Kun tunteet ovat olleet pitkään haudattuina ja niiden kohtaamista on pyrkinyt välttämään kaikin voimin, on niiden voimallisuus niskaan vyöryessään aina yhtä suuri yllätys. Tunteminen uuvuttaa! Tunnemuiston jälkeen haluaisi vain nukkua. Haluaa vain käpertyä pienelle kerälle, itkeä ja nukahtaa. Tunteita ei jaksa tuntea kuin pienen määrän kerrallaan. Enempään ei pysty, on vedettävä raja, jotta saa pidettyä itsensä kasassa – aikuisen minän hallitsevana.
Rentoutusharjoitus aktivoi muistoni. Ensin oloni oli hyvä. Palasin mielessäni lapsuuden kotiini kuuntelemaan silloin mieluista rauhoittavaa musiikkia. Kunnes muistin, että tein tuota musiikin kuuntelua aina palattuani kotiin naapurista. Ahdistus alkoi kasvaa. Keskityin hengittämiseen, mutta halu paeta pois kehostani alkoi saada valtaa. Yritin pitää itseni kiinni nykyhetkessä ja antaa tunteen tulla. Tunsin kehoni, inhosin sitä. Inhosin hitaasti valtaavaa rentoutumisen tunnetta, tunsin hänen kätensä ihollani. Halusin pois! Halusin vain lakata tuntemasta! En kestä tuota tunnetta. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin hiljaa paikoillani, menin lukkoon, jähmetyin. Halusin kuolla. Hävettää! En kestä enempää, en voi puhua! Yritän rauhoittaa itseäni, palautan itseäni takaisin tähän hetkeen. Oloni on tyhjä! Voimaton! Uupunut! En jaksa, enkä halua tuntea yhtään enempää. Tunteminen sattuu!
Haluan vain paeta,
juosta karkuun tunteita.
En halua niitä kohdata,
avuttomuuttani, viattomuuttani huomata!
Minuun sattuu liikaa!
Kuinka kauan kipu kestää?
Kuinka tätä voi sietää?
Pääsenkö joskus yli sen,
alleen hautaavan kärsimyksen!
Minuun sattuu liikaa!
Avainsanat: ahdistus, itseinho, suru, Trauma, Yksinäisyys
Nyt en kirjoita itsestäni. En halua ajatella ainoastaan omia elämäni vaiheita. Mietin vain yleensä elämää. Miksi joidenkin meistä elämä tuntuu olevan jatkuvaa vaikeuksien voittamista – jatkuvaa selviytymiseen keskittyvää ponnistelua? Kun taas toisilla on pitkiä tasaisen hyviä elämänvaiheita, joissa kaikki sujuu niin kuin he ovat suunnitelleet. Elämä ei ole reilua!
On aivan turhaa saarnata, että kaikilla meillä on yhtäläiset mahdollisuudet rakentaa elämäämme. Tuollainen ajattelumaailma kertoo ainoastaan siitä, ettei tuo ihminen ole kohdannut elämässään todellisia vastoinkäymisiä. Hän ei ole ollut kasvokkain täydellisen avuttomuuden tunteen kanssa. Tunteen, jossa on täysin kohtalon armoilla vailla omaa päätäntävaltaa asioiden ratkaisemiseksi.
Kun elämässä kohtaa useampia haasteita, joissa joutuu nöyrtymään oman voimattomuutensa edessä, alkaa väistämättä muuttua ihmisenä. Silloin kaikki pintakiilto menettää merkityksensä, mutta katkeruus nostaa helposti päätään. Rahalla kun nykyään saa jopa terveyttä ostaa. Niin kauheaa kuin se onkin, on rikkaan lapsella mahdollisuus päästä nopeammin hoitoon, mikä lisää pelastumisen mahdollisuutta. En väitä, että raha tekee ketään onnelliseksi, mutta kyllä se helpottaa elämää.
Siitäkin syystä en ymmärrä, miten eriarvoisia me täällä olemme. En ymmärrä, miten joku kehtaa vastaanottaa huomattavasti keskivertoa suurempaa palkkaa vastaan. Kuinka hän voi pitää itseään niin ylivertaisena ja kuinka elämä ei rankaise häntä ylimielisyydestään?
Kun taas ihmiset jotka yrittävät elää elämänsä muita arvostaen, auttaen ja kunnioittaen, joutuvat kestämään sietämättömiä vaikeuksia toinen toisensa perään. On taloudellisia huolia, terveyden kanssa kamppailua, lasten vaikeita sairauksia, parisuhde vaikeuksia, töiden menetystä ja huolta toimeentulosta ja kaikki saattavat iskeä yhteen perheeseen kerralla. Samalla kun paasataan ihmisten omista valinnoista ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä. Milloin taakka on yhdelle ihmiselle liikaa? Kuka oikeasti auttaa pientä ihmistä vaikeksien keskellä? Ei kukaan!
