Rauhallisen rauhaton olo. Ahdistus kerääntyy. Jouduin perumaan toisen terapia ajan tältä viikolta ja tuntuu etten selviä ilman sitä. Minäkö muka riippuvainen mistään? Minäkö muka kiintynyt terapeuttiin? Miksi mulla heti ikävä. Heti vaikea olla, kun en saa rauhassa tuntea ja olla näkyvä. Miten opin siirtämään terapiassa hitaasti oppimaani itsehyväksyntää muualle? Miten opin antamaan kaikille tunteilleni tilaa muulloinkin, kun en edes huomaa vetäväni itseäni kiireiseen puuhailuun? Kyllä minä yritän. Minä haluan oppia. Miksi tämä on näin pirun vaikeaa? Miten selviän, kun terapia päättyy? Voiko tätä jotenkin jatkaa? Kannattaako sekään? Minun pitäisi itsenäistyä? Mutta osaanhan minä sen. Pelkään. Etäisyys saa minut herkästi ierottamaan itseni täysin. Kammoan ajatusta että liu’un tästä terapiasuhteesta irti niin, että kaikki tämä jää taas irralliseksi. Että luon itsestäni erillisen terapiamunän, joka ei kutenkaan yhdisty muuhun minussa.
Onko tämä aikuisuus jo vahvistunut tarpeeksi? En usko. Pienten tunteeni ovat vielä hyvin irrallisia. Niihin ei ole kunnola kosketusta. Milloin ne lyövät tämän tyynen pinnan läpi? Tapahtuuko se enää tässä terapiasihteessa? Ne tarvitsisivat vieläkin enemmän turvaa. Voiko tämä terapia niiden käsittelyssä auttaa? Mitä minä tarvitsen? Voiko kukaan oikeasti minua auttaa? Voiko näin rikkinäisestä tulla ehjää? Uskoisin että ainakin toimivampi kokonaisuus on mahdollistaa rakentaa, mutta loppuuko minulta aika kesken? En saa itseäni julkiselle puolelle. Minun pitäisi varata aikaa. Mutta miten kerron terapian tarpeestani, kun pärjäävä työminäni astuu esiin? Eihän minulla ole ongelmia. Miten voin kavaltaa itseni? Miten saan pelkoni näkyviksi? Miten tunteeni avattua? En minä osaa. En vielä.
Avainsanat: ahdistus, Terapia, turva
Terapiassa muistelin mummolan mukavia muistoja ja mieleen tuli sadut. Mitä hyvää sadut muka lapsille opettaa? Vanhat klassikko sadut sisältävät viisauksia, mutta opinko minä niistä mitään. Ne saa vaan vihaisiksi. Sadut loi toivoa, että hyvä voittaa pahan. Että jonakin päivänä kaikki on helpompaa. Mutta oliko? Ei tullut prinssiä valkoisella ratsulla pelastamaan. Ei kukaan auttanut pikkuista minua hädässäni.
Ruma ankanpoikanen, antoi toivoa, että vaikka omaa hyvyyttään ei näe, voi kasvaessaan löytää itsestään kauneuden. Erilaisuus ei ole rumuutta, vaan aika muuttaa tuo eri piirteemme esiin. Eipä tullut. Pahana, rumana ja likaisena pidän itseäni edelleen.
Kaunotar ja hirviö liippaa samaa teemaa. Sisäinen kauneus on ulkoista arvokkaampaa, mutta olenko minä oikeasti hyvä ihminen? Miksi tunnen itseni sisältä hirviöksi / pahaksi, vaikka yritän toimia toisia kohtaan oikein?
Pieni tulitikkutyttö opetti rauhallista suhtautumista elämän karuuden edessä. Opetti ettei elämä ole oikeuden mukaista ja että kaikki kurjuus päättyy aikanaan. Että muistoista voi poimia niitä kaunikta, vaikka kaikki olisi kuinka kurjasti. Joku minussa on pettynyt, etten vielä pääse pois. Minä olen katkera. Kurjat muistot saavat minussa vallan.
Sirkuskarhu Pony opetti pakenemaan vankeudesta. Luomaan oman elämän. Etsimään uusia haasteita ja nauttimaan vapaudesta. Tottumaan uusiin tapoihin silti säilyttäen oman elämän asenteeni. Kuitenkin joku minussa kaipaa vankeuttaan. Muistelee vuosiaan alistettuna. ” yksinäisenä vankina”. Opinko koskaan päästämään irti?
