Oikeuttako?
Tänään taas koen ja uskon tämän. Minä olen vahvana selvinnyt elämäni epäoikeudenmukaisuudesta ilman täydellistä katkeroitumista. Olen antanut itseni nauttia ja iloita hyvistä hetkistä ja osannut jotenkin edes hetkittäin laittaa taka-alalle katkeruuden tunteeni.
Oikeudenmukaisuutta ei yhteiskunnassamme ole. Tuomiot seksuaalirikoksista ovat minimaaliset. Lasten hyväksikäyttö katsotaan lievemmäksi kuin talousrikokset. Lapsen oletetaan osaavan sanoa ei luottamalleenkin ihmiselle ja ns. grooming rikoksia vähätellään.
Itselläni vahvin syyllisyys ja häpeä on nimenomaan tästä pitkäkestoisimmasta hyväksikäyttösuhteesta. Se on vaikuttanut eniten minun elämääni. Minun on vaikeaa ottaa keltään vastaan hyvää. Odotan aina sen hintaa. Seksuaalinen nautinto on minulle muistutus jostakin ”väärästä”. Minulta on pilattu kyky nauttia aikuisena kehossani. Mutta mitäpä tuosta. Yritä unohtaa, eihän se edes kiduttanut sinua; sanoi syyttäjä täällä ihanssa Suomen hyvinvointiyhteiskunnassamme minulle. Oikeusvaltiossamme, rikos oli vanhentunut, vaikka elää minussa, minun elämässäni, arjessani liki päivittäin jollakin tasolla.
Mutta minä elän. Minä käyn töissä. Minä hoidan perhettäni. Mitä minä valitan. Minä olen kai vahvakin. Minä siis kestän vastoinkäymiseni, joiden alla moni olisi murtunut täysin. Oliko tämä siis minulle oikein?