Avainsanat: Viha
En ole enää täysin häpeäni vallassa. Olen tehnyt valtavasti töitä sen karistamiseksi harteiltani. Olen antanut sille muodon ja kohdannut sen. Olen kuvainnollisesti jättänyt sen muiden hoiviin. Olen pikkuhiljaa tajunnut, ettei se kuulukaan minulle! Ymmärrys on kasvanut hitaasti puhumisen ja tuon ahdistavan tunteen kohtaamisen kautta.
Edelleen jokainen kerta, kun avaudun lapsuuden kokemuksistani, tuo häpeän harmaa viitta yrittää kietoutua ympärilleni estämään minua puhumasta, mutta minä taistelen sitä vastaan. Avaamalla suuni ja jakamalla salaisuuteni heikennän häpeäni voimaa. Tekemällä sen näkyväksi, toivon valon pikkuhiljaa pienentävän sen ja häivyttävän sen näkymättömiin.
Haluaisin lahjoittaa sen pahantekijäni harteille. Hänen sitä kuuluisi kantaa, ei minun! Mutta nyt minulle riittää, että saan itseni vapaaksi sen vaikutuksilta. Häpeäni ei saa enää painaa minua piiloon. Minullakin on oikeus tulla näkyväksi.
Varjojeni keskeltä kuiskaan,
valoon hiljaa toiveen.
Anna minun tulla esiin,
Auta minut ehjäksi.
Päästä minut vapaaksi,
peloistani pelasta.
Häpeäni häivytä,
jotta voin jälleen hymyillä!
Avainsanat: Häpeä, Toipuminen
Mitkä tunteet hallitsivat lapsuuttani? Surua, vihaa ja syyllisyyttä olenkin jo sivunnut, mutta yksi voimakkaimmin kasvuani varjostaneista tunteista oli häpeä. Häpeäni oli niin syvä, että se toimi eristäjänäni myös ystävistäni. Se teki muurin minun ja muiden väliin. Sen takaa kurkistelin muiden leikkejä ja siihen kietouduin aina iltaisin yhä uudestaan.
Mikä on häpeän tarkoitus? Eikö se ole auttamassa meitä toimimaan oikein? Sen avulla ihminen pyrkii kehittymään ”paremmaksi” ihmiseksi. Se estää tekemästä moraalisesti arveluttavia tekoja. Mutta miten siitä pääse eroon, etenkin silloin kun se ei edes kuuluisi itselle? Minä koin olevani osallinen pahoihin tekoihin. Aikuisena ymmärrän, ettei näin ollut. Mutta lapsena tuo osallisuuden tunteeni oli minulle itsestään selvää. Minun pitikin hävetä pahuuttani, likaisuuttani. Minä sain kaiken aikaan – niin hän sanoi. Hän oli aikuinen ja aikuiset tietävät. Enhän minä lapsena voi tietää. En minä voi väittää vastaan. Hän on kiltti. Hän haluaa suojella minua häpeältä. Hän lupaa säilyttää salaisuutemme. Hän on minun puolellani, niin siis silloin luulin ja otin koko häpeän taakan harteilleni.
Häpeästä tuli minun vankilani. Se oli suurin suuni sulkija. En tarvinnut uhkailuja, vaikka niitäkin vanhempana kuulin. Häpeä oli koukkuni, jonka avulla siimaa sai vedettyä aina vain kireämmälle. Sen turvin minut sai aina vain lähemmäs ja syvemmälle mukaan kieroutuneisiin leikkeihin, joissa tarkoituksena oli tuottaa mielihyvää toiselle meistä. Minulle jäi se mielipaha, itseinho ja syyllisyys. Kun lapsena kokee tehneensä jotain pahaa, ymmärtämättä mitä se on, silloin haluaa vain, ettei kukaan saa tietää. Ja kun se, joka tietää lupaa, ettei kerro kenellekään ja johdattaa tekemään lisää pahaa – syntyy kierre, jonka pysäyttäminen on liki mahdotonta. En nytkään, aikuisena, oikein osaisi neuvoa pikkuminääni toimimaan toisin. Minä tiedän, että en olisi puhunut. En olisi pystynyt murtautumaan häpeän muurini läpi, koska paljastuminen tuntui pahemmalta kuin kuolema. Paljastuminen olisi ollut äärimmäinen nöyryytys. Se olisi ollut minun loppuni.