Punahilkka opetti kyseenalaistamaan ihmisten ulkokuorta. Opetti varovaisuutta. Ei pidä luottaa edes lähimpiin, jos vaisto sanoo, että asiat on pielessä. Mitä minä opin? Tyhmä minä antoi suden syödä minut. Eikä minua edes mummo uskonut, vaikka yritin kertoa sudesta kotonani.
Hannu ja Kerttu opetti turvasmaan tietä kotiin. Opetti olemaan lähtemättä houkutusten mukaan. Mutta minäpä paistuin ja paloin naapurin miehen käsissä. Minä en osannut välttää vaaraa. Minä halusin lähelle. Minä olin hölmö.
Tuhkimo opetti pitämään yllä iloista elämän asennetta. Opetti sinnikkyyttä ja olemaan vastaamatta pahaan pahalla. Minä raadoin kotona olin iloinen perheen piristäjä, mutta sain vain haukkuja. En minä päässyt juhliin ja saanut prinssiä viemään minut pois kotoa. Prinssi kyllä vakuutteli, että olen hänen prinsessansa, muttei silti auttanut minua.
Lumikki opetti pakenemaan ja varomaan kateutta. Opetti luottamaan hyvyyteen. Kateellinen äitipuoli tahtoi tuon tytön hengiltä. Minulla äitini vain halusi itsensä hengiltä kun minä paha viettelijä vein hänen miehensä.
Kolme pientä possua opetti sitkeyttä. Elämä kannattaa rakentaa rauhassa. Tukevista materiaaleista. Sen olen tehnyt. En ole kaatunut, mutta vaikka sudet eivät ole saaneet minua kaatumaan syövät ne edelleen minua sisältäkäsin. kiduttavat muistoillaan.
En kaipaa taikapapuja. En haaveita aarteista tai paremmasta elämästä. En haaveile kehuista. Osa minusta tahtoo rikkoa sisäisen narsistini peilin. Minä itsekeskeinen ihminen vain tuijottelen itseäni. Vaika voisin keskittyä hyvään. Miten saan pahan pois minusta? Miten uskon sisäiseen kauneuteen? Miten kehitän itseäni näkenään myös hyvyyttä sisälläni. Näen nokisen tytön, kuka autaa minua löytämään sen prinsessan siaältäni joka kelpaa minulle itselleni?
Mun pienet suree. Ne tajuaa, että ne ei saa mitä ne tarvii. Niiden tarpeisiin ei vastata. Niille tulee jäämään kokemus, johon ei kuulu hyväksyntä. Niiden tarpeet minussa eivät ole hyväksyttyjä. Ne saavat olla ja näkyä. Mutta se mitä ne tarvitsisivat on lohtu. Konkreettinen. Regressioterapiat eivät ole suosiossa, niitä arvostellaan riippuvuuden tunteiden lisäämisestä. Mutta jos ei ole koskaan saanut olla riippuvainen, kuinka voi koskaan todella eriytyä. Monella tasolla tämä prosessi on ollut loistava. Minun teinipuolilleni tämä on ollut täydellinen. Ne ovat saaneet riehua ja kiukuta ja tuntea ja niille on riittänyt tasainen rauhallinen hyväksyvä läsnäolo. Niille tämä on ollut juuri sitä mitä ne tarvitsevat. Minun järkupuolelleni tämä on ollut hyvä matka. Itseymmärrys on lisääntynyt. Keinot olla itseni tukena ja rauhassa vaikka tunteet vievät mukanaan ovat kehittyneet. Löydän itsestäni rauhaa omien kaaoottisten tunnemyrkyjeni keskelle. Tunnistan herkemmin kun alan vetäytyä johonkin välttelymoodiin. Tänäänkin koko koti laitettu kiiltämään. Puuhailuun pakeneminen on yksi välttelykeinoni. Koti täydelliseksi, ettei tarvitsisi kohdata pienten likaisuuden, pettymyksen ja surun tunteita.
