta isältäni. Näemme vain niin että olen paikalla. Siltikin harvoin.
Avainsanat: pohdintaa, suojelu, Syyllisyys, takaumat, viettely
Tämä ajatusketju lähti tuosta salakuvaus kohusta. En puolustele sitä se oli väärin. Mietin vain mitä, meidän kehomme näkeminen tai edes sen ”omistaminen” seksin kautta todellakaan merkitsee. On loukkaavaa, kyllä aikuisillekin ihmisille, mutta kun on itse kasvanut täysin irti kehostaan, niin noiden asioiden merkitys on minulle varmasti osin vääristynyt. En osaa kauhistella tarpeeksi.
Kaksi aikuista ihmista yhdessä intiimissä hetkessä, se voi olla kaunista ja puhdasta. Sen kuvaaminen ja näyttäminen muille on väärin, mutta kertooko sekään kellekään mitään noista ihmisistä? Ainakaan siitä, jonka suostumusta kuvaan ei ole kysytty. Mitä kukaan hänestä näkee? Hänen kehonsa. Mutta kuka hän on? Mistä hän unelmoi? Mistä hän pitää tai ei pidä? Mikä hänelle on tärkeää? Kehomme on vain asuntomme. Ei sen enempää tai vähempää. Siitä on hyvä pitää huolta, sen saa piilottaa muilta, sitä saa suojella ja hoitaa. Saa valita, ketä sinne päästää sisään. Mutta, kun joku murtautuu sisään tai huokutellen livahtaa asumaan, mitä se kertoo meistä? Onko sillä väliä? Voiko sen vain pyyhkiä pois? Joku levittelee kuvia asunnostamme, voimme siivota ja muokata sitä uudestaan. Voimme päästä yli siitä.
Voimmeko tuomita sen joka kuvia katsoo? Voimme jos talossamme tapahtuu rikos! Mutta jos istumme yhdessä sohvalla onko se lynkkauksen syy? Etenkin jos tuo katsoja ei tiedä kameran asennetun taloon salaa?
Outoa on ketä kiinnostaa katsella toisten elämää. Mutta on ihmisiä, jotka siitä saavat kiksejä. On ihmisiä jotka itse haluavat katsella mitä kodissaan tapahtuu. Usein he kuvaavat vain itselleen, mutta jotkut tykkäävät näytellä muillekin. Olkoon se heidän asiansa. Minua ei kiinnosta kuvata tai katsella. Minun kotini saisi pölyttyä rauhassa, jos niikseen tulee. Mutta en ymmärrä tällaista härdelliä.
Minulla on omat pelot siitä onko minusta lapsena kuvia. Jos on en sille mitään voi. Se on sairasta.
Avainsanat: aikuiset, Kuvaaminen, ulkopuoliset
Olen kiinni menneisyydessä, samalla kun epätoivoisesti yritän elää normaalia elämää ja nauttia siitä. Osa minua vetää kohti synkkyyttä, katkeruus nostelee päätään vaikka kuinka yritän painaa sitä pois mielestäni. Olen kiukkuinen muille heidän ”pienistä” vastoinkäymisistään. Olen epäempaattinen ja kyyninen. Piirteitä, joita inhoan. En halua olla tämmöinen, kylmä, kova, tunteeton. Tänään olen toiminut niin kuin pitää muiden hyväksi ja se on nostanut minussa vihan.