Ehkä minulla olisi ollut pienen pieni toivo pelastua, jos olisi ollut joku riittävän luotettava aikuinen tukena. Kulkemassa käsi kädessä läpi tuon mustan salaisuuden verhon. Tuon aikuisen olisi pitänyt tehdä hirvittävän paljon työtä luottamukseni saamiseksi. Sen olisi täytynyt oikeasti välittää ja haluta todella nähdä, mitä minä käyn läpi. Sen olisi täytynyt nähdä iloisen, vahvan kuoreni lävitse. Mutta sellaista ei ollut – olin yksin taakkani kanssa! Häpeästä tuli turvani, jonka sisällä olin myös tavallaan piilossa. Se häivytti minun sisimpäni muilta, tehden minusta erilaisen. Pelkäsin muiden lasten näkevän häpeäni lävitse. Näkevän minun pahuuteni. Huomaavan likaisuuteni.
Pahimpia olivat koulun terveystiedon tunnit, niissä kun kerrottiin hyvää tarkoittaen oman kehon arvosta ja siitä kuinka sitä tulee arvostaa ja suojella. Nuo hyvää tarkoittavat valistustunnit vain lisäsivät häpeääni. Minä olin jo toiminut kaikin tavoin väärin ja sitä en halunnut kenenkään saavan tietää. Minä en ollut tutustunut kehooni rauhassa ikäiseni pojan kanssa. Minulla ei ollut noita hapuilevia jännittäviä ensi kosketteluita ja pieniä pusutteluja, joista kuiskutellaan parhaille kavereille. Minä kyllä kuuntelin muiden kertomuksia surullisen haikeana. Minä tunsin itseni liian vanhaksi. Liian isoksi tytöksi. En ollut pieni ja viaton. En ollut kuten muut ja se hävetti! En tiennyt, ettei se ollut minun syytäni! Minun mielessäni, minä olin se paha. Minä olin epänormaali, kun sain aikuisessa aikaan haluja, joita en ymmärtänyt. Ja sitä häpesin.
Myöhemmin häpeäni kasvoi vielä entisestään, kun kehoni oppi vastaamaan tekijän kosketuksiin. Minusta tuli vielä enemmän osallinen, koska jollain tasolla kaipasin ja halusin noita hetkiä. Itseinho kalvoi sisintäni, mutta kehoni reaktioille en voinut mitään. Miten voin vastustaa, kun kehoni puhuu toista kieltä. Ei tottele mieltäni. Inhoan kehoani yli kaiken. Haluan repiä ihoni irti. Raastaa sen vereslihalle, jottei se tunne mielihyvää, josta tulee ällöttävä paha olo. Häpeän tuota tunnetta, jonka hyväksikäyttäjäni sai minussa aikaan. Hän odotti, että luovutin. Hän odotti, että rentouduin. Ei kukaan jaksa alituisesti taistella vastaan. Kun tilanteet toistuvat yhä uudestaan, on jossain vaiheessa helpompi vain luovuttaa. Tuo luovuttaminen hävettää. Minun olisi pitänyt olla vahva. Vastustaa voimakkaammin. Olla tuntematta. Pitää pääni kylmänä ja itseni etäisenä, mutta en pystynyt. Ja sekin hävettää!!!
Avainsanat: Häpeä, itseinho, Syyllisyys, Toipuminen, Trauma
Tämä rauhallinen päivä oman perheen parissa, on taas tuonut mieleeni yksinäisten hetkien muistoja omasta lapsuudestani. Silloin olisin halunnut tuntea yhteenkuuluvuutta. Olisin halunnut olla ja leikkiä vanhempieni lähellä, mutta minut patistettiin pois jaloista. Omaan huoneeseen – yksin, tai sitten ulos. Yleensä valitsin pihan, koska siellä oli mahdollisuus kavereiden näkemiseen. Muistan usein keinuneeni yksin pihalla, toivoen, että joku tulisi ulos! Voi miten tällainen hyvä lämmin tunnelma, joka kotonamme nyt on sattuu! Minua itkettää tuon muistoissani asuvan pienen tytön puolesta, joka joutui kasvamaan yksin, jolla ei ollut tällaista kotia!
Olen iloinen, että olen pystynyt elämässäni pääsemään synkkyydestä turvalliseen elämään. Se ei suinkaan ole itsestäänselvyys! On niitä nuoria, jotka ovat jääneet kiinni tuskaiseen pahaan oloon ja hakeneet siihen helpotusta aivan vääränlaisin keinoin. Päihteet ovat ajaneet heidät syvemmälle ahdistukseen ja velkakierteeseen, josta ylös nouseminen tuntuu varmasti liki mahdottomalta. Minun onnekseni ” vain alkoholi” oli nuoruuteni pahe. Siitä irti pääseminen oli huomattavasti muita päihteitä helpompaa. Lisäksi minulla oli ystävä, joka oli täysin absolutisti. Eli päättäessäni pitää pääni selväni, en jäänyt yksin. Kaveriporukka, joiden kanssa perjantai illat aiemmin vietin, jäi taakse. Mutta tilanne sain ystävän, jonka kanssa pystyin puhumaan. Ja sen tein!