Tämä on vielä pahasti kesken. Minulla on aikaa lokakuulle, mutta jollain tasolla teen erotyötä itseni kanssa. Pohdin onko minun paras yrittää pitää pienten tunteeni poissa, koska niille tippuminen ilman lohtua ei ole eheyttävää. Teinipuolten kanssa näkyväksi tulo riittää. Varmaan jätkevintä olisi yrittää pysyä teiniajan traumoissa tämä terapia. Yhteen nämä kaikki liittyvät, ja järkitasolla voin kyllä noita pientenkin kokemuksia yrittää pohtia, mutta tunnetyöskentely ei tunnu aikuisesta minussa enää järkevältä. Tarvitsen itselleni enemmän konkreettista turvaa. Pitäisi varmaan ottaa painopeitto mukaan siltä varalta, että tipun. Pienet ei jäisi ihan yksin. Minä tunnistan mitä kukin minussa tarvitsee ja kaipaa. Tajuan, ettei yksi ihminen voi olla kaikille se turva. Pienet tarvitsee kosketusta, syliä. Teinit vahvoja rajoja. Täydellistä etäisyyttä. Niille tämä on ollut tärkeää. Niille tämä on antanut turvaa. Aikuinen minussa osaa nyt paremmin toimia teinipuolteni kanssa. Ensäiky, en häpeä niitä. Hyväksyn ne paremmin osaksi minua. Nekin hyväksyvät pieniä minussa hitusen helpommin, ymmärtävät niitä vähän vähemmällä syyttelyllä. Vittuilu niiden tarvitsevuudesta on kuitenkin edelleen vahvana. Se ei ole sallittua. Se ei ole luvallista. En olisi saanut kaivata syliin. Siksi olen paha. Tämä ei ole muuttunut. Voiko tämä koskaan muuttua? Voiko pienen tunne muuttua, jos se ei saa korvaavaa kokemusta? Kokemusta että lähelle saa tulla eikä silti sitä satuteta, ei kosketa väärin. Voiko senkin tarpeen minussa joku hyväksyä? Pelkään, että ei. Pelkään, että kukaan ei oikeasti anna minulle lupaa tuntea pienen tunteita ilman häpeää ja syyllisyyttä. Tarvitsisin haliterapian. Luvan olla lähellä ilman mitään muuta. Sitä pienet minussa tarvitsevat. Sitä ne janoavat. Sen kautta tunnen niiden voivan rakentua uudelleen. Mistä löydän halaavan isähahmon?
Avainsanat: Häpeä, pahuuden tunne, Sylinkaipuu, Syyllisyys, tarvitsevuus
Tunteiden sekamelska valtava. Joku minussa suree hylkäämistä, joku peittää sitä vihalla ja välinpitämättömyydellä. Aikuisena ymmärrän ja yritän olla noiden tukena. Se on vain vaikeaa, kun en pysy läsnä tällä tasolla kun nuo tunnetasot saa vallan. Terapian päättyminen on jollekin minussa hyvä asia. Tuo turvaa, mutta pienille kiintyneille riippuvaisille osille minua se on pelottavaa ja vaikeaa ymmärtää ja kestää. Aikuisena osaan olla rauhassa. Osaan lohdutella ja tuoda turvaa itselleni. Terapeutti lupasi, että voidaan sovitusti jatkaa harvennellenkin kun kelan tuki päättyy ja joku mussa heti mäkättää vastaan että vittu mä mitään armopaloja kaipaan. Saa loppua samantien. Tämä osa minua kipuilee kovasti ja sen kanssa yritän pysyä rauhassa. Tiedän että osaan kyllä tunnustella sitten itseäni ja voin jollain tasolla miettiä rauhassa miltä tuntuu. Jotenkin luulen, että olisi ehkä parempi hieman saattaen lopetella sillä pelkään vetytyväni muutoin taas liikaa vahvaan selviytyjään ja suorittajaan jolloin tämäkin 3 vuotta jää irralliseksi kokemukseksi mielessäni. Tästäkin tulee vain yksi erotettu jakso. Pala elämää eikä osa jatkumoa. Olen yhtenäisempi kuin aloittaessani, mutten lähimainkaan kokonaine. Tosin en tiedä ja usko voiko minusta sellaista koskaan tulla. Saati onko se edes tarpeen? Kenties riittää, että jollain lailla ymmärrän hyväksyn ja osaan toimia tämän monipuolisen kokonaisuuteni kanssa suht adekvaatisti. No se ei kyllä koskaan ole ollut minulle ongelma. Ongelmat on enemmän tunnetasojen välillä ja oman arvontunteessani ja
epäluottamuksessani muihin ihmisiin. En oikeasti turvaudu ja tukeudu. En luota muiden apuun. Itseriittoinen suorittaja selviytyjä minussa eristää minua tunnetasolla muista. Tuo on jonkun verran helpottanut. En enää niin vahvasti eristä tunteitani nyt toisistaan. Pystyn sietämään takaumienkin tunteita jollain tasolla rauhassa. En tiedä mitä on olla valmis. Mitä on olla kokonainen. Minukta puuttuu niin paljon, etten usko tuon vajeen koskaan täysin korjaantuvan. Minun on vain elettävä sen kanssa.
