Olen opetellut tuntemaan itseäni, kaikkea mitä minussa on. Opetellut antamaan itselleni tilaa eritasoilla. Ne ovat alkaneet tutustua toisiinsa. Tunnemme jonkunlaista yhteenkuuluvuutta. Minussa on monta puolta/ tunnetasoa/ osaa / persoonaa, mitä hyvänsä. Millä nimellä niitä nyt kukin tahtoo kutsua. Ne ovat kaikki minua. Minä olen ne ja en ole. Niissä kuvittelen edelleen, että olen minä ja sitten tajuan, että humpsahdin taas johonkin mikä olikin vain osa minua.
Haluan oppia olemaan läsnä itselleni itsessäni. Haluan oppia olemaan läsnä toisille kokonaisena, jonakin mikä olisi minä. Enkä vieläkään tiedä mitä se on. Onko se tätä kaikkea? Voiko minusta tällaisena kukaan oikeasti tykätä? Voiko tätä joku ymmärtää? Mitä minä olen? Yhä vahvemmin minulle ulkopuoleltakin sanotaan, että ole DID. Olenko? Mitä se tarkoittaa? Voiko nämä eri tasoni, joskus löytää oikeasti tiensä yhteen?
Puhuttiin ”pöytäajattelusta” monipuolisen ystäväni kanssa. Kutsuttaisiin osia pöydän ääreen tutustumaan toisiinsa ja keskustelemaan keskenään. No minussa heti tutkija ja pikkuinnostuja suostuvaisia. Pikkuinen ihannoi tutkijaa, joka pitää kyllä pientä söpönä, mutta ymmärtämättömänä. Ne kuitenkin sietävät toisiaan ja jotenkin kokevatkin yhteyttä, mikä saa heti vittuilijan minussa raivon valtaan. Tänne ei mitään saatanan kuppikuntia tarvita. Tuo minussa ei yhtään halua ketään keskustelemaan keskenään. Tuo haluaisi sabotoida koko ajatuksen. Osa minun pienistä innostui ajatuksesta, että ne voisikin mennä ystäväni pöydän ääreen. Eikä ne saisi integroitua hänen pienten kanssa, kun ne on niin kivoja. Mussa niistä ei oikein tykätä. Ystävääni ne luottaa enemmän, eikä me voitaisi vaihtaa osia keskenämme? Eikä integroituminen voi tapahtua niinkin?
Mitä tuo edes tarkoittaa. En minä ymmärrä miten kaikki tämä on minua. Minä tiedän, että näin on, mutta en koe ja tunne niin. En saa kiinni kaikista yhtäaikaa. En osaa olla läsnä kaikille yhdessä. Aina joku hankaa vastaan. Juoksee karkuun, piiloutuu, mököttää tai vittuilee vastaan. Samalla kun joku innostui ja tutkii, yksi ahdistuu ja yksi tahtoisi vaan hallita kaiken esittäen normaalia. Onko tämä normaalia? Terapeuttini aina sanoo, että kaikki on normaalia suhteessa taustaani, mitä se tarkoittaa? Miten tuo pitäisi tulkita? En ymmärrä! Se suututtaa! Tahdon ymmärtää! Olen tyhmä!
On jotenkin suloista seurata omaa kimpoilua olotilasta toiseen. On hassua huomata, miten kuitenkin johdonmukaisesti epäloogisuuteni kiertää kehää, toistaa itseään. Miten tämä kierre katkaistaan? Miten murretaan vuosien saatossa opittu tapa muokata itseni aina uudestaa eritilanteissa ja eri ihmisten odotusten mukaisesti? Miten ollaan minä, kun en tiedä mikä minä olen?
Terapia on perheestä juuri siksi, siellä ei ole mitään mallia mihin asettua, terapeutti ei odota eikä halua minulta mitään. On vain läsnä sille, mitä minä kulloinkin olen. Ja se saa mut ihan sekaisin, miten muokkaudun, sellaiseksi mistä se tykkää, kun se ei oleta mitään. On vain muka minua varten. On vain aikaa minulle. En ymmärrä sitä. Pitäähän sen jotakin haluta. Pitäähän sille jotakin esittää. Mutta ei kuulemma tarvi, saa muka vaan olla kaikkea mitä on. Eikä silti tavallaan saa. Pienet mussa tuntee ettei ne saa olla. Ei ne saa haluta kainaloon. Ei ne saa haluta satua. Ei ne saa olla olemassa ja se on väärin! Kun ne kuitenkin on. Ne on osa minua! Eikä ne ymmärrä puhetta. Miten niistä muka välitetään, jos ei niitä oteta syliin? Sitä ne ei tajuu. Vaikeaa! Tästä jatketaan ensi vuonna. Kai. Opetellaan hyväksymään ja olemaan itse läsnä itselleni, kaikelle itsessäni!
Avainsanat: DID, hyväksyntä, integraatio, minuus
Joulun tunteissa oli paljon kaipausta, surua yhdessä ilon kanssa. Hoivaa ja välittämistä, mutta myös yksinäisyyttä ja erillisyyttäkin. Omat mustat muistot syvällä sisälläni varjoina kynttilän valoisille kauniille yhdessä ilon hetkille.
