Liikaa kaikkea
Mitä minulle kuuluu? Ei harmainta aavistustakaan. Keho reagoi koko ajan liikaa. Pakotin itseni jo lääkäriinkin ja tänään mielenkiintoinen, mutta selvitty käynti sydänfilmissä takana. Olipa tietysti mies vastassa. Ja naps vedin itseni irti hymytytöksi. Näppärästi ei tunnu missään riisuin paitani ja ihan fine olossa pötköttämään plintille. No sepä ei riittänytkään (minkä olisin, kyllä tajunnut, jos olisin kyennyt vielä ajattelemaan, mutta kun ei enää pystynyt kun piti keskittyä pysymään kasassa). Joo siis piti ottaa rintsikatkin pois. Siinä vaiheessa alkoi paniikki iskeä ja sain sanottua, että ahdistaa ja antoi pyyhkeen päälle. Sanoi kyllä, että lätkät joutuu laittamaan iholle. Siinä hymynaamalla joo ei mitään ongelmaa ja humps erimoodiin, jossa ihan sama tee vaan mitä lystäät, samalla kun joku pieni alkoi panikoimaan ja pikku tärinä päällä ainakin sisäisesti, siitä taas vitsiä, että paleltaa. No siinä olis pitäny sitten pystyy vielä rentoutumaan. Eipä oikein onnistunut. Melkeen 90 sykkeillä käyrä piirtyi ja sanoinkin, että olis onnistunut paremmin, jos ei ois ollu mies. Ite revin vikat lätkät irti ja hymykiitoksen jälkeen vessaan tärisemään ja pillittämään. Tästä kun sit kerroun työkaverille itseinhon, häpeän ja normaaliustarpeeni saattelemana, niin se pohti olenkohan työkykyinen ja samantien minulta vastaus, ai miten niin. Eihän mulla mitään ongelmaa oo Ja työmoodi päälle. Tää on väsyttävää. Tää on raivostuttavaa. Mä tarttisin riskitietoihin merkinnän, ei siedä miehiä ja kosketusta, saattaa krampata, muttei missään nimessä saa törkätä stesolidia hanuriin, kiitos! Traumatausta! Ei epilepsiaa!
Muutenkin pää kaaoksessa. Maksari kuntoutukseni jatkoista tuli, mutta vain 40 kertaa ja korostuksella että on vain tämä yksi vuosi. Kuntoutussuunnitelmassani on tarve 1-2 x viikko. Vähän olo, että hoida nyt ittes kuntoon pikakurssilla irtonaisesti, enempää ei tipu. Ei kovin motivoiva terapian tehokkuuden kannalta, etenkin kun tiedän, että viikko on mulle liian pitkä väli, en oikein pysy kiinni tunteissa ja aloitan aina alusta terapeutin luona. Pienille viikko on liikaa. Ne unohtaa koko terapian, enkä voi tippua, jos ei ole vakuuttavaa kertaa tarpeeksi pian tiedossa. Miten nuo ”ammattilaiset” eivät tajua tätä. Silti ihmetellään, miksi ihmiset voivat huonosti. Terapiaa myönnetään minimimääriä, jolloin luottamusta ja tunteiden todellista käsittelyä ei tapahdu. Terapiassakaan ainakaan kunnallisessa ei saa tuntea. Tilat ei salli äänenkäyttöä, terapeutit pelkäävät tunteiden ilmaisua. Sanotaan, että saa tuntea, muttei kuitenkaan saa. Ketä tuollainen auttaa? Kuka tuosta voi tulla muuta kuin vihaiseksi? Sitten ihmetellään, kun ihmiset ovat aggressiivisia ja masentuneita, kun joutuvat tukahduttamaan tunteitaan. Jos saisi hokea vittusaatanaa sielunsa kyllyydestä, niin olisi helpompi hymyilläkin. Tulisi kuulluksi ja kohdatuksi. Hyväksytyksi myös vihaisena. Sitä tämä kansa tarvitsee, ei mitään kaunista pintasievää keskustelua. Joo no mä saan onneksi jatkaa hyvällä terapeutilla, jossa tunteet on ok. Mutta moni muu ei saa. Moni joutuu tyytymään huonoon terapiasuhteeseen, jossa oikeaa toipumista ei tapahdu. Psykoterapeuttinimikekään ei takaa laatua. On paljon itsestään ja tunteistaan irti olevia terapeutteja, jotka eivät kykene olemaan vakaita peilejä asiakkaidensa tunteille. Jotka ottavat tunteet itseensä ja puolustautuvat aiheuttaen asiakkailleen lisätraumoja. Surullista!
