Joulusta

fb_img_1480692957968

Joulun tunteissa oli paljon kaipausta, surua yhdessä ilon kanssa. Hoivaa ja välittämistä, mutta myös yksinäisyyttä ja erillisyyttäkin. Omat mustat muistot syvällä sisälläni varjoina kynttilän valoisille kauniille yhdessä ilon hetkille.

Jouluaatto aamu oman perheen kesken, joulupuuro ja lähtö mummolaan. Katsomaan muistisairasta mummoani. Äitini äitiä, joka asuu enoni kanssa. Erakkomaisesti, enoni välttelee yhteydenpitoa sukulaisiin. Kerrostalon alaovi oli lukossa, eivätkä avanneet ovea useista soitteluista huolimatta, vaikka valot kotona palovat. Odottelun jälkeen pääsimme kuitenkin rappukäytävään ja ovelle pimpottelemaan. Avasi kuitenkin oven heti. Olivat syömässä nakkeja ja porkkanaa. Mummo istui vaipoissa ilman housuja pelkkä t-paita päällä, ja kyseli ihmetellen ketä tuli. Ei tunnistanut meitä. Ei tajunnut, että oli joulu.

Istuimme hetkisen juttelimme menneistä ja nykyisistä toistellen yhä uudestaan ketä olimme ja miksi olimme siellä. Yllätykseksemme enollani oli kuin olikin pikkulahjatkin meille. Ja meillä niille. Oli sittenkin varautunut tuloomme, vaikkei ovea meinannutkaan ensin aukaista. Juotiin kahvit joulutorttujen kera, ei kuusta, ei lahjapaljoutta. Suru ja silti tunne, että oli tärkeä käydä. Omat vanhempani eivät tulleet käymään. Eivät muistaneet lapsiani. Eivät ottaneet mitään yhteyttä. Kai hyvä niin. Kai oli sen aika. Viettää joulu ilman vanhempieni pakko näkemistä.

Mentiin mieheni vanhemmille, jossa pöydät notkuivat jouluherkkuja, jossa oli hänen isomummonsa, enonsa ja serkkutyttö. Olimme me ja tyttäreni poikaystäväkin kävi. Oli kuusi ja koristeita, joulupukki kävi kylässä, tuoden kaikille tärkeitä lahjoja. Pikkuinen suojelija minussa sai oman pehmon. Pelailtiin trivialia, saunottiin, syötiin hyvin ja piirrettiin pöydän alle (mummin jouluperinne lapsille + miniälle, joka on jäänyt osin lapsen tasolle.)

Poikani kaivoi kassistani edellisenkin pehmoni kukkuun, jota esitteli kaikille äidin pehmoleluna. Ja pikkuinen minussa esitteli innoissaan Pamin kaikille. Eikä kukaan sukulainen kummastellut, tai katsonut minua oudosti. Ihmeellistä. Saan olla pienikin muidenkin seurassa, ja se on ok. Tätäkö on tuntea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on? Tätäkö on saada olla kaikkea mitä on, ilman rooleja? Saa olla sekopäinen monipuolinen itsensä, eikä kukaan tuomitse, suutu tai vähättele.

Jouluni siis oli ääripäitä toisensa perään. Surua oman sukuni ja sukulaisteni jäykkyyden puolesta ja toisaalta tunnetta tulla hyväksytyksi toiseen perheeseen rikkinäisenä. Silti kaipuu ja haikeus. Kaikesta siitä, mitä itse on joutunut kokemaan ja millaista toisilla on ollut. Surua siitä, ettei ole saanut kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä ja samalla tyytyväisyyttä siitä, miten erilaisen lapsuuden omat lapset saavat.

Together joy and sadness are making more meaningfull memories now in my life!

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi