Raskas päivä. Olen aivan rikki. Miten ikinä kuvittelinkaan olevani ”selviytyjä” paskanmarjat. Tänään töissä olen joka helvetin välissä itkenyt vessassa pienten minussa hätää, pelkoja, halua kuolla pois. Kaikki nousi pintaan, kun taas tyhmänä puhuin. Olen ehkä mukana projektissa, jota eilen kuvattiin. Se nosti kaiken tunnemyräkän pintaan. En minä ole selvinnyt. En minä ole prosessissani pitkällä. Joo pidemmällä kuin pari vuotta sitten, jolloin olisin voinut puhua yksityiskohtaisesti ilman mitään tunnereaktiota, mutta en tarpeeksi pitkällä. En lähelläkään oikeaa eheytynyttä kokonaista elämää.
Tänään oli onneksi terapia. Mitä tein siellä? Kuolin. Halusin kuolla. Tunsin. Itkin. Kouristelin. Hengittelin. Toivoin että kuolen, ja taas vaan kramppasin ja itkin äänettömästi. Koko terapia hitusen yliaikaa taisin saada sanottua aluksi mitä kuuluu kysymykseen ei mitään, jonka jälkeen sitten vaan pillitystä ja kramppeja ja lopuksi hiljainen moikka. Että näin. Käytkö sä terapiassa jauhamassa vanhoja asioita, kysymykseen en voi kuin nauraa. Joo just sitä Mä teen. Puhun. Päh. Kaikkea muuta. Mä tunnen. Mun terapia on tunteiden olo- ja ilmaisupaikka. Järki on siellä välillä paikalla, nyt se on jossain narikassa huilimassa. En jaksa ajatella. Kun tunnen on vain se. Nyt se oli tuo halu olla hiljaa. Olla ikinä puhumatta kellekään mitään. Joka henkäyksellä odottamista, että jospa tämä olisi viimeinen, jospa kehoni väsyisi ja sanoisi työsopimuksensa irti, mutta ei. Vittu ei, kun se jaksaa, vaikka minä olen aivan puhki.
Hirveä häpeä. Kaikesta. Omasta typeryydestä. Minä puolustelen edelleen rikkojiani, vaikka olen aivan palasina heidän vuokseen. Minä syyllistän itseäni, vaikka tiedostan ja tajuan sen olevan järjetöntä. Minä vihaan, vaikken sitä tunnetta hyväksy ja tunnusta. Vihaan niin itseäni, noita paskoja kuin koko elämääkin. Minä pelkään, vaikka se on täysin turhaa. Samalla minä nautin arjesta. Rakastan elämää. Olen utelias. Olen halukas tutkimaan omia rajojani ja katsomaan missä menen ja miten voin. Sairasta. Olen fiksu töissäkäyvä ammattilainen, kuolemaa odottava pikkutyttö, katkeran vihainen teini, rauhallinen hoivaava äiti, traumatisoitunut seksiä vihaava vaimo, empaattinen tukeva vertainen, ylimielinen omissa oloissa viihtyvä naapuri, vetäytyvän hiljainen kuuntelevakin ystävä.
Olen kaikkea ja juuri nyt pikkutyttö on valloillaan, enkä jaksa sitä. En kestä sitä. En halua olla sitä. En halua tuntea sen tunteita. Haluan vain unohtaa. Haluan päästä yli kaikesta pahasta. Miksi sen pitää olla näin vitun vaikeaa?
Avainsanat: Häpeä, itseviha, puhuminen, Terapia, väsymys
Mielenkiintoista miten typerästi ihmiset kommentoivat toisten asioihin. Voisiko edes yrittää ymmärtää tai sitten olla vaan hiljaa. Tiedän ja tiedostan kyllä oman keskeneräisyyteni silti vedän hernettä nenään, kun minusta kommentoitiin terapeuttitasolla, että onpas pitkä matka eheytymiseen. Voi vittu! Onko tuo ihme! Tällä taustalla ei taida olla ihan hirveän suuri ihmetyksen aihe ja siltikin, mikä kommentti toi nyt on. Tosi ”kannustava”. Joo tuo kommentoija ei tiennyt minun olevan kyseessä jutussa jota luki ja kommentoi. Olin siinä vain etunimelläni, joten eipäs tainnut tunnistaa, mutta jokatapauksessa huvittavaakin. Minä kuitenkin toimin normiarjessa kohtuullisen näppärästi, joo tunteet ja järki on irti toisistaan. Joo en tunnista vihaa tekijöitä kohtaan. Ymmärrän heitä liikaa. Vihaan itseäni liikaa. Tunnen häpeää. Koen itseni osalliseksi, vaikka tiedän, että se on ”sairasta”.
