Äitienpäivä nostaa taas pintaan oman syvän kaipuun. Pohjattoman ikävän sitä kohtaan, mitä koen, etten ole koskaan saanut kokea. En ole ollut äidilleni se tärkein, ihanin, rakkain asia maailmassa. En ole ollut syy elää. Se kipu on jotakin käsittämätöntä. Se on kaiken peittävää tyhjää pyyteettömän rakkauden janoa. Se on jatkuvaa kelpaamattomuuden tunnetta. Pettymystä itseeni. Tunnetta, etten ole arvokas sellaisena kuin olen. Ettei olemassaolollani ole mitään merkitystä, minulla ei ole merkitystä, ei ihmisarvoa tällaisenään. Minun täytyy jatkuvasti todistaa ennenkaikkea itselleni, että minullakin on oikeus elää ja olla olemassa. Minä yritän työni ja muiden miellyttämisen avulla antaa itselleni luvan myös nauttia, mutta silti koen jatkuvaa syyllisyyttä ja häpeää omista tarpeistani. Minä en ole saanut olla tarvitseva. Minun on pitänyt olla helppo ja miellyttävä. Muuten äitini ei jaksanut ja se oli isäni mielestä minun vikani. Minä olen oppinut uskomaan, että muiden paha olo johtuu minusta. Minä olen syypää muiden väsymykseen, masennukseen, voimattomuuteen, ilottomuuteen, vihaan, haluihin. Minä olen kaiken pahan alku ja juuri.
Silti täällä minä olen. Minä elän ja hengitän. Yritän epätoivoisesti toimia toisin. Pyrin tarjoamaan lapsilleni tukea ja pyrin antamaan heille turvaa. Yritän etsiä itselleni tukea muualta niin, ettei heidän tarvitse huolehtia minun tukemisesta. Ettei heidän tarvitse pelätä jaksamiseni puolesta. Minä uskallan ottaa omaa aikaa, pitää huolta itsestäni, jotteivat lapseni joudu ottamaan vahvan roolia minun kannattelemiseksi. Minä haluan olla heille se, jolle voi, saa ja uskaltaa puhua. Sellainen äiti, joka kestää huolet ja murheet. En tiedä olenko yhtään sellainen, mutta sitä kovasti toivoisin. Haluaisin olla läsnä ja valmis vastaanottamaan heidän pikkuisetkin surunsa ja murheensa. Silti huomaan liian usein vaipuvani ajatuksiini. Mietin liikaa omaa menneisyyttäni. En osaa keskittyä tarpeeksi nykyisyyteen. Tämä terapia prosessi vaatii valtavasti voimavarojani ja vaikka koen tämän itsetietoisuuden lisääntymisen olevan minulle tarpeellista, koen silti samalla ärtymystä ja vihaa itseäni kohtaan. Minunhan piti vain nopeasti pikkuisella pinnallisella höpöttelyllä poistaa kaikki nämä tuskalliset muistoni mielestäni. En minä halunnut vajota tunnetasolla näihin näin syvästi. En minä halunnut oikeasti käsittää näiden paskojen kokemusteni merkityksiä ja vaikutuksia nykyisyyteen. Mutta nyt paluuta ei enää ole. En voi palata välttelyyn. En osaa enää täysin irroittaa itseäni näistä. Minun vanhat selviytymiskeinot eivät enää päde. Ja olen ihan hukassa. Pulassa itseni kanssa. Minusta on tullut tuntevampi ihminen. Kai se on hyvä. Kai se on terveempää.
Avainsanat: äitiys, ikävä, tunteminen
Ehkä minäkin vielä oikeasti nousen siivilleni. Ehkä minäkin voin oppia arvostamaan itseäni kaikesta menneisyyden pahasta huolimatta. Ehkä en olekaan aivan läpeensä pilattu, tahrittu, likainen, ällöttävä ja paha. Ehkä minussa on vielä jossakin syvällä ripaus sitä lapsen viattomuutta. Ehkä kokemukseni eivät sittenkään määritä sitä, mikä minä olen. Ehkä en olekaan huora. Ehkä se paha ei johtunutkaan minusta. Monta ehkää, mutta joku minussa alkaa jo uskoa tuohonkin mahdollisuuteen! Ja se jopa tuntuu hyvältä! Ehkä minullakin on oikeus myös tuntea itseni hyväksi. Ehkä minullakin on oikeus olla ylpeä saavutuksistani. Ehkä voin oikeasti oppia ymmärtämään, että se paha, joka on ollut osa arkeani, on nyt vihdoin ohi.
Se on jäänyt taakse. Se on jättänyt minuun jälkensä. Se on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, mutta se ei ole yhtä kuin minä. Minä en ole paha, vaikka olen kokenut pahuutta. En ole likainen, vaikka olen aina itseni likaiseksi tuntenut. En ole syyllinen, vaikken ole osannut puolustautua ja vaikka olen itse ”hakeutunut” tämän ihmisen seuraan. Valta teoista ei ole ollut minun.
Olen ollut lapsi, vaikka olen tuntenut itseni ”isoksi tytöksi” olen mieleltäni ollut täysin pikkutyttö. En minä ole ymmärtänyt mitä me teimme. En minä ole tajunnut, miksi se on tuntunut väärältä. Olen ollut naiivi, mutta voiko pikkutytöltä muuta olettaakaan? Joku tietoisuus minussa on lisääntynyt. Joku minussa on alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Olen vähitellen tiedostamassa, miten kaikki tapahtumat kietoutuvat yhteen. Miksi olen ollut hiljaa, säilyttäen salaisuutemme. Minussa on herännyt usko siihen, että kyllä minä tästä kaikesta paskasta vielä pääsen irti! En unohda, mutten anna niiden viedä minulta elämäniloani! Minullakin on oikeus nauttia elämästäni. Paras kosto pahantekijöilleni on juuri menestyminen elämässä. Sillä näytän niille pitkää nenää. Minuahan ei nujerreta!
Avainsanat: arvostus, itsetunto, toivo, voimaantuminen
Että voi itsensä tuntea tyhmäksi. Rankka kerta terapiassa, mutta päästiin kyllä kiinni minun lapsen tunteisiini. Alan pikkuhiljaa oikeasti tajuta, miten sekaisin pikkuinen lapsen pääni on ollut. Miten kieroutuneesti olen ollut ”kiitollinen” päähyväksikäyttäjälleni siitä ”hyvästä” mitä hän on minulle antanut. Ymmärrän miten helvetin paha minun on ollut olla kotona, kun olen tuntenut hänet ”turvallisemmaksi” ja paremmaksi kuin omat vanhempani. Vihani isääni kohtaan on aina ollut voimakas ja oma haluni saada hyväksyntää on mielestäni oikeuttanut kaiken pahan mitä minulle on tehty. Minulle se paha mitä aapurissa koin oli parempaa kuin se mitä kotona oli. Siksi en saisi valittaa. Itkeä. Se oli minun ”tahtoni”. Kun en tiennyt paremmasta. Joku minussa vielä huutaa vastaan, vaikka osa jo ymmärtää miten lapsen mieleni on halunnut tehdä kaikesta loogisempaa. Halunnut ymmärtää ja selittää asiat niin, ettei tuntuisi niin pahalta. Tajuan osittain, miten kietoutunut olen ollut siihen sairaaseeen suhteeseen. osa ei kyllä vieläkään halua ymmärtää. Ei halua uskoa siitä pahaa. Sen piti olla hyvä. Ei sekin saanut olla paha, itsekäs. Senhän piti välittää minusta. Paskat. Sairas aikuinen sekopää mies, jolle olin lelu. Joku jonka sai muokattua mukaan kieroutuneisiin leikkeihin. Ja minä olin kiltisti mukana. Kiltisti hiljaa. Vihdoin tunnen vihaakin! Kai tämä on terveempi reaktio.
