Uhriutuminen
Jäin miettimään tuota sanaa, joka herättää minussa heti raivoreaktion. Mitä sillä tarkoitetaan? Kuka oikeasti haluaa uhriutua, jäädä kiinni kokemuksiinsa? En usko, että kukaan! Ihmiset ovat vain keinottomia purkamaan, avaamaan, muokkaamaan omia syviin juurtuneita tapoja ajatella, tuntea ja toimia. Mutta onko oikein heitä siitä syyllistää? Mitä tuommoinen auttaa? Ei pakottamalla synny mitään pysyvää muutosta.
Järjellä varmasti liki jokainen traumatisoitunut ymmärtää, miten lapsi ei ole voinut vaikuttaa kohtaloonsa, miten se ei ole syyllinen. Järjellä ymmärrämme, että tuo aika on jäänyt taakse, että nyt olemme aikuisia ja mitään pahaa ei tapahdu. Tunteet ovat kuitenkin eri asia. Tunnemme häpeää ja syyllisyyttä. Tunnemme hätää ja paniikkia tilanteissa, joissa siihen ei ole löydettävissä järjellistä syytä. Tämän tiedostaminen ei suinkaan helpota, vaan aiheuttaa lisä ahdistusta. Miksi en saa näitä tietoa ja tunteita kohtaamaan? Jos tähän saa vastaansa ymmärtämättömyyttä ja tokaisuja, että no siitähän on jo kauan, eihän tuo nyt enää mitään. Oma häpeä, tunne tyhmyydestä kasvaa ja vahvistuu. Itsesyytös helposti käynnistyy. Minä olen vajakki, kun en vain unohda ja pääse yli. Enkä minä tiedä, mikä tämän muuttaa. En ole vielä löytänyt keinoa. Olenko siis ”huono” terapia asiakas? Kuitenkin koen pikkuhiljaa muutostakin tapahtuvan. Hitaasti opin hyväksymään itseäni tämmöisenä. Tämä muutos ei tule väkisin vaan toistojen ja monitasoisten oivallusten kautta. Tunteiden tasolle niille suoraan puhuen ja niitä ajattelemaan haastaen.
Tähän itsehyväksynnän kehittymiseen kuuluu minusta ns. Ylimielisyys vaihekin. Se on tyypillinen kehitysvaihe lasten psyyken kehittymisessä. He tuntevat olevansa muiden yläpuolella. He ovat kaikkivoipaisia. He saavat mielestään käyttäytyä niin kuin tahtovat. He tarvitsevat tällöin hellää ohjausta muidenkin huomiointiin. Eivät mollausta tai latistusta. Sama pätee aikuisellekin. Kun aikuinen alkaa löytää omaa itsetuntoaan ja kunnioitustaan on se herkkä vaihe. Se voi mennä ylitse, mutta silloinkin ihminen mielestäni tarvitsee rauhallista ohjausta, ei syyllistystä.
Uhriksi itseäni en tunne. Olenko silti uhriutunut? Uhriutanko itseäni sitä tunnistamatta? Se on mahdollista, ihminen on usein sokea omille virheilleen. Ehkä tämä siksi nostaa minussa vihaa. Onko tämä vaihe sellainen, mistä joku voi minua auttaa pois? Voinko itse tehdä jotakin itseni eteen? Mistä tiedän?