Puhuin ensi kertaa ääneen pahasta olostani. Itkien kerroin häpeästäni. Uskalsin kertoa palasia kokemuksistani. Hyvin pieniä palasia, vähätellen ja kaunistellen, mutta joka tapauksessa puhuin. Ja se helpotti. Muistan, kuinka hyvältä tuntui jakaa salaisuuteni. En kantanut sitä kaikkea enää yksin. Ei ystäväni osannut minua auttaa. Ei hänkään täysin nuorena ymmärtänyt mikä siinä oli pahaa, mutta hän kuunteli. Hän rohkaisi minua etäisyyden ottamisessa. Hän kummasteli kanssani ” suhdettani” tähän vanhaan aikuiseen mieheen. Hän ei inhonnut minua, ei nähnyt minua likaisena, pahana ihmisenä! Se tuntui kummalliselta.
Olin varautunut jäämään yksin. Olin varma, että ystäväni ei haluaisi olla minun kanssa missään tekemisissä kerrottuani. Näin ei käynyt, hän ei hylännyt minua. Ei jättänyt yksin. Hän on edelleen ystäväni ja tukeni! Hän muistaa, kuinka hyväksikäyttäjäni antoi minulle lahjoja. Hän on nähnyt tilanteita, joissa suutelemme ja halaamme. Hän on nähnyt minun lähtevän tekijän matkaan. Hän on myös nähnyt pahan oloni, kykenemättömyyteni irtautua hänen henkisestä otteestaan. Ystäväni on auttanut minua sanomaan Ei!
Tälle ystävälleni olen kiitollinen! Hän on minun arjen enkelini.
Avainsanat: Häpeä, Toipuminen, Yksinäisyys, Ystävyys
Näitäkin mahtuu elämään – rauhallisia, tasaisia hetkiä. Koira nukkuu pienenä keränä matolla ulko-oven edessä. Telkkarista kuuluu pompokon laulut ja lapsoset tuijottavat rauhassa ohjelmaa. Toinen tosin piirustelee samalla ja kynän tasainen ääni paperia vasten tuntuu rauhoittavalta sekin. Astianpesukone hurisee ja olotilani on levollinen. Tästä hetkestä pitää nauttia. Tähän haluan pysähtyä ja sen itselleni ikuistaa. Haluan, että pieni hyvä arjen olotila säilöytyy tänne ahdistavien muistojeni joukkoon. Se toimii minulla muistutuksena siitä, mitä minulla nyt on. Minulla on hyvä arki elämä, jonka taustalla vain vaikuttavat vanhat haavat. Haavat eivät kuitenkaan koko ajan hallitse elämääni. Ne ovat ajoittain piilossa – antaen minulle rauhan ja mahdollisuuden kerätä korjaavia hyviä kokemuksia.
Minulla on turvallinen olo. Istun sohvan nurkassa ja naputan. Pehmeät tyynyt selkäni takana ja lämmin viltti ylläni. Tämä on turva pesäni! Kotonamme tuoksuu vielä äsken valmistuneen ruoan tuoksu. Masuni on täynnä, mutta kahvihammasta hitusen kolottaa. Pullaa on kaapissa ja kaipaan jo herkkuja kunnon ruoan päälle. Ansaitsen itselleni hemmottelua. Juuri nyt koen itsenikin arvokkaaksi tällaisena kuin olen. Minussakin on oltava jotain hyvää, koska olen saanut elämääni myös hyviä ja kauniita asioita. Mikään ei ole niin yksioikoista, kenenkään elämässä ei ole ainoastaan ilon ja onnen hetkiä, vaan meillä kaikilla on omat synkät surumme ja niiden vastapainona löytyy onnen hetkiä. Joskus pahimpina hetkinä tuo kaunis puoli meinaa unohtua.
Avainsanat: onnellisuus, Toipuminen, toivo, turvallisuus
Tuo vanhempieni ajatteleminen nostaa esiin sisälläni kiehuvan vihan tunteen. Tunteen, jonka pyrin pitämään tiukassa kontrollissa. Sen on oltava tarkasti hallittuna! Se ei saa saada valtaa, sillä sen voima on valtava. Tuo viha leimusi minussa teinivuosinani. Uskalsin sen hetkittäin näyttää ulospäin, vaikka pääsääntöisesti käänsin sen itseeni.
Kun toin ilmi vihani isääni kohtaan, lensin seinään! Fyysinen kipu ei merkinnyt mitään. Henkinen tuska sen sijaan täytti minut kokonaan. Minulla ei ollut isää. Minä halusin sen kuolevan. Minä olin täynnä raivoa ja samalla minussa pieni epävarma tyttö itki yksinäisyyttään. Itseni tuhoaminen, oli ainoa vihan purku kohde, joka tuntui turvalliselta. Se tuntui oikealta!
Teinivihani hellitti kasvuni myötä ja lukion lopussa isäni sairastuessa syöpään, olin itsekeskeisyydessäni sitä mieltä, että minä olin toivoessani isäni kuomemaa aiheuttanut hänelle tuon taudin. Hirvittävä tarpeeni hyvittää pahat ajatukseni teki minusta jälleen tukipilarin. Tällä kertaa isälleni, sillä äitini ei kyennyt kuuntelemaan ja tukemaan isääni.
Tuo nuorena tuntemani viha on ollut täysin oikeutettua, en minä sillä mitään aikaan saanut. On kummallista, miten nuorena mieli kääntää asiat itseen. Tuota vihaa olen löytänyt siis etenkin isääni kohtaan. Äitiäni en voi vihata. Ei sairasta ihmistä voi vihata. Vihaan hänen sairauttaan ja sen kautta muodostunut etäisyyttä häneen, mutta äitini ei ole vihani kohde. Häntä kohtaan minä tunnen myötätuntoa. Hän on kärsinyt itse sairaudestaan. Hän on tuntenut pahaa oloa kykenemättömyydestään äitiyteen.
Entä sitten viha hyväksikäyttäjääni kohtaan? Se on vaikeaa. Olen vihainen siitä, mitä hän teki. Olen vihainen siitä, mitä ne vuodet hänen kanssaan ovat minulle tehneet. Olen vihainen teoista, mutta muuten vihani edelleen kohdistuu eniten minuun itseeni. Minä olen vihainen itselleni tyhmyydestäni. Olen vihainen kiintymyksen tunteestani, jota minua rikkojaa kohtaan tunsin. Olen vihainen kykenemättömyydestäni estää tekoja. Olen vihainen pelostani puhua ja paljastaa meitä. Olen vihainen siitä, etten tunnu pääsevän ”menneiden” yli. Ne vaikuttavat elämässäni edelleen!
Olen miettinyt paljon vanhempieni merkitystä noissa lapsuuteni traumoissa. On ollut vaikea myöntää, ettei minulla ollut ”hyvä” perhe. Minulla ei ollut turvallisia, huolehtivia, lämpimiä, välittäviä aikuisia tukenani. Siksi en ole kokenut olleeni pieni lapsi. Olen ottanut ison tytön roolin jo kotona. Olen ollut vanhempieni tuki ja turva. Roolit ovat olleet sekaisin, joten ei ole ihme, etten ole osannut helposti turvautua kehenkään ulkopuoliseenkaan. Ja se joka tuli turvakseni, olikin omien mielihalujensa tyydyttämistä tavoitteleva vääränlainen aikuinen. Ei ole kumma, etten osannut varoa ja tulkita häntä oikein. Ei minulla ollut mallia normaalista läheisyydestä, joten mikä tahansa läheisyys tuntui alkuun hyvältä. Sitten kun niin ei enää ollut, esti häpeäni irrottautumisen!
Olen vihainen vanhemmilleni siitä, etteivät he ottaneet rooliaan. He eivät kasvaneet vanhemmuuteen. Ei kukaan ole täydellinen vanhempi, mutta kyllä vanhemman pitäisi yrittää luoda suhda lapseen. Vanhemman tulisi olla kiinnostunut jälkikasvunsa hyvinvoinnista ja pyrkiä tukemaan tätä. Ei omat ongelmat saisi mennä lapsen edelle. Miten rakkaus lapseen ei sytykään? Tiedän, ettei se voi olla minun vikani. Se on vanhempieni kypsymättömyyttä. En silti voi puolustella heitä enää. Heidän olisi pitänyt hakea apua, kun heidän voimansa loppuivat. Ei vanhempi saa ottaa lasta tukipilarikseen!
Lapsilla olisi oikeus huolettomaan lapsuuteen – minullakin! Sitä en kuitenkaan saanut. Silti sain elämän. Siitä olen kiitollinen, muusta en! Vanhemmuuteen pitäisi olla ajokortti, joka tulisi läpäistä, jos lapsen haluaa pitää! Se olisi lapsen oikeus, saada riittävä kypsät vanhemmat, joilla on valmiudet huolehtia lapsensa hyvinvoinnista!
En haluaisi kohdata ihmisiä, jotka liittyvät lapsuuteeni. He nostattavat kipeitä tunteita ja saavat sisäisen kamppailun käynnistymään silmänräpäyksessä. En haluaisi olla enää hiljaa, mutta en voi alkaa vieraille ihmisille vuodattamaan tuntojani. Eihän nuo ihmiset tiedä ja tajua, millaisen reaktion minussa saavat aikaan. Ei heillä ole aavistustakaan, millaista elämäni oli hymyilevän ulkokuoreni alla. Haluaisin huutaa! Miksi, ette nähneet ja auttaneet?