Sairaiden ihmisten parissa kasvaneena se nyt vaan on minulle normaalia jollakin tasolla. He ovat minulle tärkeitä omalla sairaalan tavallaan, tunnen heitä kohtaan ylemmyyden tunteita ja häpeän sitäkin. Koen itseni ällötykseksi, vaikka kuinka yritän tuota itsestäni karistaa. Vihaan ihmisiä, jotka tekopyhyydessään kauhistelevat ja päivittelevät tekoja, kuitenkaan puuttumatta tai haluamatta oikeasti tukea ja auttaa muita. Vihaan ammattihenkilöitä, jotka kuvittelevat tietävänsä miltä minusta pitäisi tuntua. Jotka luulevat ymmärtävänsä, miten ”sairas” olen, osaamatta kuitenkaan auttaa millään lailla tunteideni hyväksymisestä ja kokemusteni vitun integraatiossa. Sanahirviö, jota en siedä. Mitä vittua tarkoitetaan integroitumisella. Kuka sellaista yksipuolista elämää edes kaipaa saati osaa elää? Mähän kuolisin tylsyyteen. Puhuin viimeksi terapiassa lääkityksestäkin. Toivoin pilleriä, jolla muitikuvat saa pois päästä. Sellaista ei kuulema ole keksitty! Ne pitäisi vaan kokea ja elää ja hyväksyä, jotta niiden vaikutus hiipuisi. Oikotietä onneen ei ole! Kuinka tyhmää. Zombilääkityksestä ei kuulemma minulle olisi mitään hyötyä, kun en ole koko ajan jotakin, en ole puhtaasti mitään ”normihäiriöden” kriteerejä täyttävää. Olen hemmetin toimintakykyinen ja yhtäaikaa täys seko. Ei sille ole määritelmää. Tai no on. Mutta eikö dissot ole pelottavia? En mä ole. Mä muistan ja tiedostan liikaa. Omasta mielestäni siis. Tämäkin on jana, jatkumo eritasoisia muotoja, kai mä tähän kuulun, vaikka jollain tasolla en tunnista lainkaan. Mähän oon täysin normaali! 😊
Arkijärki toimii suht kiitettävästi. Perushommat ja naapureiden kitinät ihan tavallisista helposti hoidettavista ongelmista hymyilyttävät ja turhauttavatkin. Miten jotkut saavat peruspuuhista niin saakelin hankalia? No mulla on kai sama Arkijärki kadoksissa tunnetasojeni kanssa. Niiden suhteen olen ihan kädetön. Niiden kohdalla minulta puuttuu perustaidot. Helvetin fiksuna ratkon älytehtäviä, mutta tunnepuolen pulmien edessä on sormisuussa. Kumpi on parempi/pahempi järjettömyys tunnetasolla vai käytännön tumpeluus toiminnassa? En tiedä. Varmaan tämä oma ylimielisyyteni ja sen kostautuminen ihmisten parissa toimiessani.
Avainsanat: järjettömyys, järki, normaalius
En halua ketään lähelle. En halua! Kukaan ei saa koskettaa. Ei minkäänlaisella oikeasti syvemmällä jotenkin ”kokonaisvaltaisemmalla” tunnetasolla. Ei saa. En halua!
Joku vitun aikuisempi ymmärryksen kaipuu ja pienten intoilu päällä, enkä mä tahdo. Mä en mene mihinkään vitun tunteita kohtaamaan pakottamaan terapiaan! Mun idiootti terapeutti alkoi kyselemään, kun en ole varannut aikaa, että onko joku hätänä. No ei mulla hätää ole. En tartte terapiaa. En tartte mitään. Vihaan miehiä, eikä yksikään ikinä koske muhun mitenkään. Piste! Ei sitä tartte terapoida. En mä mene ton luo käsittelemään normiterapia”suhteen” aiheuttamaa kaaosta. En mene. Mä en vittu ikinä puhu kellekään mitään. En tunne missään mitään. En anna kenenkään lääppiä mua mitenkään.
Tää normiterapia toimii nyt just fine. Leikitään, että kaikki on hyvin. Varotaan puhumasta oikeasti ahdistavasta asiasta. Voidaan kyllä tippua muihin, joo ei ne yhdisty mihinkään, mutta voin mä siellä pomppia tunnetilojeni välillä. Olla näkyvämmin minä/me. Mutta siihen se sitten jääkin. Korvaavan kokemuksen voin saada vain turvan kautta ja sen hallitsee tuo toinen paremmin. Ja vittu mä en kestä sitä. Mä en haluu sitä. Mä en ala mihinkään. Hirveä paniikki ja takapakki päällä. Mua on helppoa rikkoa lisää, kun vähänkin raotan kuortani. Enkä aio antaa sen tapahtua! En vaan aio! Mä mulkoilen tota kädet puuskassa koko vitun terapia. Se ei vittu tule lähelle. Se saa haistaa pitkän paskan ihan niin kuin toi toinenkin. Mä en vittu tartte ketään!
Himpun verran vahvana vastustus taas tällä hetkellä. En ollut taas ihan kartalla itsessäni. En tajunnut, miten tiukasti tähän ajauduin ja haluaisin tässä pysyä. En huomannut, miten olen antanut itseni mukautua tähän ajatus- ja tunnemaailmaan ja onnistunut välttelemään aikuisen minussa ohjastusta. Olen työntänyt järkiminän taka-alalle ja antanut näiden rellestää. Viettää omaa itseriittoista hälläväliä elämäänsä. Olipas hyvä saada palautus maanpinnalle, vaikka töitä tämän kanssa saan hirmuisesti tehdäkin.
Avainsanat: epäluottamus, Itsehallinta, itsepetos, tarvitsemattomuus, välinpitämättömyys
Minulla on taas hyvin vahvana tälläinen minä-itse tunnetila, jossa on tavallaan kamalan helppoa olla keskari pystyssä hymyhuulilla kaikille. Mikään ei kosketa. Mikään ei oikeasti liikuta. Mikään ei oikein tunnu missään. Sellainen irtonainen, ei kaipaa ja tarvitse terapiaa, ainakaan sitä toista paskaa, joka varmasti onnistuisi tästä romauttamaan kovalla kyydillä takaisin tunnevyöryyn.