Olen täyspaska äiti, vai olenko? Haluan kannustaa lastani itsenäisyyteen, luottamaan omiin siipiinsä, kuitenkin tukeutuenkin. En kyttää ja soittele koko ajan perään, enkö siis välitä? En ole koko ajan huolissani ja varmistele, onko kaikki nyt varmasti kunnossa, olenko siis tunnekylmä ja välinpitämätön? Lapseni on suunnitellut luokkaretkeä 4 vuoden ajan. Rahaa on kerätty ulkomaanmatkaan. Nyt oli aika lähteä. Jännitys iski. Lapsi panikoi, valitteli mahakipua. Minä rohkaisin voittamaan jännityksen, kannustin lähtöön. Hän pyysi minua viemään koululle, mutta lapsen isä, panikoiva ”välittävä” huolehtiva isä tahtoi viedä lapsemme. Koululla jo hätä kasvoi saimme juteltua opettajan kanssa, ettei ole hätää. Matkalla on mukava aikuisia, jotka tukevat opettaja rohkaisi, minä rohkaisin. Isä ei katsonut opettajaa. Ei kannustanut lähtemään vaan painotti miten lapsi saa itse päättää, jos tahtookin jäädä kotiin. Ei tarvitse miellyttää opettajaa, ei host perhettä, vaan saa jäädä pois reissusta, jos ei vaan tahdo lähteä. Mitä tuo opetti lapsellemme? Että jos jännittää, ei mitään kannata tehdä, mitä on odotettu 4 vuotta? No lapsonen meni bussiin luokkansa kanssa ja lähti kohti lentoasemaa. Tyttö voitti pelkonsa. Istui autoon kavereidensa kanssa. 9-luokan retki edessä. Autossa tulee aina vähän paha olo, jännitys lisääntyy. Lapsi laittaa viestin iskälle, että masuun sattuu. Mitä tekee isi. Ei kannusta ja rohkaise. Ei rauhoittelu, että jännitys kyllä menee ohi ja helpottaa. Ei luo turvaa ja ohjaa lasta luottamaan itseensä ja muihin aikuisiin. Ei, vaan ajaa lentokentälle ja ottaa lapsen pois luokkaretkeltä. Vie kotiin. Ohjaa tekemään päätöksen, jota lapsi samantien katuu. Kokemuksesta tulee pettymys. En pärjännyt, en selviä. En voi tukeutua muihin. Panikoin ja sillä saan huomiota. Minun ei tarvitse voittaa pelkoani, kun iskä tulee ja pelastaa, vaikka olisi voinut myös tukea ja kannustaa nauttimaan matkasta, mutta ei isän omat pelot ohjasivat toimintaa. Eikä hän näe toimineensa muutoin kuin välittävän isän tavoin. Mikä on välittämistä, mikä riippuvuutta? Mikä on vanhemman rooli, tukea nuorta itsenäistymään ja uskaltamaan elää, vai pitää pumpulissa ja kohdella silkkihansikkain? Olen pettynyt kykenemättömyyteeni ohjata lastani luottamaan itseensä. Olen pettynyt itseeni vanhempana. Minun pitäisi pistää rajoja myös lapsen isälle, ohjata häntä näkemään oman toimintansa rajoittavuus. Mutta en osaa. Eronneena en koe oikeutta puuttua hänen tapaansa kasvattaa lastamme, mutta nyt meni yli.
Olen vihainen. Hän pilasi lapselta mukavan kokemuksen. Hän ei kyennyt rohkaisemaan lastamme luottamaan muihin aikuisiin. Hän antoi omien pelkojensa sokaista itsensä. On antanut jo pitkään. Hän on takertunut kiinni lapseen aiheuttaen tälle pelkoja ja paniikkeja. Hän ei tue lapsemme kykyä luottaa itseensä. Hän luo uhkakuvia pahasta maailmasta, jossa kehenkään ei voi luottaa. Hän ei luota ja anna lapsemme luottaa itseensä ja kehittää kykyjään itse tunnistaa vaaroja. Hän kuljettaa lasta 1 km matkat autolla. Lapsi hengästyy jo kauppamatkoilla. Karhunpalvelukset opettavat lapsen käyttämään iskän kiltteyttä hyväkseen ja lapsen turvattomuus kasvaa. Minä olen katsonut vierestä. Yrittänyt mallittaa toisenlaista tapaa. Ei minunkaan vanhemmuus ole hyvää, ole rikki ja opettelen asioita. Tunteideni hallinta on heikkoa. Kiukustun, itken, mutta myös selitän, rauhassa kerron miksi toimin noin ja osaan havainnoida toimintaani. Pyydän anteeksi virheitäni ja yritän korjata niitä, mutta miten lapsen isä voi muuttaa toimintaansa kun ei näe omia haitallisia toimintatapojaan? Ei näe kuin välittävän isän, joka minusta onkin sairasta riippuvuutta? Kuka on oikeassa, kuka väärässä? Miten tämä korjataan?