Jouluaatto aamu oman perheen kesken, joulupuuro ja lähtö mummolaan. Katsomaan muistisairasta mummoani. Äitini äitiä, joka asuu enoni kanssa. Erakkomaisesti, enoni välttelee yhteydenpitoa sukulaisiin. Kerrostalon alaovi oli lukossa, eivätkä avanneet ovea useista soitteluista huolimatta, vaikka valot kotona palovat. Odottelun jälkeen pääsimme kuitenkin rappukäytävään ja ovelle pimpottelemaan. Avasi kuitenkin oven heti. Olivat syömässä nakkeja ja porkkanaa. Mummo istui vaipoissa ilman housuja pelkkä t-paita päällä, ja kyseli ihmetellen ketä tuli. Ei tunnistanut meitä. Ei tajunnut, että oli joulu.
Istuimme hetkisen juttelimme menneistä ja nykyisistä toistellen yhä uudestaan ketä olimme ja miksi olimme siellä. Yllätykseksemme enollani oli kuin olikin pikkulahjatkin meille. Ja meillä niille. Oli sittenkin varautunut tuloomme, vaikkei ovea meinannutkaan ensin aukaista. Juotiin kahvit joulutorttujen kera, ei kuusta, ei lahjapaljoutta. Suru ja silti tunne, että oli tärkeä käydä. Omat vanhempani eivät tulleet käymään. Eivät muistaneet lapsiani. Eivät ottaneet mitään yhteyttä. Kai hyvä niin. Kai oli sen aika. Viettää joulu ilman vanhempieni pakko näkemistä.
Mentiin mieheni vanhemmille, jossa pöydät notkuivat jouluherkkuja, jossa oli hänen isomummonsa, enonsa ja serkkutyttö. Olimme me ja tyttäreni poikaystäväkin kävi. Oli kuusi ja koristeita, joulupukki kävi kylässä, tuoden kaikille tärkeitä lahjoja. Pikkuinen suojelija minussa sai oman pehmon. Pelailtiin trivialia, saunottiin, syötiin hyvin ja piirrettiin pöydän alle (mummin jouluperinne lapsille + miniälle, joka on jäänyt osin lapsen tasolle.)
Poikani kaivoi kassistani edellisenkin pehmoni kukkuun, jota esitteli kaikille äidin pehmoleluna. Ja pikkuinen minussa esitteli innoissaan Pamin kaikille. Eikä kukaan sukulainen kummastellut, tai katsonut minua oudosti. Ihmeellistä. Saan olla pienikin muidenkin seurassa, ja se on ok. Tätäkö on tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on? Tätäkö on saada olla kaikkea mitä on, ilman rooleja? Saa olla sekopäinen monipuolinen itsensä, eikä kukaan tuomitse, suutu tai vähättele.
Jouluni siis oli ääripäitä toisensa perään. Surua oman sukuni ja sukulaisteni jäykkyyden puolesta ja toisaalta tunnetta tulla hyväksytyksi toiseen perheeseen rikkinäisenä. Silti kaipuu ja haikeus. Kaikesta siitä, mitä itse on joutunut kokemaan ja millaista toisilla on ollut. Surua siitä, ettei ole saanut kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä ja samalla tyytyväisyyttä siitä, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat.
Together joy and sadness are making more meaningfull memories now in my life!
Avainsanat: ilo, insideout, Joulu, lapsuus, perinteet, suru
Suloisen katkeraa. Aina joku pikkuinen minussa innostuu, hyppii riemusta kun kuvittelee, että ehkä nyt minusta oikeesti tykätään. Ehkä tällä kertaa iskä ja äiti oikeesti välittää ja haluukin mulle jotakin hyvää ja kivaa. Ja en sais valittaa. Ne muisti mua. Mun pitää olla kiitollinen!
Isäni siis soitti mulle töihin, että voinko tulla kaupoille hakemaan paketin, kun on niin iso lahja, eivät pysty itse tuomaan (olivat autolla liikkeellä). Ihmetellen lupauduin, meillä kun ei ikinä juurikaan annettu lahjoa ja aina tuli sanomista, ei saanu tuhlata rahaa turhuuksiin, mitä lahjat hänen mielestään oli. Pikkuinen minussa heti innostui. Saadaanko me oikeesti joku iso hieno lahja? No mentiin paikalle, niin niillä oli Pentikin muovipussissa kaks kylpypyyhettä ja saippua. Se oli ostettu äidin saamalla lahjakortilla. Eli eivät olleet löytäneet itselleen, mitään mitä tarvitsevat niin käyttivät lahjakortin pyyhkeisiin meille. Kiva juttu. Jee. Lapsiani eivät muistaneet mitenkään. Ne olisivat lahjoja odottaneet. Pieni minussa pettyi. Toiko nyt oli se iso lahja, jota ei voinut edes tuoda itse suoraan meille. Tuo mahtui heidän autoon eikä painanut paljon, olisivat voineet tulla edes käymään ja moikkaamaan lapsianikin samalla, mutta ei.
Tiedän, en saisi valittaa. He muistivat minua. Minä ainut lapsi olen niin pilalle hemmoteltu, etten osaa iloita äitini lahjakortilla hommatuista pyyhkeistä, kun lapseni eivät saa mitään mummiltaan ja papaltaan. Minä olen itsekäs paska, kun olen surullinen, vaikka päästään viettämään mukavaa joulua anoppilaan. Pääsen valmiiseen joulupöytään ja tunnelma on lämmin ja siellä kaikki saavat kivoja lahjoja.