Tuolla ”normiterapiassa” on nyt äärimmäisen helppoa olla jotenkin etäällä. Tunnen joo, mutta en saa mitään yhdistettyä mihinkään. Välttelen kaikkea, mikä voisi tukea minussa asioiden yhdistymistä. Mustis puoli minussa reagoi vahvasti toisen terapeuttisi toimintatapoihin, ja sekin saa vetäytymään. En varaa uutta aikaa, vaikka tiedän sitä tarvitsevani. On helppoa juosta karkuun. Juuri nyt on helppoa ”hylätä” ja unohtaa. Näppärästi vältellen leikkiä tätä omaa peppileikkiäni, jossa tarvitsevuuden tunteille ei ole sijaa.
On helppoa luoda itselleni turvallisuuden illuusiota olemalla luottamatta kehenkään. Kilpeni eristeenä, vetäydyn hitaasti pois ihmissuhteista, sillä nehän voivat vaikka satuttaa. Nehän voivat olla kipeitä kasvunpaikkoja. Nehän voivat pakottaa kohtaamaan haavoja. Eihän sellaista kannata tehdä. Kaikkihan on hyvin, kun niin itselleen mindfullness tyyppisesti jaksaa vakuuttaa.
Voi kunpa oikeasti uskoisin ja tuntisin noin. Voi kunpa saisin narrattua itseäni yhtä tehokkaasti kuin aiemmin. Se ei vaan enää mene läpi. Olen liian tietoinen itsestäni eritasoisesti tuntevana ja ajattelevana. Voi siis sanoa, että terapia toimii, mutta haluanko minä tätä? En minä tämmöiseen prosessiin lähtenyt mukaan. En tämmöiseen sitoutunut. Ei tämä ollut minun tavoitteeni. Eikö sitä saatana terapoitava itse määrittele tavoitteensa? Mähän halusin vain unohtaa. Ei tän pitänyt mennä näin, että tunnen ja muistan ja tajuan kuinka yritän huijata itseäni. Missä se unohdus ja ylipääseminen oikein kuppaavat? Niitä minä kaipaan!
Avainsanat: ärsytys, terapiaprosessi, välttely
I’ve done this too many times! I am tired of rising again. When it is ok to let go? Never? I know thai is stupid, i should ne grateful for all the good things in my life, and in a way I am. I truly am.
Fuck it. I don’t care. I don’t give a shit. Life is just a place of hard top little paid jobs, unsatisfying relationships, abusive people, pains both mental and physical. Fake smiles. Clamourous pictures, that makes you look ei fucking perfect. I hate this uneven life, where others get easy life, and others need to strugle every single Day. And I do know, my life ain’t the bad One in that scale! I do realize that. And it makes me sad and sick. I had no right to complain.
But I hate my body, that reacts in odd ways in ”normal” situations. I hate to my flashbacks. I hate to remember ali those shitty experiences. I want those out of my mind! I hate therapy, i hate it, cause there is (or should be) safe to feel. And I just hate feelings. I hate all the emotions. I wanna be a smiling robot, that was so much more simple. Now my emotions are lightning the bonfire, and I don’t know how to control them, how to be with them.
Rakennumme jatkuvasti uudelleen, muokkaamme itseämme sekä toisten, että nyt myös pikkuhiljaa omien odotustemmekin suuntaan. Olemme jatkuvassa muutosprosessissa, jossa lopputulos on edelleen vain arvailujen varassa. Minä minusta tulee? Mikä muotoutuu? Hieno oikeasti jotakin esittäväkin taideteos, vai epämääräinen kasa roskaa, modernia taidetta, jota kukaan – ei edes taiteilija itse ymmärrä?
Osa minussa tahtoisi olla täydellinen, veistos, jota ihaillaan. Osa minussa tahtoisi koko ajan vain sabotoida tätä luomistyötä. Tuhota kaiken, murskata muruiksi uudestaan ja uudestaan, sillä tyytymättömyys ja itsekriittisyys toimivat tuon minussa polttoaineena. Jotkut pikkuruiset kätöset minussa tahtovat vain antaa olla. Ne tunnustelevat pintoja, ihmettelevät mitä meistä on tullut. Jollakin tasolla tämä on minusta mielenkiintoista, osa minussa nauttii järkipuolen kautta analysoinnista. Katselee työtä etäältä, tekee suunnitelmia ja laatii piirrustuksia, ehdotuksia ja laskelmoi, mitä pitäisi muokata seuraavaksi. Joku huutaa vastaan, ei mihinkään saa koskea, ei mitään saa muuttaa. Tämän roskan voi vain hävittää, heittää kaatopaikalle ja unohtaa.
Mutta tämä ei mene niin. En pääse itsestäni pois. En pääse itseäni karkuun. Voin kieltää. Voin torjua. Voin koittaa unohtaa. Voin koittaa muokata ”täydellisyyttä”. Tai voin tehdä jotakin ” normaalia”. Voin hajottaa itseäni lisää. Voin koota palojani kasaan. Yhditellä ja muokata näistä yhteensopivampaa kokonaisuutta. Valinnat ovat minun/meidän. Eikä yksimielisyyttä päästäni löydy. Tämän kaiken kanssa elän. Rakennan itseäni, enkä tiedä yhtään mitä minusta on tulossa, onko mitään, vai hajotanko vain kaiken yhä uudestaan.