Näin tänään kaksi vanhempaa miestä, jotka ovat asuneet samassa taloyhtiössä kanssani. He tunnistivat ja muistivat minut pikkutyttönä. Toista en itse edes tunnistanut, mutta toisen kyllä, koska hänellä oli liki ikäisiäni lapsia. Tämä mies oli ainakin silloin vielä kaiken lisäksi poliisi. Nyt siis aikuisena kuulumisia kertoillessani, sisäinen lapseni halusi vain huutaa ja itkeä. Miksi se poliisisetä ei nähnyt, mitä naapurissa tapahtui? Miksei se silloin kysynyt, mitä minulle kuuluu? Silloin olisin tarvinnut jonkun aikuisen, joka näkee hätäni. Jonkun joka uskaltaisi huomata tuskani. Missä ne kaikki olivat silloin?
Onko asiat muuttuneet parempaan suuntaan? Uskaltavatko aikuiset tänä päivänä havaita paremmin lasten pahoinvoinnin, vai onko tilanne sama. Onko tälläkin hetkellä jossakin pieni lapsi, joka yksin itkee epätoivoaan. Toivoen, jonkun pelastavan. Auttavan pahuutta pakoon! Valitettavasti luulen, että kaltaisiani lapsosia on juuri nytkin. He kuvittelevat olevansa yksin. He pitävät itseään pahoina. Luulevat olevansa syyllisiä ja ansaitsevansa huonon kohtelun. He piiloutuvat normaalin iloisen lapsen kuoren alle, koska häpeävät. Heille pelko paljastumisesta on suurin mahdollinen nöyryytys. He toivoivat kuolemaa, se olisi heille tie rauhaan. He toivovat tietä ulos elämänsä painajaisesta, mutta aikuiset eivät näe. Eivät auta!
Sairastelun kierteeni on ollut etenkin nuorena jatkuvaa. Sama kaava on ollut aina läsnä. Kun mieli alkaa kelaamaan ahdistavia asioita, saadakseen niihin jotain tolkkua, iskee joku tulehdus päälle. Kun unet jäävät vähälle, sairastun! Silloin minun on pakko huilia. Pakko antaa itseni levätä. Nytkin tämä viimepäivien ahdistus on ilmeisesti altistanut flunssapöpöille. Kurkkuun sattuu ja päätä särkee. En halua kaatua sänkyyn, mutta keho ei anna vaihtoehtoja.
Stressin on sanottu heikentävän vastustuskykyä. Minun kohdallani voin kyllä tuon täysin allekirjoittaa. Kai jokaisella on oma heikko kohtansa. Toiselle stressi johtaa masennukseen, joillain se voi johtaa sydänvaivoihin. Minut se altistaa perus nuhakuumeille. Paras kai näin. Se on kumma, kuinka yleensä taudin helpotettua, on mielikin puhdistuneempi. On helpompi rentoutua ja keskittyä arkeen, kun on joutunut huilaamaan.
On kuitenkin vaikeaa sietää sairastelun vaatimaa pakkolepoa. En halua olla paikoillani. En halua olla heikko ja tarvitseva. Haluan hallita kehoani ja sairaana, joudun luovuttamaan kontrollin. En voi treenata ja saada sitä kautta vahvistettua hallinnantunnettani. Inhoan luovuttamisen vaikeutta. Se helpottaa, kun varsinainen rentoutuminen alkaa. Tämä alkuvastarinta vaihe vain on tuskainen.
Viime yö oli vaikea. En saanut unta. Muistikuvat häiritsivät. En saanut itseäni rauhoittumaan. Pyörin sängyssä toivoen, että voisin vain sulkea silmäni ja unohtaa kaiken. Miksi en voi vain unohtaa? Mietin, mitä tuskaa yöt ovat niille, joilla yö on se pelkojen lähde. Minä olin öisin turvassa kotona. Ei minun silloin tarvinnut pelätä kosketusta.
Minä pelkäsin aamuja. Matkaa kouluun. Silti ahdistus vaivaa iltaisin. Illalla on aikaa ajatuksille. Päivällä arkipuuhat vievät huomion muualle. Ei ole tilaa menneisyyden tunteille. Peiton alla turvassa, uskaltaa mieli nostaa kuvat silmieni eteen. Jokin sisälläni vaatii minua kohtaamaan nuo piilottamani kokemukset. Niihin liittyvät tunteet, jotka olen haudannut hymyni taakse.