Miksi silti suren, lapsuuteni perhettä? Miksi suren jouluja, kun olen itse yksin kylmässä mennyt bussilla mummolaan, kun kotona on riidelty joulun turhuuksista? Miksi en vain voi nauttia nykyhetkestä? Miksi suren menneitä? Ilon edessä on aina surun varjo. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun koen mieheni vanhemmat itselleni tärkeämmiksi kuin omani. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa nyt olla kiitollinen tästä hyvästä, mitä lapseni saavat. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten itse jaksa touhuta riittävästi joulun eteen, koska saamme kaiken valmiina anoppilassa. On meillä kuusi koristeltuna. On kouluruokaa kotonakin. Kortit nyt unohdin pistää postiin, mutta muutoin olemme tehneet jouluvalmistelut. Silti joku surettaa. Enkä oikein tiedä mikä.
Avainsanat: Joulu, pettymys, pienet, suru
Mieleni kelaa kokemuksiaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kierrän kehää itseni kanssa. Toistan omia defenssejäni täysin järjettömissä tilanteissa. Kehoni reagoi normaaleihin tilanteisiin tulkiten ne uhkaavina, eikä mieleni ehdi mukaan. Terapian avulla saan tuntea turvallisesti kaiken sen, minkä olen itseeni haudannut. Terapeutti on rinnalla. Ei kulje puolesta, ei mene edellä tai jäljessä. Pysähtyy, kun tarvitsen tauon, tökkii eteenpäin, kun jumitan paikoillani vältellen, estää minua juoksemasta karkuun, kun haluaisin vaan kieltää kaiken, jättää prosessin kesken ja palata leikkimään, että kaikki on minulla just fine. Kun ei ole. Eikä ole ollut, vaikka kuinka niin tahtoisin kuvitella.
Terapia on prosessi, jota ei voi hallita järjellä. Sitä ei voi suorittaa näppärästi 10 arvosanoilla kontrollinkautta. Ja se suututtaa. Se vituttaa aivan saatanasti. Terapia on tyhmää. Siellä on lupa tuntea. Siellä saaolla kaikkea mitä on. Se on minun aikaa. Mitä? Mitä sellainen on? Mitä sellaisella tehdään? Miksi minä tarvitsisin aikaa, jossa joku on läsnä minulle? Mikä minä on? En tiedä. Ei Minulla edelleenkään ole harmainta aavistusta. Olen kaikkea sekavaa, erillisiä tunnekokonaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Jotka eivät siedä toisiaan ja nyt kurkistelevat ihmeissään tunnustellen itseään ja muita minussa. Testaavat terapeuttina jatkuvasti. Kokeilevat miten se reagoi, kun huudan Vittu saatanaa kurkkusuorana putkeen, tosin väliin kontrolli minussa ryhmää pyytelemään anteeksi, johon taas tulee Vittu vastine. Mä en Vittu pyydä keltään anteeksi. Sitten taas aikuinen minussa ottaa vallan selittäen järjellisesti tätä kaikkea. Ja joku minussa tahtoo terapeutilta kysellä onko tämä normaalia.
Terapeutin rooli ei ole helppo. Pitäisi osata olla oikein läsnä kymmenille eri-ikäisille lapsi, nuori ja aikuisillekin osille. Pitäisi pystyä kaikille olemaan vakaa ja turvallinen aikuisen malli. Pitäisi huomioida kaikkia, kuitenkin estäen yhtä dominoimasta kaikkia muita. Terapeuttini joutuu vuorellen kuuntelemaan miten vitun tyhmä idiootti se on ja seuraavaksi, kuinka tärkeä se on ja vakuuttelemaan, ettei ole hylkäämässä, turhautumassa, satuttamassa tai kuolemassa. Terapeuttini on oltava rauhassa kun yhdessä hetkessä haluan kuolla. Haluan, että hän leikkaa käteni irti ja tappaa mut. Ja seuraavaksi selitän innoissani projektejani ja suunnitelmiani vuoden päähän. Niin ja mulla ei ole epävakaa diagnoosia, en ole itsetuhoinen, vaikka osat minussa tuntevatkin noin. Minussa on vahva kontrolli ja tietoisuus tunteiden ja tekojen eroista. Minulla tunnetilat/tasot vaihtuvat tiheään ja liki aina toimin tunnen ja ajattelen vähintään kahdella tasolla yhtäaikaa.
Terapeutilta tarvitsen tunteiden yhdistämistä. Haastamista. Tiputusta pienten tunteisiin ja sinne isompien mukaan tuomista. Tarvitsen aikuisen mallia, jotta oma aikuinen minussa vahvistuu. Terapeutti on minulle se vakaa rauhallinen turvasatama, joka minulta on aina puuttunut. En minä tiedä miten tunteiden kanssa ollaan, miten niihin kuuluu suhtautua. Olen aina eristänyt ne toisistaan. Esimerkiksi pelko on tunne, jota en itsessäni juurikaan tunnista. Vaikka kokisin traumojani läpi, en löydä pelkoa, en tunnista sitä. Onko se kaikilla? Onko se minussa jossakin uhon alla? Onko kehoni reaktiot pelkoa? Miksi en osaa tuntea sellaista?
Ainoa pelkoon liittyvä muistoni on kun minulla ei ollut avaimia ja olin yksin ulkona kun alkoi tulla pimeää. Enkä tiennyt missä vanhempani olivat. Pelkäsin, kylmää, jos jään ulos yöksi. En pelännyt vanhempieni vuoksi. Salaa toivoinkin, että he olisivat kuolleet. Muistan naapurin naisen joka keitti kaakaota ja otti kotiinsa turvaan. Sinne olisin halunnut jäädä. Muistan pettymyksen ja siitä aiheutuvan häpeän kun vanhempani tulivatkin kotiin. Tuo muisto on vahva hyvä muistoni, hassua! Surullista!