Avainsanat: kokonaisuus, Muokkaamista, muovautumista
Mitä kovemmin yritän leikkiä ja ”esittää” normaalia, sitä ahdistuneemmaksi muutun. Nyt kun olen taas antanut itseni olla vapaammin kaikkea, mitä tunnen olevani on minun helpompi hengittää, vaikka samalla jotenkin tiedostan tämän oman minuuteni eriskummallisuuden ja silti myös sen oman logiikkansa. Järjettömyydessäni on järkeä. Kaikelle on jokin selitys ja syy, mutta se ymmärtävätkö/ osaanko selittää tätä itsestäni ulos jää kysymysmerkiksi.
Nytkin olen ollut melkoisen hukassa itsessäni, kaaoksessa, kun koin jälleen, ettei edes toinen terapeuttini ole edelleenkään käsittänyt mitä tarkoittaa minun pienten tasolla toiveeni ja tarpeeni kokea turvallista läheisyyttä. Hän on aina vältellyt ja kierrellyt ja kaarrellut aihetta, mikä on nyt ollut enemmän tapetilla toisessa terapiasuhteessa kokemani pienten tasojen hyväksynnän ja luottamuksen kasvaessa. No vaarini yritti nyt muokata toimintatapaansa, suloisen kömpelöllä tavalla hän antoi lähtiessä halin, mikä oli pienille minussa tärkeää, kun ne ovat aina kokeneet itsensä likaisiksi, kuitenkin tuo ajoitus ja yllätyksellisyys ja siihen liittyvä erikoinen pikkulisä sai minussa aikaan tunneruletin, jota ei ajan loppumisen vuoksi tullut käsiteltyä. Minussa osa oli täynnä pelkoja, epävarmuutta, kysymyksiä.
Muuttuuko tuokin nyt pahaksi, teenkö siitä pahan? Eikä tuo osaa rauhoitella minua näillä lapsen tasoilla. Jään yksin kysymysteni kanssa. No vastauksen sain kyllä sähköpostilla, mutta kovin aikuisen tasoisen, en sitä lapsen tunnetasolla ymmärrä. Toinen terapeuttini osaa paremmin selittää auki pienille minussa, mitä kaikki tarkoittaa ja nyt hirveä ikävä sen luokse turvaan.
Niin tämä on minun aikuisen ihmisen elämää. Täynnä pienen tasoisia pelkoja ja teinimäistä vittuilua siitä miten tyhmä olen. Miten tyhmää on kaivata turvaa. Miten tyhmää on yrittää edes ”toipua” kokemuksista, joita en edelleenkään edes käsitä. Minulta kysyttiin tänään, mitä ajattelen hyväksikäytöistäni ja jumitin aivan täysin. En mitään. Sehän oli kaikki vaan osa mun arkea, joista kuitenkin on jäänyt minuun kuopat, joihin putoan yhä uudestaan. En minä osaa eritellä tunteitani, kun en tunne niitä kokonaisuutena. En tunnista ja osaa niitä nimetä. En hallitse kehoani ja toisaalta olen siitä ihan irti ja se toimii automaattiohjauksella. En koe itseäni kokonaisena vaan kokonaisuutena. Mikä on siis minun mielipiteeni, ei harmainta aavistustakaan! En minä ole mitään mieltä. Minä elin sitä. Minä elän sitä joillain tasoilla edelleen. Minä elän kuitenkin muutenkin. Olen yhtäaikaa normaaliarkea elävä ihminen ja menneisyydessä vellova rikottu lapsi/ nuori/ teini. Olen jotakin, mitä en vain ymmärrä.
Avainsanat: hämmennys, monipuolisuus, nornaalius, sekavuus, terapiahaasteet
Hyvin hitaasti teen matkaani itseeni. Kohtaan yhä uudelleen kohdat, joita en kykene omaan elämänhistoriaani sulauttamaan. Torjunta hellittää hyvin pikkuhiljaa. Hyväksyntä ja ymmärrys lisääntyy. Oloni on jäsentyneempää vaikka tunnetilani pomppivat edelleen herkästi suuntaan jos toiseen. Minussa tämä ilmenee omalla tavallaan.
Katsoin armanin jakson, jossa samalla dg:llä varustettu siis DID häiriöiden ihminen kertoi tarinaansa. Joo en koe ihan noin. En tarvitse tuollaisia vakauttamismenetelmiä. En tipu kai noin suoraan ja yksipuolisesti yhteen ”osaan”. Minussa nuo ovat läsnä kokonaisempana ja samalla yleensä kuitenkin on läsnä jotakin aikuistakin tietoisuuden tasoa. Silti tuo oli minusta normaalia, enkä voinut ymmärtää kun työkaverini (joka ei tiedä minun taustaani ja dg:täni kauhisteli, miten noin sekava nainen oli otettu mukaan ohjelmaan. Päässäni vittuilin ja kun vihainen, samalla kun joku minussa mökötti, ja yksi oli peloissaan jollain tasolla tunsin häpeää. Joku olisi innoissaan tahtonut selittää miten mekin oltais tahdottu se satu ja miten tykättiin armanista kun luki sitä ja samalla aikuinen minussa selitti järkevästi miten minusta on tärkeää, että näitä eri häiriöitä avataan ihmisille. Miten traumat voivat muokata persoonaa hieman moninaisemmaksi.