Avainsanat: hyväksikäyttö
Viikon jo sairaana. Fyysisesti ja psyykkisesti aivan lopussa. Pohjalla. Kaikki vanhat haavat auki. En usko, että juurikaan voin enää tuntea enempää. Enkä saa näitä paskoja fiiliksiä piiloon. Nyt jotenkin tietoisemmin kaikki lapsuuden paskat läsnä. Olen aina pilkkonut kaiken pieniin paloihin. Tunteet irrallisina. Tai hyvin lyhyinä väläyksinä ja sitten olen heti ”hypännyt” toiseen selviytymiskeinoon. Toiseen moodiin ja tuntenut jotain ihan muuta. Nyt kaikki selvemmin yhtäaikaa päällä. Valtava sisäinen kaaos. Silti järkitaso mukana vakuuttelemassa, ettei nyt ole mitään hätää, että nyt voin, saan ja pystyn tuntemaan kaiken jotenkin kokonaisempana. Saatanan pahalta ja paskalta tuntuu, mutta kai tämän kuuluu mennä näin. Ei näitä paskoja voinutkaan siististi pikkuisella pintaraapaisulla ”suorittaa” pois. Miksei kukaan kertonut etukäteen, mitä terapia tarkoittaa? Mitä se on? Minä kun tyhmänä luulin, että tämä on jotain mitä voin hallita. Jotain missä vähän puhutaan ja sitten kaikki on selvää. Miksei kukaan kertonut, että tämä on sairaan raskasta, kipeää ja vaikeaa? Että tunteet sattuu sairaasti, kun putoaa täriseväksi kouristelevaksi. Että häpeäkin häviää, kun vaan tuntuu niin sairaan pahalta. Että on vaan tyytyväinen kun toinen pysyy rauhallisena. Ei tee mitään. Ei satuta ei lässytä, että kyllä helpottaa. Ei pelkää, etten kestä tai että sekoan. On vaan rauhoittavana läsnä. Mukana vitun sairaalla matkalla omiin käsittelemättömiin ja haudattuihin tunteisiin. Ei vaadi puhumaan. Antaa vaan olla juuri sellaisena kuin olen. Antaa minun taistella vastaan, rimpuilla itseäni ja koko helvetin prosessia vastaan. Sietää kiukutteluni, rajaa ja rohkaisee kokemaan ja kertomaan, mutta antaa tilaa vain olla hiljaa, silloin kuin se on sitä mitä eniten tarvitsen. Minusta ei ikimaailmassa olisi terapeutiksi. Siinä täytyy olla valtavan tasapainoinen, vakaa ja sinut kaiken itsessä tapahtuvan kanssa. Ei saa mennä mukaan toisen tunteisiin vaan pitää pysyä järkkymättömänä peruskalliona. Se vaatii järjettömän hyvää kärsivällisyyttä vaan odottaa, että toinen on valmis kohtaamaan itseään. Vaatii luovuutta etsiä keinoja vakauttamiseen, kun tuntuu, että hajoaa täysin eikä itsellä ole enää keinoja tasapainon löytämiseen.
Mietin omia keinojani. En olisi tässä jos en olisi ollut niin luova. Jos olisin turvautunut vain yhteen tapaan selvitä. Vain alistumalla olisin masentunut. Vain taistelemalla olisin päätynyt luultavasti itse väkivallan tielle. Vain pakenemalla olisin todennäköisesti narkkari, alkoholisti, anorektikko, tai urheiluhullu. Vain välttelemällä olisin täysin irti itsestäni ja koko ajan hirveästi kaikkea suorittava työnarkomaani. Mutta koska minä en ole vain yhtä. Vaan olen kaikkea, on kokonaisuus ollut suht toimiva. Olen ”vain” vahvasti ahdistunut melkoisen laaja-alaisesta sekundäärisestä dissosiaatiohäiriöstä kärsivä moniosainen persoona, joka yrittää tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa ja selvitä tästä kaikesta paskasta kutakuinkin yhteiskuntakelpoisena ja toimivana ihmisenä. On vaikeaa kuvata millaista on ollut elää pitäen itseään aina me muotoisena. Olen aina tiedostanut erilaisuuteni ja hävennyt omaa kummallista tapaani ajatella, tuntea ja ”unohtaa” asioita tai oikeammin niiden herättämiä tunteita. Nyt alan ymmärtää tämän kaiken kummallisuuden olleen mieleni luovaa keinoa pitää minut jollain tasolla selväjärkisenä sietämättömien ja kaiken käsittelykykyni ylittävien kokemusteni keskellä.
Avainsanat: dissosiaatio, Terapia
Toivon kipinä heräilee taas tämän äärimmäisen pahan olon alta. Ehkä minussa on jotain hyvääkin. Ehkä minut voi hyväksyä vaikka välillä kiukuttelen ja äksyilen. Vaikka haistatan paskat ja haluan tuhota itseni. Ehkä tasainen järkevä hyväksyvä ihminen, olkoonkin sitten niin säälittävää, että sen täytyy olla maksettu terapeutti, voikin auttaa minua hyväksymään itseni juuri tällaisenä. Rikkinäisenä sekametelisoppana, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Tein kuvakollaasin itsestäni. Tuli 23 A4:sta enkä vieläkään ole tyytyväinen. Se on edelleen keskeneräinen. Siitä puuttuu vaikka mitä. Puuttuu selkeä järkevä osa, puuttuu selviytynyt kiltti koululainen ja voikkatyttö ainakin. Mutta en jaksanut tehdä enempää. Annoin senkin terapeutilleni. Näkee pahuuden minussa, ei tarvitse leikkiä että olisinnvain kiltti hyvä tyttö. Siellä on esillä teinipuoleni, jonka keinoja selvitä oli vallan otto itselleen. Yök. Kuvottava minä. Silti olen tullut hyväksytyksi. Minua ei tuomita, vaikka itse tuomitsen itseni syylliseksi, osallisuudesta pahaan. Joku minussa ei millään ymmärrä mitä tarkoittaa se, että olen uhri. Minä kasvoin osana sitä kaikkea. Minulle se oli arkea. Järjentasolla ymmärrän, sen olleen väärin. Tunnetasolla tunnen sen rikkoneen minut pieniksi irrallisiksi paloiksi, jotka eivät tule toimeen keskenään. On alistunut, hiljainen osa, joka pelkää ja häpeää. On vastustava, vihainen vallan haltuun ottanut huorapuoli, joka kokee syyllisyyttä osallisuudestaan. On kuollut herkkä puoli, joka ei tunne mitään. Se ei kykene käsittämään tästä mitään. On selviytynyt iloinen irrallinen puoli, joka ei ole ollut läsnä. Se on suojattu ja siksi onnellinen.