Avainsanat: dissosiaatio, muistot, pelko, Terapia, tunteet
Minulla nämä vaihdokset menevät himpun verran nopeammin. Samassa päivässä jopa hetkessä yhtäaikaa täysin päinvastaiset olotilat. Taisteluni on jatkuvaa. Pään sisäiset olot vielä kestän, mutta nää kehon oireilut on vaikeampia. Mun keho ei ole kunnossa, enkä voi tietää onko tää päästäni johtuvaa vai fyysistä. Terapiassakin välttelyvaihe päällä ja se lisää minulla kehonkuormaa. Kun en saa kehonreaktioita purettua näin harvoilla käynneillä, nyt vaan kerta viikossa, niin johon koko minä olen kaaoksessa. Pää ihan irti kehosta, eikä mitään tietoa niiden yhteisvaikutuksesta. Tai on, muttei riittävän vahvasti.
Terapiassakin keho kouristeli samalla kun höpöttelin niitä näitä. Ja kun en täysin tipu, en löydä yhteyksiä ja jään irtonaiseksi. Tämä on vaikeaa. Olen heitteillä. Tuuliajolla. Tämä ”katkos” terapiaan ja sähläykset julkisen puolen kautta ovat heikentyneet minun ennestään heikkoa kykyäni luottaa ja tukeutua ja turvautua ja puhua mistään oikeasti mitään. Erillisyys tunteiden, kehon ja järjen välillä minussa kasvaa. Kuka tarvitsee terapiaa vaan keskusteluun, analysointiin ja puhumiseen, en minä ainakaan. Minulle terapia on kokonaisvaltaisempaa vuorovaikutusta, joka juuri nyt taas äärimmäisen vaikeaa. Minulla pienetkin vastoinkäymiset tai epäluottamus jossakin ihmissuhteissa heijastuu kaikkeen. Minun varhainen kiintymyssuhde mallini on ollut kaoottinen ja vetäydyn järjettömän helposti aina uudestaan henkisesti pois ihmissuhteista ja samaan aikaan osa minussa alkaa ripustautua niihin liikaakin. Sisäiset ristiriitani kertaantuvat ja voin huonommin.
No kyllä muutamat vittu-anteeksi vuoropuhelua itseni kanssa sentään terapiassa tänäänkin kävin, eli täysin irrallinen en omasta itsestäni ollut. Terapeuttini nauroi, miten oli ollut kollegojensa kanssa pikkujouluissa ja muutama oli kritisoinut esitystä, kun siinä kiroiltiin niin paljon. Muakin huvitti. Kysyinkin, että mitä ja kenen kanssa ne sitten oikein töitä tekee. Eihän niitten kanssa vois tuntee. Mussa kun osa hokee Vittu saatanaa varmaan poikkeuksetta joka kerta. Pahimmillaan melkein koko terapia ollut vittun vitun Vittu keskustelua. On mussa muutakin. Eli ei vaan toi, mutta ton takaa vasta päästään kiinni niihin vaikeampiin tunteisiin. Ehkä muilla ei mene näin. Mä en voisi käydä terapeutilla, joka alkaisi moralisoimaan ja lässyttämään, miten aikuisen kautta pitäisi keskustella, miten joku nyt ehkä vähän suututtaa. Se olisi minulle samantien humpsaus kontrolliin, jossa näppärän irti itsestäni ja tunteistani analysoisin itseäni. Ei kiitos! Sen osaan ilman terapeuttiakin! Nytkin tarvitsisin oikeasti taas tiputuksen tonne kehon ahdistuksiin. Tää mun hengenahdistus voi hyvinkin olla traumaperäistäkin. Ainakin isääni liitän vahvasti näitä tukehtumisen tunteitani, mutta en vaan uskalla päästää itseäni kunnolla tuntemaan. Tiedän, että kun uskaltaisin elää nuo läpi, voisi oloni helpottaa, mutta viikon tauko terapiasta on liikaa. Mä tarvin vakuuttavan kerran lähemmäs, jos annan itseni tippua. Vittu. Miten tätä ei hoitava taho muka ymmärrä? Kuka hyötyy harvasta terapiasta? Ei silloin voi tuntea, kun pienille mussa jo yksi päivä on valtavan pitkä aika odottaa seuraavaa kertaa. Ei niiden aikakäsitys ole aikuisen tavoin kehittynyt, ja niille en itse osaa tuntemisen jälkeen vielä tarjota riittävästi turvaa. Huokaus. Tämä turhauttaa!
Avainsanat: Kehonreaktiot, Terapia, tunteet
Kunpa pystyisinkin uskomaan tuon kaiken itsestäni. Samalla pystynkin. Pyörin taas tunteiden aallokossa. Kaikkea yhtäaikaa. Surua, iloa, pettymystä, tyytyväisyyttä, pelkoa, turvallisuudentunnetta, luottamusta, epäluuloa, väsymystä, innostusta, hyväksyntää, itsevihaa, rauhaa, riehakkuutta. Olen tätä kaikkea yhtäaikaa. Miten tämän kanssa ollaan?
Samalla kehoni ei pysy mukana. Hengenahdistus koko ajan läsnä. En uskalla kiihdyttää tahtia, mutten tahdo ryntäillä uudestaan lääkäriinkään. Minä kuitenkin pärjään oloni kanssa, kai voisin huonommin, jos minulla oikeasti olisi hätä? Voinko luottaa luku yli reagoida ajoissa? Synnyttämäänkin ehdin juuri ja juuri, kun en tajunnut reagoida kipuun oikein. Osaanko nytkään? No katsotaan vielä rauhassa.
Hauskaa seurata, miten mieleni pomppii erilaisten tunnetasojen välillä. Miten rauhaton olen itsessäni ja kuitenkin kykenen saamaan itseni toimintakykyiseksi naps vaan. Töissä vedän itseni hetkessä työmoodiin, vaikka olisin juuri pillittänyt vessassa omaa typeryyttäni. Tämä on mielenkiintoista. Tämä on hassua. En voi itsekään ymmärtää, miten tämä kaikki voi olla minua. En käsitä, miten täysin ristiriitaisesti tunnen ja koen itseni samanaikaisesti. Kokevatko, tuntevatko ja ajattelevatko muut näin? Miksi tämä tuntuu erikoiselta? Miksi tämä tuntuu oudolta? Joltakin, mikä täytyy salata? Voiko tätä muut ymmärtää? Onko tämä normaalia?
Mitä minulle kuuluu? Ei harmainta aavistustakaan. Keho reagoi koko ajan liikaa. Pakotin itseni jo lääkäriinkin ja tänään mielenkiintoinen, mutta selvitty käynti sydänfilmissä takana. Olipa tietysti mies vastassa. Ja naps vedin itseni irti hymytytöksi. Näppärästi ei tunnu missään riisuin paitani ja ihan fine olossa pötköttämään plintille. No sepä ei riittänytkään (minkä olisin, kyllä tajunnut, jos olisin kyennyt vielä ajattelemaan, mutta kun ei enää pystynyt kun piti keskittyä pysymään kasassa). Joo siis piti ottaa rintsikatkin pois. Siinä vaiheessa alkoi paniikki iskeä ja sain sanottua, että ahdistaa ja antoi pyyhkeen päälle. Sanoi kyllä, että lätkät joutuu laittamaan iholle. Siinä hymynaamalla joo ei mitään ongelmaa ja humps erimoodiin, jossa ihan sama tee vaan mitä lystäät, samalla kun joku pieni alkoi panikoimaan ja pikku tärinä päällä ainakin sisäisesti, siitä taas vitsiä, että paleltaa. No siinä olis pitäny sitten pystyy vielä rentoutumaan. Eipä oikein onnistunut. Melkeen 90 sykkeillä käyrä piirtyi ja sanoinkin, että olis onnistunut paremmin, jos ei ois ollu mies. Ite revin vikat lätkät irti ja hymykiitoksen jälkeen vessaan tärisemään ja pillittämään. Tästä kun sit kerroun työkaverille itseinhon, häpeän ja normaaliustarpeeni saattelemana, niin se pohti olenkohan työkykyinen ja samantien minulta vastaus, ai miten niin. Eihän mulla mitään ongelmaa oo Ja työmoodi päälle. Tää on väsyttävää. Tää on raivostuttavaa. Mä tarttisin riskitietoihin merkinnän, ei siedä miehiä ja kosketusta, saattaa krampata, muttei missään nimessä saa törkätä stesolidia hanuriin, kiitos! Traumatausta! Ei epilepsiaa!
Muutenkin pää kaaoksessa. Maksari kuntoutukseni jatkoista tuli, mutta vain 40 kertaa ja korostuksella että on vain tämä yksi vuosi. Kuntoutussuunnitelmassani on tarve 1-2 x viikko. Vähän olo, että hoida nyt ittes kuntoon pikakurssilla irtonaisesti, enempää ei tipu. Ei kovin motivoiva terapian tehokkuuden kannalta, etenkin kun tiedän, että viikko on mulle liian pitkä väli, en oikein pysy kiinni tunteissa ja aloitan aina alusta terapeutin luona. Pienille viikko on liikaa. Ne unohtaa koko terapian, enkä voi tippua, jos ei ole vakuuttavaa kertaa tarpeeksi pian tiedossa. Miten nuo ”ammattilaiset” eivät tajua tätä. Silti ihmetellään, miksi ihmiset voivat huonosti. Terapiaa myönnetään minimimääriä, jolloin luottamusta ja tunteiden todellista käsittelyä ei tapahdu. Terapiassakaan ainakaan kunnallisessa ei saa tuntea. Tilat ei salli äänenkäyttöä, terapeutit pelkäävät tunteiden ilmaisua. Sanotaan, että saa tuntea, muttei kuitenkaan saa. Ketä tuollainen auttaa? Kuka tuosta voi tulla muuta kuin vihaiseksi? Sitten ihmetellään, kun ihmiset ovat aggressiivisia ja masentuneita, kun joutuvat tukahduttamaan tunteitaan. Jos saisi hokea vittusaatanaa sielunsa kyllyydestä, niin olisi helpompi hymyilläkin. Tulisi kuulluksi ja kohdatuksi. Hyväksytyksi myös vihaisena. Sitä tämä kansa tarvitsee, ei mitään kaunista pintasievää keskustelua. Joo no mä saan onneksi jatkaa hyvällä terapeutilla, jossa tunteet on ok. Mutta moni muu ei saa. Moni joutuu tyytymään huonoon terapiasuhteeseen, jossa oikeaa toipumista ei tapahdu. Psykoterapeuttinimikekään ei takaa laatua. On paljon itsestään ja tunteistaan irti olevia terapeutteja, jotka eivät kykene olemaan vakaita peilejä asiakkaidensa tunteille. Jotka ottavat tunteet itseensä ja puolustautuvat aiheuttaen asiakkailleen lisätraumoja. Surullista!