Kotona puolestaan pienet minussa sitten tosissaan tahtoi sen sadun. Jonka mieheni sitten lupasi lukea, mutta unohti kiireessä. Kun siitä tuli mökötys hän tiuski takaisin ja hätä häpeä ja itku puuska minussa pienten kautta valloillaan. Aikuisena ymmärsin joo, pienenä en millään. Kun sitten vihdoin rauhoituin sain selitettyä, miten se nyt oli iso juttu minussa jollekin pienille. Kerroin ohjelmasta ja siitä miten tuo triggasi minun pikkuisiin. No mieheni onneksi siitä ymmärsi ja rauhoitteli ja lupasi seuraavana iltana lukea. Ja niin teki. Itku tuli heti kun pieni sai kuulla lempisatuaan. Takertui mieheen. Mies oli siitä nyt taas tosi kiva. Mieheni oli aidosti pahoillaan, hymyillen selitti että olisi pitänyt ymmärtää, muttei just sillä hetkellä väsyneenä tajunnut, että sen kohta 40v vaimo todellakin nyt halusi ja tarvitsi sadun. Että se oli tuossa olossa Iso juttu. Ne tykätään tosta vaikka onkin vähän pelottava ja tyhmä.
Ei ole helppoa elää tämmöisen sekamelskaa kanssa. Pikkuasiat ovat isoja ja joskus taas mikään ei tunnu missään. Hitaasti opettelemme. Minä kertomaan ja tiedostamaan, missä menen. Opettelemaan toivomaan ja pyytämään minulle tärkeitä asioita, olivat ne sitten miten hassuja tahansa. Opettelen hyväksymään pienten tunteitakin omikseni. Ne ovat minua. Eivät erillisiä osia, vaikka jotenkin siltä tuntuvatkin. Yhteys niiden ja järjen välillä on vielä hauras, sitä minun pitää kehittää yhdessä läheisteni kanssa, mutta se vahvistuu. Mallintuu muiden toiminnan seurauksena. Hyväksyvä kohtaaminen luo minulle vahvempaa yhteyttä itseeni myös noissa oloissa. Se auttaa minua voittamaan itsevihaani, mikä niiden tunteiden kohtaamista estää, torppaa ja sabotoi. Jokainen hyvä lempeä kohtaaminen eheyttää, rakentaa uutta minuutta, jossa kaikki ovat lähempänä toisiaan. Minusta tulee jotakin kokonaisempaa.
Avainsanat: DID, hyväksyntä, yhteys
Löysin tai oikeammin pääsin taas muutaman ongelmani äärelle puolivahingossa uudestaan. Kaikki lähti hyväntahtoisesta eleestä. Turvallinen mieshenkilö olisi tarjonnut minulle kyydin, lupasi hakea minut juna-asemalta ja heti iloisena vastasin, että kiva juttu sopii hyvin. Kunnes seuraavassa hetkessä hirvittävä sisäinen mylly päällä. En varmasti mene ikinä kenenkään kyytiin. En varmasti. En koskaan. Ihan hölmistyneenä itsekin seurasin reaktioitani, joissa paniikki vallalla eikä mitään keinoa yhdistää järkeä ja tunteita toisiinsa.
Hassua, miten unohdan näppärästi aina haasteeni, koska olen taitava alitajuisella tavalla välttelemään tilanteita, jotka voisivat toimia triggereinä. Sitten olenkin kasvokkain niiden edessä ja ei mitään järkevää keinoa hallita itseäni vaikka tiedostan, ettei nyt ole mitään hätää. No kirjoitin tätä auki ja vältin tilanteen. Sovittiin, että kävelen. Siitäkin häpeä ja itseinho. Miksi en voi olla normaali? Miksi en pääse järjellä järjettömien vanhojen muistojeni aiheuttamien pelkojen yli, vaikka ymmärrä ja tajuan, ettei nyt ole hätää? Miksi olen niin tyhmä, etten kykene tuomaan näitä yhteen?
Tavallaan olisin halunnut kokeilla, miten tuo tilanne olisi mennyt, mutta nytkin ahdistelin ja kipuilin, kramppailin, kouristelin tuota jo pelkällä ajatustriggerinä turvassa ulos itsestäni. Autossa olisi turvan antaminen toisen taholta ollut liian vaikeaa, olisin jäänyt yksin. Nyt sain sylissä vaan itkeä ja läpielää omia kipujani. Sain olla turvassa ja silti tulin kohdatuksi. Enkä ymmärrä sitä. En pystynyt katsomaan silmiin, kun piti lähteä. Häpeäni oli liian suurta. Silti päälimmäisenä nyt kiitollisuus. Hitaasti minä poistan noita likaisia kosketusmuistoja itsestäni. Hitaasti opin, että toisen lähelläkin voi olla turvassa. Opin, mitä on pyyteetön välittäminen ja suren sen puutetta elämässäni. Tämä prosessi repii rikki. Sattuu syvälle. Saa kaipaamaan kuolemaa. Vetää maan jalkojen alta ja silti opettaa selviämään. Opettaa luottamusta. Opettaa välittämistä ja hyväksyntää ennen kaikkea itseäni kohtaan.
