Uskon puute
Kunpa pystyisinkin uskomaan tuon kaiken itsestäni. Samalla pystynkin. Pyörin taas tunteiden aallokossa. Kaikkea yhtäaikaa. Surua, iloa, pettymystä, tyytyväisyyttä, pelkoa, turvallisuudentunnetta, luottamusta, epäluuloa, väsymystä, innostusta, hyväksyntää, itsevihaa, rauhaa, riehakkuutta. Olen tätä kaikkea yhtäaikaa. Miten tämän kanssa ollaan?
Samalla kehoni ei pysy mukana. Hengenahdistus koko ajan läsnä. En uskalla kiihdyttää tahtia, mutten tahdo ryntäillä uudestaan lääkäriinkään. Minä kuitenkin pärjään oloni kanssa, kai voisin huonommin, jos minulla oikeasti olisi hätä? Voinko luottaa luku yli reagoida ajoissa? Synnyttämäänkin ehdin juuri ja juuri, kun en tajunnut reagoida kipuun oikein. Osaanko nytkään? No katsotaan vielä rauhassa.
Hauskaa seurata, miten mieleni pomppii erilaisten tunnetasojen välillä. Miten rauhaton olen itsessäni ja kuitenkin kykenen saamaan itseni toimintakykyiseksi naps vaan. Töissä vedän itseni hetkessä työmoodiin, vaikka olisin juuri pillittänyt vessassa omaa typeryyttäni. Tämä on mielenkiintoista. Tämä on hassua. En voi itsekään ymmärtää, miten tämä kaikki voi olla minua. En käsitä, miten täysin ristiriitaisesti tunnen ja koen itseni samanaikaisesti. Kokevatko, tuntevatko ja ajattelevatko muut näin? Miksi tämä tuntuu erikoiselta? Miksi tämä tuntuu oudolta? Joltakin, mikä täytyy salata? Voiko tätä muut ymmärtää? Onko tämä normaalia?