Joo näin sekaisin minä olen. Ja silti tunnen jotain kummaa ylpeyttäkin itsestäni. Luovan mieleni ansiosta, olen selviytynyt elämäni helvetillisistä vuosista kuitenkin työssäkäyväksi perheen äidiksi, joka yrittää katkaista omalta osaltaan pahan kierrettä ja keskittyä muiden hyvinvoinnin tukemiseen. Yritän oppia tuntemaan hyväksyntää itseäni kohtaan. Yritän hoivata ja huolehtia omista tarpeistani. Tunnistamaan niitä ja kunnioittamaan niitä. Kunnioittamaan itseäni.
Avainsanat: itsekunnioitus, toivo
Olen ihan rikki. Olen saatanan väsynyt tuntemiseen. En saa ravistettua tätä paskaa pois minusta. Tunnen vajoavani yhä syvemmälle itseinhon suohon. Kirjoitin terapeutillenikin paniikki viestin, mikä ei ole tapaistani. En minä saa pyytää apua. En saa voida pahoin. Minun pitää kannatella itseni ja muut. On oltava vahva. Nyt olen sitten sairaana. Fyysisestikin. Perus flussa, mutta se iskee aina silloin kun stressitaso koholla. Pakottaa minut paikoilleen. Kaataa sänkyyn lepäämään, enkä tahdo! Haluan juosta karkuun tätä paskaa oloa. Paeta itseäni, tunteitani, muistojani. En edelleenkään haluaisi hyväksyä niitä osaksi minua, mutta huomaamatta joku minussa antaa periksi. Luopuu vastarinnasta ja tuntee. Tuntee niin saatanasti. Ja se on uuvuttavaa. En jaksa itkeä. En jaksa huutaa. Yritän vain jaksaa hengittää. Se saa nyt riittää. Yksi henkäys kerrallaan eteenpäin.
Koin hyvääkin. Näin, että ventovieraissakin on olemassa oikeita herrasmiehiä. Suojelevia, kunnioittavia, rohkaisevia ja turvallisia. Järjettömän hyvä ja samalla kivulias kokemus. Mitä enemmän saa hyvää, sitä enemmän sitä kaipaa. Sitä selkeämmin ymmärtää, millaista kohtelua olisi voinut ja kuulunut saada. Tämä ihminen sanoi isänsä opettaneen, miten naisia kuuluu arvostaa ja suojella, hänelle se oli täysin luonnollinen ja normaalitapa toimia. Minä en ymmärrä. Voiko tuollaisiakin oikeasti olla? Miehiä, jotka eivät heti halua jotakin, eivät halua kiinni vaan oikeasti ovat kiinnostuneita vaan juttelemaan ja turvaamaan. Se tuntui järjettömän hyvältä. Sellaisen isän olisin halunnut ja tarvinnut. Ansainnutkin?
Yritän olla äitinä itselleni. Lohduttaa itseäni. Antaa itselleni turvaa. Samalla toivon, että kohta helpottaisi. Paha menisi pois. Jättäisi minut pysyvästi rauhaan. Toivon, että osaisin ja saisin keskittyä nykyhetkeen ilman menneisyyden varjoa. Taakkaa, joka painaa minua maahan. Estää minua tuntemasta hyvää oloa, kuin pikkiriikkisinä palasina kerrallaan ja silloinkin pohdin heti, etten ansaitse hyvää. Tunnen olevani paha ja arvoton. Mietin hyvän hintaa. Ei kukaan normaali ihminen heti pohdi mikä on hyvän vastapaino. Millaisen veron se vaatii? Kun ei ole tottunut sellaiseen, ei sitä osaa ja halua ottaa vastaan. Se pelottaa! Mitä jos nautinkin hyvästä, miten selviän kun se loppuu? Kun tipun takaisin minun todellisuuteeni. Onko minun todellisuudentajuni täysin vääristynyt? En koe niin. Kyllä osaan iloita ja nauttiakin arjesta, vai osaanko sittenkään? Juoksenko vain karkuun tunteitani? Sekavaa pohdintaa, jossa ei ole päätä eikä häntää. Voisinpa ottaa lomaa ajattelusta! Voisinpa saada tämän taustapahan olon pois. En osaa enää erottaa sitä niin täysin itsestäni kuin ennen. Sen pitäisi kai olla hyvä juttu. Se on kuulemma eheytymistä. Minä en ole ihan varma, tämä ei tunnu hyvältä. Haluan saada itseni takaisin tilaan, jossa kaikki paha hälvenee ja poistuu tietoisuudesta täysin. Jossa pystyn leikkimään, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut kun en tunne sitä. Voin hymyssä suin kertoa kaikesta.
Paha olla. Uskalsin puhua lisää. Myöntää itsellenikin asioita perheestäni, jotka olen tiennyt, mutten ole halunnut (eikä osa minusta halua vieläkään) kohdata. Taistelen sisäisesti vastaan. Osa haluaa vahvistuksia. Haluaa tietää, löytää todisteita. Haluaisin saada itseäni koskevat sairaalapaperit, jotta tietäisin varmuudella minkä ikäinen olen ollut. Tiedän, ettei siellä ole suoria vastauksia. Siellä on tarina, jonka taakse tiedämme vain me asianosaiset. Mutta näkemällä sen tietäisin, että paha on olemassa. Arvet ja merkit kehossani ovat olemassa, mutta haluan tietää ikäni niiden takaa. En ymmärrä, miksi se tuntuu merkitykselliseltä. Jotenkin tarvitsen ymmärrystä siihen, miksi en puhunut. Miksi suojelin niitä? Miksi olin muka niiden armoilla? Kuvittelen itseni isoksi tytöksi, mielessäni minun olisi pitänyt osata puolustaa itseäni. Tahdon tietää olisiko se mitenkään ollut mahdollista. Olinko oikeasti isotyttö vai pieni puolustuskyvytön lapsi?
Haluaisin tuntea millaista olisi omata oikeat välittävät turvalliset vanhemmat! Sitä kaipaan enemmän kuin mitään muuta. Tunnetta, että saan olla pikkuinen ja minut hyväksytään. Että saan kiukutella ja se ei tarkoita mitään pahaa. Että minusta pidetään huolta, saan itkeä ja turvautua johonkin. Ettei minun tarvitse pärjätä ja selviytyä yksin. Että saan tarvita ja haluta lähelle. Että minua ei satuteta ja kosketa väärin. Voiko tuollaista haluta? Onko se väärin? Saanko toivoa hyvää kohtelua? En ymmärrä sellaista.
Viimeiset lumet vielä maassa, toivon todellakin että ne sulavat pian pois. En siedä kylmää ja harmaata säätä. Kaipaan ulkopuolelta valoa ja lämpöä päiviäni piristämään. En ole pitkien arkipyhien ystävä. Nämä juhlapyhät muistuttavat kaikki lapsuuden haavoista. Nyt teinkin tietoisen ratkaisun välttää kaikkea pakkosukulointia. Ja siitä pieni syyllisyys kalvaa sisintäni. Minä en saisi hylätä sukuani. Miksi? Eiväthän he ole minusta huolehtineet ja välittäneet? Eivät ole oikeasti rakastaneet ja hoivanneet, joten miksi minun pitäisi? Siksi kun minun pitää olla ”parempi” ihminen. Minun pitää osoittaa heille, miten heidän omisi kuulunut toimia. Mutta ymmärtävätkö he, kykenevätkö he muuttumaan ja pyytämään anteeksi? Luultavasti eivät, joten elätänkö itselläni edelleen turhia toiveita siitä, että jonakin kauniina päiväni saisinkin kokea oikeaa vanhempien rakkautta? Petynkö ja katkeroidunko, kun tiedostan, että näin tuskin koskaan tulee tapahtumaan? Onko terveempää vaan irrottautua heistä kokonaan kuin yrittää itse toimia niin kuin olisi toivonut heidän tekevän? Milloin tämä on riippuvuutta ja milloin normaalia välittämistä? Voinko ja tarvitseeko minun välittää ihmisistä, joille olen ollut rasite, työläinen, heidän tukensa ja turvansa, mutta en oikeasti lapsi? Olenko minä paha, jos nyt hylkään heidät? Voinko elää itseni kanssa, jos keskitänkin kaiken jaksamiseni itseeni, nykyiseen perheeseeni ja ystäviini? Onko minun velvollisuuteni huolehtia vanhemmistani, koska heillä ei ole ketään muutakaan? Milloin vastuu siirtyy heille itselleen? En tiedä. Tällaista oman pahuuden tunteen kanssa kamppailua pääsiäisenä. Minun piinaviikkoni, kun pohdin miten voinkaan hylätä vamhempani. Oman pahuuden tunteen kanssa painiskelua. Kelpaanko koskaan itselleni? Osaanko antaa itselleni armoa? Opinko koskaan olemaan ruoskimatta itseäni joka asiasta? Syyllinen. Paha. Hirviö. Likainen. Miksi, tunnen jatkuvasti näin?
Paha olo meinaa taas puskea päälle ja estääkseni sitä tartuin pulloon. Teinipuoleni selviytymiskeino käyttöön. En ole ylpeä itsestäni. Vihaan tällaista! Haluaisin olla fiksu ja järkevä aikuinen, joka hallitsee itsensä ja tunteensa täydellisesti. Mutta ei, en pysty. Minä en halua tuntea. Nyt taas päässä pyörinyt elämäni 11-vuotiaana. Olen katsellut ja kuunnellut SIA:n chandelier musavideota ja itkenyt silmät päästäni. Tuo tanssija tyttö ja sanat ovat suoraan sen aikaisesta elämästäni. Täydellisyyden tavoittelua harrastuksissa, kiltti tyttö koulussa, vanhemmista huolehtija kotona, naapurin sedän lelu päivisin sekä juoppotyttö viikoloppuisin. Perjantain ja sen odotus, että saan hetkellisen unohduksen. Kännit päälle, jolloin saan hetkeksi turrutettua itseni täydellisesti, ja vaikka paha ja paska olo vaan paheni se ei tuntunut miltään. Nytkin ryyppään ja paha olo puskee pintaan ja vitut en tunne mitään. Minusta tulee välinpitämätön. Minusta tulee kylmä, tunteeton. En välitä mistään, kaikkein vähiten itsestäni, omasta paskasta olostani.
Tässä olotilassa pystyn olemaan miehelleni mieliksi. Minusta tulee täydellinen vaimo. Vihaan itseäni. Vihaan, että minä toimin näin. Haen itselleni olotilan, jossa kykenen toimimaan ”normaalin” naisen kaltaisesti. Minusta ei tunnu hyvältä. En tunne oloani hyväksi, mutta haluan leikkiä miehelleni normaalia. Haluan miellyttää, jotten kokisi itseäni vielä paskemmaksi. Haluaisin vain olla normaali. Kyetä normaaliin läheisyyteen. Kyetä nauttimaan siitä, kun minuun kosketaan. Mutta ei. Se on minulta viety. Se ei edelleenkään tunnu hyvältä. Minä ahdistun edelleen kosketuksesta, enkä tiedä muuttuuko tämä koskaan. Itku tulee vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että kaikki on nyt hyvin. Hoen itselleni, että ei ole hätää, olen aikuinen. Tämä on ok. Voinko joskus kokea kosketuksen hyvänä normaalina? En tiedä. En jaksa toivoa. Yritän vain elää itseni kanssa ja yrittää leikkiä edes hetkittäin normaalia. Inhoan tätä elämääni. Inhoan itseäni!
Vaikken vieläkään pysty tuntemaan ja puhumaan yhtaikaa osaan ja uskallan antaa pikkuisen tunteiden näkyä yhä selvemmin. Osaan tukea itseäni. Uskallan hetkittäin tarttua myös läheisteni käteen. Ottaa vastaan turvaa ja tukea. Minun ei ihan koko ajan tarvitse yrittää vakuutella (ennenkaikkea itselleni) selviäväni ja pärjääväni yksin. Nämä ovat varmasti monille muille täysin kummallisia pohdintoja. Miksi sitä muka ei voisi pyytää apua? Ihmiset, jotka ovat oppineet luottamaan muiden ”hyvyyteen” eivät käsitä, miten jollekin toiselle tuen pyytäminen ja vastaanottaminen voi olla järjettömän vaikeaa. Toivo paremmasta kuitenkin elää. Luottamus itseen ja sitä kautta myös muihin ihmisiin kohenee pikkuhiljaa!
Kiukutteleva pikkuminä on edelleen pettynyt ja vihainen, kun ei saanut ymmärrystä osakseen. Järkitasolla ymmärrän, ettei minua voi kukaan puolesta sanasta ymmärtääkään, mutta kun yritin kirjoittamalla tuoda pahaa oloani esiin, sekin sai jäädä kun sitten turvauduinkin jälleen hyväntuulisen jutustelun taakse. Miksi ei tyhmä terapeutti näe sen takana olevaa hätää ja turhautumista? Miksi kaikki vähemmän tutut ja jopa läheisetkin ihmiset antavat sen kuoreni hämätä? Miksei kukaan kysy, mitä minulle oikeasti kuuluu?
Tänään mieheni sylissä sitten pikkuinen tuli esiin. Itkin lapsen hätää ja mieheni piti minua sylissään kuin vauvaa. Heijasi ja silitti ja sanoi rakastavansa minua juuri tällaisena. Sain puristaa en hupparia ja antaa pahan olon tulla itkuna ulos. Tuntuu väärältä, että mieheni joutuu lohduttajan ja turvallisen isähahmon rooliin. Ei tämän niin kuuluisi mennä! Olen vihainen, mutta samalla järjettömän helpottunut, ettei koko ajan tarvitse jaksaa olla vahva.
Tarvitsisin jonkunlaisen sylinkorvikkeen. Jonkun jättimäisen pehmeän robottinallen, joka rutistaisi ja tuudittaisi. Kertoisi lempisatujani ja saisin olla sen sylissä. Turvassa. Ilman pelkoa, että se koskee väärin. Kuka insinööri voisi rakentaa minulle sellaisen, ikioman terapianallen? Luulen, että sellaisella voisi olla käyttöä muillakin lapsuudessaan rakkautta ja hyväksyntää vaille jääneillä turvallisuudentunnetta kaipaavilla aikuisilla. Muistan ohjelman autistisesta naisesta, joka rakensi lehmiä (ja itseään) rauhoittamaan sellaisen proprioseptiivistä syvätuntoa rauhoittavan puristimen. Minun nalleni olisi toteutettavissa vähän samalla idealla, mutta se olisi vielä lähempänä sitä lapsuuden sylikokemusta, joka olisi ollut minunkin oikeuteni ja jota vaille tunnen jääneeni.
Tunnen itseni jälleen hylätyksi ja väärinymmärretyksi. Olen väsynyt. En jaksa edes kiukutella. Olen vaan pohjattoman surullinen. Minun ydin minäni on pikkuinen. Se on lapsen tasolle jämähtänyt, mutta se on kasvanut. Se on saanut näkyä ja se on vahvistynut ja yhdistynyt paremmin osaksi tietoisuuttani ja nyt vaikka kuinka yritän toimia entiseen tapaani leikkien, että minulla menee loistavasti. Suojautuen hyvinvoivan iloisen energisen puoleni taakse tunnen tuon puolen turhautumisen. Se olisi halunnut ja kaivannut tilaa ja konkreettista turvaa ja se tuntee tulleensa täysin väärinymmärretyksi ja sivuutetuksi. Luottamus terapeuttiin sai aimo kolauksen. Pettymys, siitä etten tullut kohdatuksi ja ymmärretyksi vaan pikkuisen tarvitsevuus sivuutettiin, painettiin villasella on valtava. Enkä tiedä, voiko tuota korjata. Pikkuinen on melko ehdoton. Se ei siedä tällaista, eikä haluan kokeilla uudestaan. Ei halua antaa uutta mahdollisuutta, koska sille kaikki on jo täysin turhaa. Se on kokenut jälleen pettymyksen suhteessa aikuiseen, eikä se aio antaa anteeksi. Tavallaan tunnen nyt ettei terapeuttini voi enää enempää minua auttaa. Hän on auttanut minua näkemään ja tunnistamaan kipukohtiani. Hänen kauttaan olen peilannut eri puoliani suhteessa tasapainoiseen aikuiseen, mutten usko, että hän voi auttaa minua eteenpäin. Nyt tarvitsen konkreettista hoivaa ja turvaa. Ei pelkkä tarpeiden tunnistaminen kehitä sitä riittävästi. Itse kyllä kykenen tiettyyn pisteeseen saakka tarjoamaan sille huomiota, tukea ja hoivaa, mutta kaipaisin enemmän ulkopuolista tukea. Saan kyllä sitä onneksi ryhmästä. Ehkä se toimii riittävänä tukikeinona, en tiedä. Sitä voin vielä makustella. Minä kyllä hyväksyn terapeuttini tuollaisena ” vanhoillisten” menetelmien kannattajana. Hänessä on kuitenkin vakautta ja lempeyttä. Hän ei vain huomaa haastaa minua tarpeeksi. Minun on liian helppoa vältellä ja pyöritella itseni tutuille ja turvallisille mukavuusalueilleni. En edelleenkään tuo esiin ristiriitojeni koko skaalaa. Hänkin näkee vain murto-osan!
Jotenkin taas tosi levoton ja hätäinen olo. Pikkuinen minussa tuntee jääneensä yksin. Sille ei anneta tilaa. Se jätetään taas yksin ja sivuutetaa. Eilen siis välttely voimakkaana pinnalla ja itseinho kasvaa taas voimakkaaksi. Sivuttiin ihan hitusen pienen tunteita, mutta heti vaihdoin aihetta ja nyt pikkuinen huutaa sisälläni, enkä saa sitä rauhoittumaan. Osa minussa ärsyyntyy tuosta pienestä puolesta ja haluaa vaientaa sen haukkumalla ja syyllistämällä sitä. Luettiin myös luonnekuvauksia ja sieltä heti joku minussa bongasi juuri ne piirteet joita voin itsessäni inhota. Joilla voin itseäni piiskata ja syyllistää. Vaikeaa löytää vahvaa aikuista tähän kaaokseni rinnalle. En osaa hoivata tätä sekavaa itseäni. En osaa huomioida näitä täysin ristiriitaisia tarpeitani. Enkä osaa rauhoittaa itseäni. Ikävä terapiaan, vaikka kovasti kiukuttelinkin, etten tarvitse sitä.
Miten voikaan aikuinen ihminen olla näin naurettavan rikki ja lapsellisen riippuvainen jostakin terapeutista? Joo tiedän kyllä, että tämä on ns. Korjaava vuorovaikutussuhde. Sen tarkoitus onkin nostaa tietoisuuteen ne tarpeet ja tunteet, joille olisi pitänyt olla tuki, lohduttaja ja kuulija jo silloin pienenä, mutta tämä on ihan tyhmää! En minä halua tarvita mitään! En halua kaivata mitään! En siedä tuollaista järkevää, vakaata tukevaa aikuista ”isähahmoa”. Ja silti tykkään siitä ihan kamalasti. Haluan sabotoida tämän kaiken. Haluan, että sekin osoittautuu paskiaiseksi.
Haluan suututtaa sen, ärsyttää sitä, testata sitä, joku naurettava teinimäinen puoli minussa haluaa käyttäytyä raivostuttavan typerästi vain siksi, että se hylkäisi. Ja nuo tunteet/ajatukset pelottavat pikkuista minussa. Se ei halua luopua tuestamme. Se haluaa, että meitä ei hylätä ja siksi sen mielestä pitää olla kiltisti. Voi apua, mikä olotila. Tällaisen kaaoksen keskellä siis olen ja elän normiarkea toivoen, että edes hetken tuntisin itseni normaaliksi. Miten normaalit ihmiset tuntevat ja ajattelevat? Minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta eivät ainakaan näin. Vittu!
Äitienpäivä nostaa taas pintaan oman syvän kaipuun. Pohjattoman ikävän sitä kohtaan, mitä koen, etten ole koskaan saanut kokea. En ole ollut äidilleni se tärkein, ihanin, rakkain asia maailmassa. En ole ollut syy elää. Se kipu on jotakin käsittämätöntä. Se on kaiken peittävää tyhjää pyyteettömän rakkauden janoa. Se on jatkuvaa kelpaamattomuuden tunnetta. Pettymystä itseeni. Tunnetta, etten ole arvokas sellaisena kuin olen. Ettei olemassaolollani ole mitään merkitystä, minulla ei ole merkitystä, ei ihmisarvoa tällaisenään. Minun täytyy jatkuvasti todistaa ennenkaikkea itselleni, että minullakin on oikeus elää ja olla olemassa. Minä yritän työni ja muiden miellyttämisen avulla antaa itselleni luvan myös nauttia, mutta silti koen jatkuvaa syyllisyyttä ja häpeää omista tarpeistani. Minä en ole saanut olla tarvitseva. Minun on pitänyt olla helppo ja miellyttävä. Muuten äitini ei jaksanut ja se oli isäni mielestä minun vikani. Minä olen oppinut uskomaan, että muiden paha olo johtuu minusta. Minä olen syypää muiden väsymykseen, masennukseen, voimattomuuteen, ilottomuuteen, vihaan, haluihin. Minä olen kaiken pahan alku ja juuri.
