Liikaa taas kaikkea
Olen täällä, mutta kaikkea vaan tulee taas liikaa päälle. Joka paikassa olen se vahva. Se tuki muille. Se joka hillitsee itsensä, tai oikeammin ei hillitse vaan puhuu ääneen mitä ajattelee ja tunteekin osittain. Haastaa muita kohtaamaan omia demoneitaan. Teen sitä ilman paikkaa, jossa minä saan tuntea ja olla kaikkea mitä olen.
Terapiani on tällä hetkellä perseestä. Se on paikka, jossa olen kiltisti hiljaa. Mukailen myötäilen ja olen läsnä juuri sen verran, että se vaikuttaa ”hyvältä”. Kirjoitan tätä ahdistustani auki, muttei terapeutti tartu siihen, koska olemme hänen haavojensa äärellä ja tämä on hänelle mukavampaa. Hän ei pysty etsimään terapeuttina keinoja tämän asian avaamiseen ja kaikki jää minulle.
Naapureiden kanssa yksi viestittelee, miten vitun ihana minä olen. Miten sillä on ikävä! Voi vittu! Toinen kiukuttelee, miten en muka uskonut häntä viime kesänä ja Miten en ole tukenut häntä tarpeeksi, kun hänellä oli elämänsä vaikein hetki. Kertaakaan hälle ei tullut mieleen tulla puhumaan silloin, vaan fiksusti lopetti tervehtimisen ja aloitti mökötyksen. Nyt sit on mielenterveys vaarassa, voi voi. Sit kun sai purettua niin heti järjesti klaaninsa kanssa juhlat, kun on nyt sankari. Kun hän yrittää tätä vaikeaa tilannetta aukoa kuitenkin syyttelemällä minua.
Töissä kollega näppärästi kertoili minulle, miten työmme ei ole rakettitiedettä, vaan sen voi tosta noin vaan opettaa kaikille, voi vittu! Mä teen ainakin täysin eri työtä. Minä en ole edelleenkään mielestäni tarpeeksi hyvä työssäni, ja kuitenkin takana yli 15 vuotta työkokemusta ja lisäkoulutuksia vuosittain mukaanlukien lähes kaikki erikoistumisopinnot, mitä vaan löytyy. Mutta kai sitten vaan olen hidas oppija ja huono ohjaaja. No ratkaisuna ehdotin tutustumista hänen tapaansa tehdä töitä, jotta voin oppia häneltä, miten tämä tapahtuu noin loistokkaasti. Saa nähdä mitä vastaa.
Lisäksi tänään kiva stadipäivä mieheni kanssa päättyi riitaan tyttöni kasvatusta koskien. Autolla kaahailut taas kerran hänen ratkaisunsa, kun multa pääsi pari vittua ärsyyntymiseni yhteydessä. Joo en pelkää kyydissä, tai osa pelkää, osa on intsinä, jes nyt se on menoa ja pääsen pois tästä paskasta toisen toimesta. Samalla viha, saatana mä tahdon elää. Sä et vie multa tätä. Joo tiedän, ettei oikeasti olisi ajanut mettään. Mutta voiko hallintakykyyn luottaa, kun toinen kaahaa raivon vallassa? Miten valitsin itselleni taas tällaisen epävakaan kumppanin? Tuttuus tuntui turvalliselta?
Miten säilytän itseni, kun kaikkea on liikaa? Minä en halua luovuttaa. Mutta haluan oppia olemaan enemmän minä. Enemmän läsnä sille mitä minä koen olevani. Minä aina muokkaudun ja mukaudun ja sitten kun avaan suuni, onkin joka puolella vain kaaosta, vihaa, välttelyä, vähättelyä, ja riitelyä. Miten elämässä pitäisi toimia? Yksin olisi paljon helpompaa, mutta olen naimisissa elämääni eniten velkojen ja lasten kautta. Olen jumissa. Henkisessä vankilassa, josta en keksi keinoa paeta. Ymmärrän taas äitinikin tilannetta. Hän oli samalla tavalla alistunut elämään, josta ei nähnyt tietä ulos. Minulla ei ole niin huonosti asiat, minulla on kyky tehdä itsellenikin mieluisia asioita, mutta jollakin tasolla olen taas umpikujien keskellä. Turhautuneena katselen ympärilleni, etsien pakopaikkaa.