Avainsanat: hyväksyntä, kiitollisuus, kohtaaminen, toivo, triggerit
Haluan opetella luopumaan naamioista. Oppia olemaan sellainen kuin olen. Hymyillä kun siltä tuntuu, itkeä kun se vastaa eniten kokonaisuuden tunnetilaa. Tahdon oppia lukemaan itseäni paremmin. Tunnistaa omat muutokseni ja löytää tasapainoa myös tunteideni välille.
Tasapainoilin Helsinki reissulla sillankaiteella kaivopuistossa, nautin tunteesta, kun tuuli toi haastetta yritykseeni, tipuin ja koitin uudestaan useampaan kertaan, kunnes onnistuin. Ei matka ollut pitkä, ei suoritus suurenmoinen. Mutta se sai minut tuntemaan itseni omaksi herrakseni. Hallitsin kehoni ja löysin kyvyn pitää tasapainon haastavalla alustalla. Tämän kyvyn tarvitsisin pääni sisäisestikin. Kyvyn osata olla rauhassa tunteiden tuivertaessa ylitseni, yrittäen heilauttaa minua alas mieleni trapetsilta.
Kehityn, mutta hitaasti. Tässäkään ei ole oikotietä onneen. Kaikki hienot meditaatio harjoitukset tarjoavat pikatien, johon voisi helposti hukkua. Kuvitella itseään nyt yhtäkkiä henkisesti kypsyneeksi ja ”paremmaksi” kuin muut. Tuollakin kuoppassa olen käynyt. Sekin on kuulunut matkalleni. Nyt tahdon lähestyä asioita toisin. Ei ryntäämällä eteenpäin vain pysähtymällä tarkkailemaan, kuitenkin koko ajan myös jatkaen matkaani. Eläen normiarkeani, etsien siihen kiintopisteitä, joita kohti tasapainoilen, joissa hetkisen levähdän ja jatkan taas matkaani.
Haluan myös haastaa. Kääntyä välillä katsomaan myrskyjä takanani, jotta pystyn näkemään nekin omalla paikallaan elämssäni. Tahdon karistaa niiden lonkerot, niin, ettei ne enää kompastua minua vaan voin kohdata nekin jonkunlaisella myötätunnolla. Nähdä ne jopa auttamassa minua. Varoittamassa vaarasta tai sitten tukemassa eteenpäin. En tiedä, toimiiko tämä. Mutta nyt ajattelen näin. Haluan katsoa maailmaa suoraan ilman naamioita.
Avainsanat: Luottamus, rauha, Rohkeus, tasapaino, toivo, vapaus
Pääsiäisenä mietityttää mikä on olemuksemme perimmäisen totuus. Emme ole kehomme, emme ole mielemme, emme tunteemme, emme ajatuksemme. Mikä on sitä oikeaa minuutta? Onko sillä väliä? Mikä oikeasti on elämässä tärkeää? Mikä merkityksellistä?
Olemmeko täällä vain ”nauttimassa” ja kärsimässä vuorotellen, vai onko tässä elämisessä oikeasti joku merkittävämpikin tarkoitus? Mikä se on? Miksi jotkut saavat ”helpomman” elämän. Nauttivat taloudellista turvaa ja voivat keskittyä ottamaan kermat päältä, kun toiset taistelevat päivittäin pysyäkseen hengissä? Missä on oikeudenmukaisuus? Ei sellaista ole. Elämä on epäreilua ja se ei vain mahdu päähäni, miksi?
Pahat eivät saa palkkaansa, joo ei ole meidän tehtävä tuomita, pyh. Onko muka joku muu tuomio? En vain usko. Tahtoisin uskoa johonkin suuren voimaan tämän kaiken takana. Joku minussa on kateellinenkin noille jihadisteille, joilla on niin vahva usko oman toimintansa oikeutetuksista, että ovat valmiit uhraamaan oman ja toisten elämän omien ”haaveidensa” uskomustensa edessä. Heille todellisempaa on kuvitelma, mitä kuoleman jälkeen seuraa kuin tämä elämä tässä ja nyt. Entä jos tämä onkin se ainut hetki kokea tämä maailma? Ainakin tällaisenaan se varmasti on. Hetkiä emme saa takaisin, hyviä voimme muistella, pahoihin jumittua, mutta koskaan ne eivät täysin samoinlaisina palaa eteemme.
Miten siis tahdon tämän elämäni viettää? En tiedä. Töissä on pakko käydä, arkea pyörittää. Raha ei tuo onnea sanotaan. No ainakin se antaisi valtavasti enemmän vapautta valita, mihin aikansa käyttää. Se mahdollistaa maailman tutkimisen. Kokemusten hankkimisen. Vähentää stressiä ja sillä voi nykyään ostaa parasta mahdollista hoitoakin, eli voi vaikuttaa terveyteenkin. Sillä saa halutessaan perheenkin. Rikkaat yrittävät tuolla tavoin lohdutella köyhiä, etteivät nämä vaatisi samoja etuisuuksia. Ettei katkeruus saisi valtaa.
Mielenkiintoisia pohdintoja ehtii päässään käydä johonkin vitun gynellä käyntiinkin liittyen. Olen vältellyt tuota viimeiseen saakka. Ravannut jos jossakin tutkimuksissa ja viimeiset joulukuussa, jolloin työterveyslekuri painotti, että tuokin puoli pitäisi tsekata, kun muualta ei selittävät vikaa löydy. No rohkeutta siis kerätty liki 4 kk, mutta nyt vihdoin viimein sain itseni tuonne raahattua.