Luottamukseni pirstottuna. Se ainoa ihminen joka tunsi, tiesi heikkouteni, tiesi pienten minussa tarvitsevuuden, iski juuri siihen minun aiempaan kohtaani. Vieden pohjan minun luottamukseltani ihmisiin. Minulla ei ole elämässäni yhtäkään ihmissuhdetta, jossa jossakin vaiheessa luottamustani ei olisi petetty. Minulla ei ole yhtäkään ihmissuhdetta, jossa olisin saanut tuntea olevani erityinen ja arvokas. Minulle puhutaan, miten ihana ja rakas olen ja silti minua satutetaan. En jaksa tätä. En vaan jaksaisi. Olen väsynyt. Olen surullinen. Minuun sattuu. Sattuu fyysisesti aivan helvetisti. Keho reagoi. Mahaan sattuu. Rintaan sattuu. Olo on raskas. Paleltaa. Tärrään.
Minä selviän. Minä kestän. Minä nousen jälleen. Mutta minä olen taas rikki. Rikottuna. Palasina. Murskana. Luottamukseni maahan poljettuna. Itsetuntoni ja arvostukseni tuhottuna. Pienten minussa tarvitse uuden tunteet tahrittuna häpeään, kateellisuuteen ja valheellisen välittämiseen. Arvostuksen ja kunnioituksen puute nostamassa vihaa, pettymystä ja surua. Syvää synkkää surua. Ajattelemattomuuden uhrina ymmärrän taustat. Hyväksyn ne, mutta en tiedä, millä kokoan itseni uudestaan. Millä kasaan itseni ehyeksi jälleen. Tämä voi rakentaa uutta. Tämä voi avata parempaa tietoutta itseäni kohtaan. Tämä voi auttaa minua näkemään arvomaailmani merkityksen. Mutta juuri nyt koen vain loputonta yksinäisyyttä. Pettymystä itseeni. Olin jälleen kerran naiivi. Sinisilmäinen. Uskoin, että minusta ja tunteistani voisi joku oikeasti välittää. Uskoin, että ystävyytemme on jotakin kaunista ja aitoa, jotakin mikä ei hajoa. En tiedä miten tämä korjataan. Haluan uskoa sen olevan mahdollista, mutta sama se ei enää koskaan ole. Muutos sattuu. Pelottaa. Aika näyttää vahvistaako vai wrottaako tämä meidät. Tämä on iso kriisi tunnetasoilla. Haavat kivut molemmilla. Toisella syyllisyys, minulla petetyksi tulemisen tuska. Olen selvinnyt tämmöisestä ennenkin. Mutten jaksaisi. Olisin halunnut saada edes yhden ”puhtaan” ihmissuhteen. Tämän kanssa minun on vaan opeteltava elämään.
Olenko sulkenut itseni yksinäisyyteen? Luonut itsestäni me, jotta voin leikkiä, ettei rakkaudettomuua tunnu miltään? Olenko jättänyt muut ulkopuolelle itsestäni, vaikka olen mielestäni sosiaalinen ja avoin? Onko kukaan kuitenkaan oikeasti päässyt lähelle, sitä todellista minuutta? Sitä pientä, hylättyä, yksinäistä, satutettua, häpäistyä lasta, joka kokee itsensä arvottomaksi ja vialliseksi. Olenko koskaan oikeasti antanut kenenkään välittää minusta, koska tunnen, etten ole rakkauden arvoinen? Olenko antanut koskaan itselleni lupaa vastaanottajaa haluta välittämistä?
En. En muilta kuin itseltäni. En luota muihin. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen. Ahdistus kehuista ja mielestäni muka välittämisen osoituksista. Tunnen aina, että tuo ei ole oikein ei oikeaa. Tunnen kaikessa olevan pyyteen, taka-ajatuksen. Jonkun vaateen, joka minun täytyy täyttää, että kelpaan, että saan hyvän. Kaikella on varjopuolensa, en ota vastaan valoa muilta, koska pelkään sen mukanaan Tuomas pimeyttä. Uskallan olla läsnä pahalle, sillä sen keskeltä olen oppinut löytämään hyvää. Toisinpäin pelkään. Pelkään sitä pahaa, jota en näe, koska olen aina vakuuttunut sen olemassaolosta. Olen varma, että olen vahva vain yksin. Selviydyn vain luottamalla itseeni. Tukeutumalla jään heikoille. Toisen armoille, turvattomaksi. Tuo tarvitsevuuteni on loputon suo, voima joka imee mukaansa, jos sen pyörteeseen antaisin itseni luvan ajautua.
En minä osaisi tietä siitä ulos. Minä hukkuisin sen voiman edessä. Minä en enää osaisikaan uida itsekseni. Minä ripustautuisin liikaa. Vai tekisinkö sittenkään noin? En tiedä. En uskalla kokeilla. En uskalla ottaa selvää. En uskalla kiintyä.
Jotkut terapeutitkin ovat pelkureita ja aiheuttavat enemmän haittaa kuin auttavat. En meinaa millään päästä yli tunteesta, että olen paha ja pelottava. Että olen isäni kaltainen hirviö. Enkä pääse yli ajatuksesta, että naiset eivät kestä tunteita. Että naiset ovat heikkoja pelkureita, jotka eivät osaa pitää puoliaan. Loistavaa. Yksi terapiakäynti vahvisti kaikkia virheellisiä uskomuksia potenssiin 10!
