Muistutuksia menneistä
En haluaisi kohdata ihmisiä, jotka liittyvät lapsuuteeni. He nostattavat kipeitä tunteita ja saavat sisäisen kamppailun käynnistymään silmänräpäyksessä. En haluaisi olla enää hiljaa, mutta en voi alkaa vieraille ihmisille vuodattamaan tuntojani. Eihän nuo ihmiset tiedä ja tajua, millaisen reaktion minussa saavat aikaan. Ei heillä ole aavistustakaan, millaista elämäni oli hymyilevän ulkokuoreni alla. Haluaisin huutaa! Miksi, ette nähneet ja auttaneet?
Näin tänään kaksi vanhempaa miestä, jotka ovat asuneet samassa taloyhtiössä kanssani. He tunnistivat ja muistivat minut pikkutyttönä. Toista en itse edes tunnistanut, mutta toisen kyllä, koska hänellä oli liki ikäisiäni lapsia. Tämä mies oli ainakin silloin vielä kaiken lisäksi poliisi. Nyt siis aikuisena kuulumisia kertoillessani, sisäinen lapseni halusi vain huutaa ja itkeä. Miksi se poliisisetä ei nähnyt, mitä naapurissa tapahtui? Miksei se silloin kysynyt, mitä minulle kuuluu? Silloin olisin tarvinnut jonkun aikuisen, joka näkee hätäni. Jonkun joka uskaltaisi huomata tuskani. Missä ne kaikki olivat silloin?
Onko asiat muuttuneet parempaan suuntaan? Uskaltavatko aikuiset tänä päivänä havaita paremmin lasten pahoinvoinnin, vai onko tilanne sama. Onko tälläkin hetkellä jossakin pieni lapsi, joka yksin itkee epätoivoaan. Toivoen, jonkun pelastavan. Auttavan pahuutta pakoon! Valitettavasti luulen, että kaltaisiani lapsosia on juuri nytkin. He kuvittelevat olevansa yksin. He pitävät itseään pahoina. Luulevat olevansa syyllisiä ja ansaitsevansa huonon kohtelun. He piiloutuvat normaalin iloisen lapsen kuoren alle, koska häpeävät. Heille pelko paljastumisesta on suurin mahdollinen nöyryytys. He toivoivat kuolemaa, se olisi heille tie rauhaan. He toivovat tietä ulos elämänsä painajaisesta, mutta aikuiset eivät näe. Eivät auta!
