Mieleni ihmeellisyys

Eilinen oli huono päivä, tänään se on jo unohdettu. Jälkipuintia tehty tänään. Nyt jo tasainen olo. Terapeuttini soitti eilen miehellenikin. Teki tämän selkäni takana. Tästä viha ja pettymys ja epäluottamus. Miksi? Eikä minulta voi kysyä miten voin? Olenko taas pelottava?  Ihan kuin mieheni tietäisi mitä tunnen/ miten voin. Oli ylireagointia. Joo lähdin hieman vauhdilla kesken terapian kävelemään, oli paska olo. Huusin ulkona. Mutta kyllä sen pitäisi minut jo tuntea. Tietää, ettei minusta aikuisuus katoa kokonaan, vaikka tunnen. Soitin heti autossa ystävälleni ja itkin ja huusin sille kurkku suorana, miten tahdon vain kuolla, mutta se meni ohi.

Tiedän, että terapia ei nyt toimi. Tiedän että välttelen ja torjun siellä tunteitani. En puhu. En juurikaan kirjoitakaan enää. Tiedän, että teen lopetustyötä. Tiedän, etten tahdo enää tukeutua ja luottaa. Ymmärrän, että tämä ei ole järkevän ihmisen tapa toimia. Minun pitäisi kyetä olemaan aikuisena läsnä ja pitäisi pystyä toimimaan järkevämmin. En vain kykene.

Hirviöt elävät edelleen päässäni. Muistoissani, kehoni reaktioissa. Enkä tahdo niitä kohdata, jos jään yksin. En kaipaa ketään olemaan läsnä, jos tipun tunteisiini. Silloin tahdon olla yksin, tai sitten lähellä turvassa kainalossa. Kun tuota ei ole, en halua tuntea. Tunteminen ja siinä yksin jääminen uudestaan on kidutusta. Enkä halua olla enää masokisti. Tahdon kokemuksia, jotka lisäävät hyvää oloani. Tahdon kokemuksia, joissa tulee korjaava kokemus. En tahdo yhtään lisää traumoja.

En halua kohdata monstereitani yksin. Ne ovat minussa. Niiden muisto on osa minua. Enkä saa niitä järjellä pois. En vain saa. Minun täytyy löytää turvaa niiden kohtaamiseen.

Tänään töissä mukava päivä. Paljon kiinnostavaa puuhaa. Kehuja lääkäriltä. Tein innovaatioita, jotka toimivat. Minikokoiset ratkaisuni ovat olleet ihmettelyn aiheita. Uskallan olla luova työssäni. Osaan sen. Olen tuossa maailmassa melko irti omista varjoistani. Työkin on terapiaa.

Samoin tanssi. Siitäkin nautin tänään. Saan purkaa ylimääräistä energiaa ni tanssitunneilla. Saan antaa kehoni elää musiikin kautta. Eilinen hikilenkki tuntui vielä jaloissa, mutta ei vienyt pois nautintoa, joka tulee sarjojen opettelusta. Mieleni lepää edes hetken. Saan rauhaa ja unohdan kaiken. Elämästä tulee hetkissä nauttimista, kunnes pysähdys palauttaa muutkin olotilat taas pintaan.

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi