Paha olla. Uskalsin puhua lisää. Myöntää itsellenikin asioita perheestäni, jotka olen tiennyt, mutten ole halunnut (eikä osa minusta halua vieläkään) kohdata. Taistelen sisäisesti vastaan. Osa haluaa vahvistuksia. Haluaa tietää, löytää todisteita. Haluaisin saada itseäni koskevat sairaalapaperit, jotta tietäisin varmuudella minkä ikäinen olen ollut. Tiedän, ettei siellä ole suoria vastauksia. Siellä on tarina, jonka taakse tiedämme vain me asianosaiset. Mutta näkemällä sen tietäisin, että paha on olemassa. Arvet ja merkit kehossani ovat olemassa, mutta haluan tietää ikäni niiden takaa. En ymmärrä, miksi se tuntuu merkitykselliseltä. Jotenkin tarvitsen ymmärrystä siihen, miksi en puhunut. Miksi suojelin niitä? Miksi olin muka niiden armoilla? Kuvittelen itseni isoksi tytöksi, mielessäni minun olisi pitänyt osata puolustaa itseäni. Tahdon tietää olisiko se mitenkään ollut mahdollista. Olinko oikeasti isotyttö vai pieni puolustuskyvytön lapsi?
Haluaisin tuntea millaista olisi omata oikeat välittävät turvalliset vanhemmat! Sitä kaipaan enemmän kuin mitään muuta. Tunnetta, että saan olla pikkuinen ja minut hyväksytään. Että saan kiukutella ja se ei tarkoita mitään pahaa. Että minusta pidetään huolta, saan itkeä ja turvautua johonkin. Ettei minun tarvitse pärjätä ja selviytyä yksin. Että saan tarvita ja haluta lähelle. Että minua ei satuteta ja kosketa väärin. Voiko tuollaista haluta? Onko se väärin? Saanko toivoa hyvää kohtelua? En ymmärrä sellaista.