Olen juossut itseäni karkuun. Olen leikkinyt vahvaa. Olen näytellyt taitavasti normaalin aikuisen roolini. Estäen häpeääni näyttämästä rumaa naamaansa. En halua enää paeta. En jaksa juosta oravanpyörässä. On pysähdyttävä ja kaaduttava. On annettava väsymykselle tilaa, jotta jaksan taas pitää kulissit yllä. En halua murtua. Siksi minun pitää taipua. Pitää joustaa ja nousta taas pystyyn.
Toivon, että väsymys antaa minun myös nukkua. Kokea unien vahvistava vaikutus. Haluan upota tuonne alitajunnan luomaan maailmaan, missä kaikki on mahdollista. Jopa toipuminen!
Olen aina tuntenut itseni erilaiseksi kuin muut. Oma häpeäni on ajanut minua etäämmälle ystävistäni. Vaikka olen ulospäin ollut iloinen ja avoin, olen silti pitänyt tiukasti kiinni omasta pahuuden tunteestani ja sen turvin rakentanut ympärilleni suojaavan erillisyyden muurin. Sen takaa olen katsellut muiden huoletonta elämää. Olen haaveillut joskus saavani kokea, tuollaista vapautta, mutta se tuntuu kaukaiselta haaveelta.
Tunnen, ettei minulla ole oikeutta olla onnellinen. Olenhan peruuttamattomasti pilalla. Olen ollut mukana teoissa, jotka lain mukaan ovat rikollisia. Minulle on aivan sama se, että olen uhri. Olen silti elänyt niin järjettömän epätodellisen itseinhon ja häpeän keskellä, etten usko koskaan pystyväni täysin itseni hyväksyen katsomaan itseäni peilistä. Minä näen pahan, erilaisen ihmisen, joka on tehnyt oksettavia asioita.
Vaikka yritän aikuisena katsoa lapsen maailmaan, on olotila silti sama. Oksetus ja ällötys. Aikuisen silmin tuo tunne kohdistuu kyllä tekijään. Lasta kohtaan tunnen myötätuntoa ja haluan pelastaa hänet pahalta, mutta on liian myöhäistä! Lapsi sisälläni on jo kuollut. Se ei kestänyt omaa häpeäänsä. Tilalla on vain itseään syyllistävä teini, joka torjuu kaikki avun yritykseni. Hän ei ansaitse hyvää, sillä hän haluaa pärjätä omillaan. Omassa yksinäisyydessään.
Olen pohtinut viime aikoina kovasti syyllisyydentunteeni muodostumista ja vaikutuksia elämässäni. Sen vuoksi tunnen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Mikään mitä teen ei ole tarpeeksi hyvää ja mikään hyvä teko ei pysty poistamaan pahuuden tunnettani. Olen yrittänyt siirtää tietoisella ajattelulla syyllisyyttä oikeaan kohteeseensa, mutta puolustus mekanismini iskevät samantien takaisin. Vian täytyi olla minussa, muuten se olisi kestämätöntä, mutta miksi? Miltä suojelen itseäni kantamalla syyllisyyttä ja vastuuta?
Syyllisyys iskostettiin minuun jo heti ensi metreiltä saakka. Hän lupasi olla kertomatta kenellekään mitä minä tein. Mitä minä sain aikaan. Näin aikuisen järjellä ajateltuna, minun pitäisi ymmärtää, että tuollainen syyllistäminen on ollut vaan manipulointi keino, mutta se tuntuu todelta. Se on tallentunut niin syvään, että sen irti repiminen on vaikeaa. Sen tilalle pitäisi ymmärtää hänen pahuutensa. Hänen järjestelmällisyhtensä. Enkä halua ajatella niin. Haluan jotenkin säilyttää kuvan välittävästä ihmisestä, vaikka hän tekikin väärin. Tiedän huijaavani itseäni tällä tavalla, mutta näin pienissä erissä syyllisyyden käsittely on mahdollista. Muuten en siihen vielä pysty.
Varsinkin tuon alkuajan syyllisyyden siirto on jo hitusen edistynytkin, mutta isompana vuosien edetessä minä otin aktiivisemman roolin. Minä opin käyttäytymään odotusten mukaisesti ja osallistuin. Minä inhosin sitä, mutta samalla odotinkin sitä. Tuon vaiheen aiheuttama paha olo, oksetuksen ja ällötyksen sekainen syyllisyys on vielä aivan liian vaikea käsiteltäväksi. Vaikka yritän ajatella aikuisen kautta niin kuvotus on silti läsnä, silloin syyllisyys kyllä siirtyy aikuiselle, mjtta ahdistuksen määrä ei muutu miksikään.
Voiko syyllisyyden tunne helpottua? En tiedä. Mutta sen kanssa minä olen opetellut elämään ja nyt koitan sitä avata, jotta se joskus irrottaisi otettaan minusta.
Usein mietin, miten pääsisin eroon hyvien hetkien ja onnellisemman ja elämässä tasaisemman ajanjakson myötä nousevasta pelosta. Jotenkin silloin, kun elämässä on päällä jokin voimia vievä vastoinkäyminen on minun helpompaa myös nauttia pienistä hyvistä pilkahduksista siellä kamppailun välissä. Kun sitten päällisin puolin asiat ovatkin taas kunnossa ja elämässä on niin sanottu tasainen ja turvallinen kausi, alkaa mieleeni väistämättä hiipiä pelko siitä, mikä tämänkin onnen hetken hinta on. Jotenkin se, kun ei tiedä mitä huonoa on luvassa, ahdistaa enemmän, kuin sitten kun jotain negatiivista sitten tapahtuukin.
Ihailen ihmisiä, joilla elämä on ollut melko tasaista ja jotka osaavat nauttia tasaisesta, hyvästä, turvallisesta elämästään. Minä olen vain liian pienestä oppinut, ettei hyvä kestä kauaa. Jotenkin koko elämä on ollut aika moista vuoristorataa niin hyvissä kohokohdissa, kuin sitten niissä syvissä rotkoissakin, etten uskalla olla hyvillä mielin tasanko vaiheissa. Ehkä opin niistäkin nauttimaan, jos niitä alkaisi useammin tulla ja ne kestäisivät joka kerta hieman pidempään. Minulla hyvästä tulee usein tunne, etten ansaitse sitä. Minä en ansaitse elämääni hyvää, olen liian paha. Miksi en voi oppia arvostamaan itseäni, kuten muita? Miksi minun pitää itse rangaista jatkuvasti itseäni ja syyllistää itseäni kaikesta?
Miten jotkut ihmiset osaavat olla tyytyväisiä saadessaan esimerkiksi keskivertoa huomattavasti suurempaa palkkaa? Tai omistaessaan isoja taloja, mökkejä, kalliita autoja? Miten he oikeuttavat itselleen tuollaisen muita huomattomasti yleellisemmän elämän? Minä en koskaan osaisi olla tyytyväinen tuollaisessa tilanteessa. Olen sitä mieltä, että kaikki työ on kutakuinkin yhtäarvokasta ja jokaisella tulisi olla oikeus liki samankaltaiseen elämäntyyliin. En ymmärrä miten, joku voi pitää itseään tai työtään niin paljon muiden esimerkiksi alaistensa panostusta tärkeämpänä, että on muka oikeutettu jättiansioihin. En osaa olla kateellinen rikkauksista, koska mielessäni herää pelko, minkä hinnan he tuosta ylimielisyydestään saavat maksaa. Sitten huomaankin, ettei yleensä mitään. Jollakin vain elämä on huomattavasti helpompaa, tasaisempaa ja ylellisempää. Silti minun toiveeni olisi vain se pienistä arjen helmistä nauttimaan oppiminen. Jotenkin pienillä tuloilla, töissä raataen, sitä tulosta arvostaakin enemmän. Kyllä minulle varmasti säästämällä ja odottamalla saatu lomamatka halvimmassa hotellissa sillon tällöin, on tärkeämpi kuin rikkaan pohatan jatkuvat reissut hienoissa viiden tähden hotelleissa. Nälkä kasvaa syödessä ja ymmärrän, miten tuolloin helposti ajautuu siihen, että pitäisi saada jatkuvasti enemmän ja vielä upeampia kokemuksia. Vieraannutaan täysin normaalista arjesta, jossa kaikki vaatii säästämistä ja ponnistelua.
Eksyin hieman aiheesta, mutta eipä tuo mitään. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen terveistä lapsista ja työpaikasta sekä miehestäni, jolle toisen kunnioitus ja yhteinen aika on rahaa tärkeämpää. Pienituloisina joudumme käyttämään enemmän luovuutta saadaksemme arkeemme niitä erityisiä kokemuksia. Mutta yhteinen aika on tärkeää ja läheisyys antaa sitä korvaavaa tukea, jota lapsena jäin vaille. Lapsuudessani rahalla ja hienoilla jutuilla yritettiin korvata läheisyyden ja rakkauden puutetta. Se jätti vain kylmäksi ja yksinäiseksi. Nykyään tuo kokemani lämpö, välittäminen ja läheisyys tuntuu samalla hyvältä ja pahalta. Se nostaa surun lapsuuden vaille jäämisestä ja pelon siitä kauanko sitä kestää. Mikä vie minut jälleen takaisin yksinäisyyteen? Saanko olla onnellinen, onko minullakin oikeus siihen?
Avainsanat: kiitollisuus, pelko