Mieheni muistutteli, että mulla on rauhottavia mukana. Kehotti kertomaan taustastani, jotta ymmärrystä löytyisi. Odotustilassa mä vedin itseni ensin täysin ei tunnu missään olotilaan. Jossain huoramoodissa, jopa mielessäni odotin tuota ronkkimista, jopa silläkin ajatuksella, että gyneni on nainen mikä tavallaan kiihotti lisää. Kun aika sitten olikin myöhässä alkoi häpeä omista ajatuksista iskeä ja paniikki puskea päälle. Tunto katosi. Robottina kävelytin itseni sisään. Selitin täysin irti tunteista oireeni, kerroin taustani, riisuin ja hyppäsin jalat levällään pöydälle. En tuntenut oikein mitään. Joku palelu tärinä päällä, mutta muuten ihan yllättävän rauhassa keskustelin ja kuuntelin etäältä sen puhetta. Ei mitään kosketusta kehooni. Luultavasti rentouduinkin en tiedä, pää ihan sumussa. Kun sitten sain vaatteet päälleni ja istuin tuolilla kuuntelemassa jotakin loppuyhteenvetoa itku ja tärinä iski päälle. Gyne vaan kehui miten hyvin olen selvinnyt kun on lapsia ja kaikkea. Siihen itkun seasta sain sanottua, että joo tokassa synnytyksessä hädin tuskin ehdin sairaalaan, kun en tajunnut reagoida kipuun, mutta kai se on hyvin selviydytty.
Autossa tärinä ja itku vaan jatkui. Illalla pesulla halusin vaan hangata itseni irti kehostani. Itse viha ja ällötys päällä. Kukaan ei ikinä tunge muhun yhtäön mitään. En saatana ikinä koskaan anna kenenkään koskea muhun. Miten niin. Aivan saatanan sama, olis nyt ees ronkkinu kunnolla. Pistänyt parastaan, vitut tommonen mistään on kotoisin. Aivan sama mitä kukaan tekee. En mä tota alapäätä tunne muutenkaan. Joo pitäis treenata lihaksia, kun on vähän virtanpidätys vaikeuksia, vaikka oon nuori ihminen. En Vittu varmasti treenaa. Mä en haluu tuntee tota päätä itsestäni. En varmasti kaipaa sinne mitään.
Hyvä kun toi kyseli ehkäisystä. Katoin sitä hölmistyneenä, mihin mä semmosta tarttisin, tää puolen metrin väli kaikkiin äijiin mukaan lukien oma mieheni toimii vallan mainiosti. No niin joskus joo olotila vaihtuu, ja hoitelen tonkin ukon tarpeet, sillon toi ehkäsy ehkä olis hyvä juttu, mut kun jollain tasolla mä haluisin lisää lapsia, niin mitäs sit jos pamahtaa paksuksi. Saispahan jonkun oikeesti hyvän palkinnonkin tosta vitun pakkopanosta.
Niin se mikä ei tapa ei vahvista vaan tekee saatanan katkeraksi sekopääksi, jolle elämän perusasiat on jatkuvaa kamppailua oman päänsä kanssa.
Avainsanat: ahdistus, gyne, seksi
Miten nykymaailmassa ihmiset ovat näin sinisilmäisiä? Emmekä opi mitään historiasta? Miksi siis opiskelemme sitä kouluissa, kun ymmärryksemme ei kuitenkaan riitä sen käsittelyyn ja soveltamiseen nykyaikaamme? Me elämme keskellä Troijan sotaa, emmekä huomaa. Kädet auki otamme ”lahjan” vastaan huomaamatta joukossa olevia sotilaita, joiden ainoa tarkoitus on tuhota meistä niin monta kuin pystyvät. He vain piiloutuvat odottamaan sopivaa hetkeä, heille ei hengellämme saati omallansakaan ole mitään merkitystä. Ei heitä ”paranneta” kotouttavilla keinoilla, koska heillä ei ole halua eikä aikomustakaan sopeutua ja kotoutua. Me emme varmuudella pysty erottelemaan näitä akanoita jyvistä. Ei meillä ole siihen riittäviä keinoja. Olemmeko siis hyväksyneet, että turvattomuus on jatkossa osa arkipäiväinen yhä enenevässä mittasuhteessa?
Minä en haluaisi tälläistä maailmaa lapsilleni. Minä en haluaisi, että lapseni kasvavat pelon ilmapiirissä. Kaikki erilaiset kulttuurit eivät sopeudu keskenään yhteen, niiden perusperiaatteet ovat täysin vastakkaiset. Meidän kulttuurimme korostaa hyväksyntää ja kaikkien kunnioittamista, mutta kun toinen kulttuuri ei hyväksy mitään muuta kuin omat lakinsa ja käsityksensä, miten sen voidaan olettaa sopeutuvat meidän normeihimme? Olemme valmiit luopumaan kaikista moraalikäsityksistämme suvaitsevaisuuden nimissä? Naisen asema, pukeutumisen vapaus, uskon valinnan vapaus, lasten koskemattomuus, suojaikärajat, homojen vapaus olla sellaisia kuin ovat, mm nämä ovat kaikki asioita, joita nyt maahamme tulevien joukossa ei kunnioiteta, ei arvosteta, ei edes hyväksytä. Silti me hyväksymme heidät, olemme valmiit asettamaan itsemme uhrilampaiksi, heille, he tulevat kääntämään kaiken meitä vastaan, vaatimaan yhä enemmän omien arvojensa kunnioitusta ja sitä kautta rakentavat ja vahvistavat omaa asemaansa yhteiskuntamme sisällä, tavoitteena lopulta syrjäyttää ja ajaa meidät altavastaajiksi. Emmekä me, suurin osa meistä, näe tätä. Emme ymmärrä tätä. Naiiveina toivotamme kaikki tervetulleiksi, kyseenalaistamatta lainkaan heidän motiivejaan.