Meilläoli palaveri polilla, johon mieheni kin tuli mukaan. En siis jatka tuolla huumorintajuisella ammattilaisella, joka on psykologi ja psykoterapeutti ja jonka luona kyllä saa tuntea, mutta älä vaan sano ääneen mitä ajattelet ja tunnet, äläkä vahingossakaan loukkaa tai haaasta tai kyseenalaista rouvan ammattitaitoa millään tavalla. Nyt jännään tarjoavatko minulle uutta kokelasta vai saisinko sittenkin jatkaa nykyisessä toimivassa turvallisessa terapiasuhteessa, jossa sentään edistynkin enkä mene vain takapakkia.
Onneksi olen sentään näin pitkään käynyt tässä hyvässä oikeassa psykoterapiassa, missä tunteet on ok. Missä ne saa näkyä ja kuulua. Missä terapeutille saa huutaa vittua ja haukkua sen tyhmäksi osaamattomaksi kusipääksi. Saa pyytää anteeksi ja hajota pieneksi huutamaan ja kouristelemaan lattialle sohvan nurkkaan ja terapeutti pysyy tasaisena ja rauhallisena. Ei hötkyile ja säiky. Antaa tunteiden tulla ja mennä. Rahaa joo tarvittaessa. Ei suostu katkomaan käsiäni tai Anna minun pistää paikkoja palasiksi, mutta vihainenkin saisi kuulema olla. Joo en oikeesti pysty. Uhoon kyllä, mutta siihen se jääkin.
Totesi, että kaikkien terapeuttien pitäisi olla jonkun aikaa suljetulla osastoilla töissä, niin tajuuvat mitä kannattaa pelätä ja mitä ei. Totesi, nykyisen terapeuttikoulutuksen menneen huonompaan suuntaan. Enää ei opeteta perusasioita. Keskitytään hienoihin ”helppoihin” jotka parantaa ja hoitaa kuntoon. Niinpä. Muhun ei temput ja ylimielisyys uppoo. Mä vihaan semmosta.
Olenko kuin arvaamaton myrsky? Olenko pelottava? Olenko uhkaava? Olenko paha niin kuin nuo minulle pahaa tehneet? Enkö vain tajua itse olevani aivan sekaisin? Tällaisia kysymyksiä, epäuskoa, tragikomiikkaa, järkytystä. Minä käyn töissä, toimin lääkärien, psykologien, eri alojen terapeuttien kanssa yhteistyössä. Olen välittävä äiti, minulla on hyviä luotettavia ystäviä, nyt olen kysellyt kaikilta kokevatko minut uhkaavana ja kukaan ei koe niin. Miksi siis tämä ammattilainen, psykoterapeuttikokelas niin tunsi? En ymmärrä. Ensikäynnin jälkeen kirjoitin omaan tuttuun tapaani auki monitasoisesti käynnin minussa herättämiä ajatuksia ja tunteita. Ja nyt sitten oli hommannut turvamiehen paikalle varmistamaan. Samassa talossa työskentelevän tiedän, että työ on käytäntö, jota voi käyttää uhkaavaksi kokemastaan tilanteessa. Minä teen töitä mm huumeperheiden kanssa enkä kertaakaan ole kokenut ketään niin uhkaavana, että olisin tuohon itse turvautunut. Tämä terapeutin minua kohtaan kokema turvattomuus hämmensi minut nyt täysin. Terapiakertamme meni minulta hänen rauhoittamiseen ja ”terapioimiseen” otin itselleni lapsuudesta tutun sovittelijan roolin. Tästäkin tuli toistoa lapsuuteni haavoihin. Päädyin lohduttajaksi ja tukijaksi, ihan niin kuin äitinikin kanssa. En minä voi käydä terapeutilla, joka pelästyy kirjoittaen ilmaistuja ajatuksia ja tunteita noin paljon. Toki hänhän ei tunne minua, mutta noin vainoharhainen käytös, ajatusmalli, ettei pärjää minun kanssani ei vahvista luottamustani tähän ihmiseen. Laitoin psykiatrilleni viestiä ja toivon hänen vastaavan minulle mahdollisimman pian, että tuosta ei tule mitään. Vituttaa. Turhauttaa. En jaksaisi ylimääräistä draamaan. Isäinpäivä minulle vahva triggeri muutenkin. Tarvitsisin sen hyvän terapiasuhteen. Vittu. Hui nyt olen pelottava Ja hurja. Apua mä sanoin vittu! Mä olen varmasti tosi uhkaava. Ironista!
Olen taas ollut näppärästi tunteideni äärellä monellakin eri tasolla. Nyt lähellä valtava raivo. En voi sietää ihmisten taipumusta piiloutua terapia suuntauksen tai yleisten toimintalinjojen taakse ja kun vielä käytännöstä tiedän, että nuo perustelut eivät edes pidä paikkaansa, niin koen valtavaa vihaa. Pidetäänkö minua oikeasti niin tyhmänä, että kun nyt vedotaan johonkin naurettavan käytäntöön, joka heiluva jokatapauksessa, niin tyytyväisenä hyväksyn asian. Minä en voi sietää valehtelua. Enkä sitä, ettei ihminen ota itse vastuuta linjan vedoistaan ja päätöksistään. Tämän epäluottamuspulan kanssa pitäisi tätä uusinta terapiasuhdetta lähteä rakentamaan. Mielenkiinnolla haluan kuulla, millaisia keinoja tällä ihmisellä on luottamuksen rakentamiseksi, jos ensimmäisenä tyrmää minulle tärkeän kirjoittamisen menetelmänä täysin. Vaihtoehtoja minulla ei juuri ole, tämän täytyisi toimia. Onhan toki hyvä, että pääsen kiinni vihantunteisiini, mutta ilman luottamusta terapia jää helposti molempia kuormittavalle vittuilu tasoll, mikä ei edistä minun toipumistani pätkän vertaa. Vihan läpi ei muut vaikeammat tunteet minussa pääse ja niiden sulkeminen lisää sisäistä ahdistustani entisestään. Myös terapian järjestäminen töiden keskeltä aiheuttaa minulle lisästressin, joka syö pohjaa terapian vaikuttavuudelta. Jos ahdistun enemmän itse terapia ajan järjestelyistä kuin mitä siitä saatava hyöty on, en koe terapiaa kovinkaan järkevänä. Vihaan tätä yhteiskuntaa, joka pakottaa minut jälkeen sopeutumaan ja sietämään epämukavuutta, vain siksi eten ole niin varakas, että voisin itsemaksaen jatkaa tutulla ja turvallisella terapeutilla tarvitsemaan kahta kertaa viikossa. Vittu!