Meillä on kärsimystä, huono-osaisuutta, köyhyyttä, apua tarvitsevia omassakin maassamme. Näille käännämme selkämme, kun haluamme miellyttää muita. Nämä jätämme heitteille, kun kylvämme rahaa tulijoille. Sotiemme veteraanit makaavat märissä vaipoissaan sängyillään syöden kiltisti puuroannoksensa, kun nämä apua ”tarvitsevat” maahantulijat valittavat ruoasta ja liian vähästä rahasta. Minä en ymmärrä. Minua voi sanoa pahaksi ja rasistiksi, jos tahtoo. Minusta nämä eivät ole sama asia. Minusta apua tarvitseva ihminen on nöyrä ja kiitollinen. Minusta ihminen, joka haluaa sopeutua toiseen kulttuuriin. Opettelee kielen ja tavat, etsii töitä ja on kiitollinen siitä mitä hänelle tarjotaan. Minusta apua voi antaa ulkopuolelle vasta sitten kun lähimmäisistä on ensin pidetty riittävän hyvää huolta. Ei kaikkia voi pelastaa ja auttaa. Ministerimme tarjosi kotiaan ulkomaantaistelijalle, vaikka täällä meilläkin on lapsia, odottamassa huostaanoton jälkeen hyvää ja turvallista kotia. Eikö näiden elämällä ole väliä, kun ovat liian lähellä?
Avainsanat: apu, iskut, sopeutuminen
Jäin miettimään tuota sanaa, joka herättää minussa heti raivoreaktion. Mitä sillä tarkoitetaan? Kuka oikeasti haluaa uhriutua, jäädä kiinni kokemuksiinsa? En usko, että kukaan! Ihmiset ovat vain keinottomia purkamaan, avaamaan, muokkaamaan omia syviin juurtuneita tapoja ajatella, tuntea ja toimia. Mutta onko oikein heitä siitä syyllistää? Mitä tuommoinen auttaa? Ei pakottamalla synny mitään pysyvää muutosta.
Järjellä varmasti liki jokainen traumatisoitunut ymmärtää, miten lapsi ei ole voinut vaikuttaa kohtaloonsa, miten se ei ole syyllinen. Järjellä ymmärrämme, että tuo aika on jäänyt taakse, että nyt olemme aikuisia ja mitään pahaa ei tapahdu. Tunteet ovat kuitenkin eri asia. Tunnemme häpeää ja syyllisyyttä. Tunnemme hätää ja paniikkia tilanteissa, joissa siihen ei ole löydettävissä järjellistä syytä. Tämän tiedostaminen ei suinkaan helpota, vaan aiheuttaa lisä ahdistusta. Miksi en saa näitä tietoa ja tunteita kohtaamaan? Jos tähän saa vastaansa ymmärtämättömyyttä ja tokaisuja, että no siitähän on jo kauan, eihän tuo nyt enää mitään. Oma häpeä, tunne tyhmyydestä kasvaa ja vahvistuu. Itsesyytös helposti käynnistyy. Minä olen vajakki, kun en vain unohda ja pääse yli. Enkä minä tiedä, mikä tämän muuttaa. En ole vielä löytänyt keinoa. Olenko siis ”huono” terapia asiakas? Kuitenkin koen pikkuhiljaa muutostakin tapahtuvan. Hitaasti opin hyväksymään itseäni tämmöisenä. Tämä muutos ei tule väkisin vaan toistojen ja monitasoisten oivallusten kautta. Tunteiden tasolle niille suoraan puhuen ja niitä ajattelemaan haastaen.
Tähän itsehyväksynnän kehittymiseen kuuluu minusta ns. Ylimielisyys vaihekin. Se on tyypillinen kehitysvaihe lasten psyyken kehittymisessä. He tuntevat olevansa muiden yläpuolella. He ovat kaikkivoipaisia. He saavat mielestään käyttäytyä niin kuin tahtovat. He tarvitsevat tällöin hellää ohjausta muidenkin huomiointiin. Eivät mollausta tai latistusta. Sama pätee aikuisellekin. Kun aikuinen alkaa löytää omaa itsetuntoaan ja kunnioitustaan on se herkkä vaihe. Se voi mennä ylitse, mutta silloinkin ihminen mielestäni tarvitsee rauhallista ohjausta, ei syyllistystä.
Uhriksi itseäni en tunne. Olenko silti uhriutunut? Uhriutanko itseäni sitä tunnistamatta? Se on mahdollista, ihminen on usein sokea omille virheilleen. Ehkä tämä siksi nostaa minussa vihaa. Onko tämä vaihe sellainen, mistä joku voi minua auttaa pois? Voinko itse tehdä jotakin itseni eteen? Mistä tiedän?
Avainsanat: pohdintaa, syyllistäminen, uhrius, uhriutuminen