Avainsanat: kirjoittaminen, luottamuspula, Terapia
Kiikun kaakun, tunteideni kanssa keinun jälleen vuoristoradalla. Pelkään tuntea. Pelkään luottaa ja tukeutua. Raivo yhteiskunnan tavasta asettaa raamit toipumiselle. Jokaisen prosessi on yksilöllinen eikä sitä pitäisi katkaista jonkun typerän keskiarvo oletuksen mukaan.
Mulla siis terapiakatkolla ja jatkoista joko itsemaksaen entisellä vaihtoehtona tai sitten uudelleen alusta aloittaminen täysin vieraalla naisterapeutilla. Joo heti karvat pystyssä, vaikka järjellä tiedostan että tämä voi olla hyväkin asia. On mulla kuitenkin traumoja äitiinikin liittyen ja nyt kun olen saanut luottamusta miesterapeutin kautta tuohon sukupuoleen rakennettua voisi äitisuhteen käsittely olla jopa tehokkaampaa naisterapeutin kautta, silti valtava vastustus ja vittuilu ja pienten hätä päällä. En jaksaisi pohtia mikä on nyt fiksuinta. Vittuilija minussa tahtoisi heittää hanskat tiskiin ja palata vanhaan -mä pärjään loistavasti yksin enkä ikinä saatana puhu kellekään mitään. En luota kehenkään.
Kontrolli minussa tahtoisi asettaa väkisin itseni tähän uuteen terapiasuhteeseen ja näppärästi keskustellen ilman tunteita nyt suorittaa itseni kuntoon. Sitä pelottaa, että muut tunteet näkyy, nehän ei oo sallittuja. Ei julkisella puolella voi tuntea. Nehän kirjoittaa kaiken kantaankin. Mitä musta sitten ajatellaan, muahan pidetään ihan skitsona jos puhun puolista?
Pienillä suru ja ikävä turvallista terapeuttiamme. Ne kuvittelee, että se hylkäsi. Ei tajua, että meillä on aika ensi viikolle. Ne ei haluu puhuu tolle naiselle mitään. Se on pelottavan anysoijamainen. Etäinen. Se kyseli kauheesti. Eikä me tahota puhuu. Toi tila oli karu ja kova. Ei mitään pehmeetä turvakoloa. Tyhmäpaikka. Kaikukin. Se oli pelottavaa.
Vittuilija oli tosta innoissaan. Jee jos täällä huutaa vittua se raikuu koko talossa. Kaikki kuulee. Siellä oli kiviä ikkunalaudalla. Olipas se tyhmä. Ei tajuu, et noita vois viskellä pitkin seiniä, jos sille päälle sattuu. Ei kovin kokenut terapeutti, kun ei tommosta tajuu.
Kokonaisuutena jäi varovaisen tunnusteleva olo. Vaikea tajuta, että voin sanoo, jos tää ei toimi. Tähän ei ole pakko väkisin yrittää sopeutua. Vaikea ymmärtää, että Joo jatketaan edelleen tuolla tutulla turvallisella terapeutilla ainakin tässä rinnalla, etten rasitu liikaa, kun ei tuolla tosiaan heti voin tuntea ja olla rauhassa tämän kaaoksen kanssa. Vaikea tajuta, että minulla on vaihtoehtoja. Voin antaa itseni rauhassa katsoa mikä tuntuu hyvältä ja minulle sopivalta. En ymmärrä semmoista. Koen tämän pakkona. Pakko sopeutua kiltisti. Pakko muokata itseni uudestaan tähän sopivaksi. Onneksi se ei taida enää ihan onnistua. Olen kuitenkin sen verran hyvällä tiellä itseeni ja tunteisiini, etten taida enää päästä täysin niitä pakoon. Väsyttävää ja turhauttavaa joka tapauksessa.
Avainsanat: kela, muutos, prosessi, Terapia, tunnepuolet
I am tired of surviving. Why does everything in my life have to be so fucking hard? I can’t take this. I am not strong. I hate this shitty life. I hate this syatem, where first you been abandoned mentally, mocked, fucked and let to survive on your own. Them when you finally get some real help. It ends just like that. You crushed into the brickwall and are left there alone. No one really cares. Everyone just hopes you keep your mouth shut and forget about all the shit you’ve been living and growing up. Hys. Don’t speak. Don’t feel. It’s all over. But my mind can’t understand it. It just can’t. I am still reliving my past By the smells, touches, triggers that remind my mind and body about those experiences. I hate this. I do. I don’t want to Remember. I don’t want to feel. I hate my life. I hate myself.