Minussa joku pelkää, käy läpi omia kokemuksiani. Minulla oli vaihtarivuosi sovittu, perhe valmiina. Äitini ei kestänyt, joutui sairaalaan. Jäin kotiin. Hoitamaan kotia, äidin vuoksi. Olen siitäkin katkera. Sekoitanko omat tunteeni lapseeni. Ehkä hän ei kadu matkan peruuntumista. Toivon niin. Toivon, että kotiinjäänti oli hänen oma valinta, ei tapa miellyttää iskää, rauhoitella sen panikointia. Hän kuitenkin tahtoi lähteäkin. Omi ajoittain innoissaan. Toki hän jännitti. Niin tekee jokainen, mutta hän ei saanut onnistumisen kokemusta pelkonsa voittamisesta. Hän sai kokemuksen, että paniikille voi antaa vallan. Mitään sille ei tarvitse edes kokeilla tehdä. Olen pettynyt.
Avainsanat: pettymys, vanhemmuus, Viha
Vaikeaa pysähtyä. Pakenen, jotakin- itseäni, tunteitani, tarvitsevuuttani, suruani! Äitienpäivästä saakka ollut kova kiire. Olen laittanut pihaa, lenkkeillyt, opiskellut, lukenut, viettänyt aikaa tuttavien kanssa, jutustellut pintapuolisesti niitä näitä, ollut yltiösosiaalinen peittääkseni sitä valtavaa aukkoa sisälläni. Lapsen ikävä, äidin ja isän kaipuu. Se on taustalla. Tiedän sen, vaistoan sen imun. Se tahtoisi vetää minut mukanaan synkkyyteen. Tahtoisi saada minut vain suremaan. Haluaisi, että pysähdyn ja olen läsnä sille kivulle. Sille valtavalle tyhjyyden ja riittämättömyyden tunteelle, mikä minussa on vahvana. Mutta en tahdo. En millään halua tuntea sitä. Välttelen. Kiertelen. Ja oaha olo ja ahdistus vaan kasvaa. Nautin juoksusta tuulta vasten ja leikistä, että kun en pysähdy en tunne. Mutta kauanko jaksan juosta?
Terapiassakin välttely saa vallan. Tämä aihe on liian vaikea. Liian kipeä. Tarvitsevuuteni on liian vahvaa, sitä ei saa nähdä. Ei saa huomata. Ei kukaan voi siinä minua auttaa. Ei kukaan voi siihen tunteeseen minussa vastata. Tiedän sen. Järki ymmärtää. Pieni minussa ei. Ei halua kuunnella. Muttei kestä pettymystäkään, joten ei voi asiasta puhua. Ei ilmaista kaipuutaan. Eikä minussa ole riittävästi aikuista itseni kavaltamiseen. Yritän vain saada itseni edes hetkiksi lepäämään ja pysähtymään tämän valtavan pakoilu maratonini keskellä. Yritän antaa pienen tunteilleni edes hetkittäin luvan tulla esiin. Juoksen metsässä kyynelten valuessa poskillani. Pieni minussa huutaa vanhempien ikäväänsä. Tämä ikävä saa minut kaipaamaan toista hyväksikäyttäjäänikin. Sekin hävettää. Minulla on ikävä ihmistä joka oli minulle paha, koska hän myös piti sylissä ja sanoi välittävänsä, rakastavansa. Minulla on ikävä ihmistä joka rikkoi minua lisää vain siksi että hän oli minulle myös hyvä. Minä en voi pyytää kenenkään syliin, koska se ei ole sama. Kukaan ei ota minua syliin. Ei näe pikkuista minussa joka tahtoisi vain käpertyä kainaloon. Minut nähdään vahvana, iloisena, pärjäävänä. Minut nähdään sosiaalisena ja kekseliäänä. Ei kellekään tule mieleen, että minäkin voin olla näin rikkinäinen. Tarvitseva. Minähän olen aina niin iloinen ja auttavainen. Niin olenkin. Sekin on minua. Ei se sulje pois minun tarvettani tuntea itseäni hyväksytyksi. Joku minussa ei koskaan tunne itseään arvokkaaksi.
Avainsanat: ikävä, tunteet, välttely
Mä jumitan taas, tosi pahasti. Mulle nää juhlatpäivät (siis tuleva äitienpäivä) saa mut ihan raiteiltaan. Mun on tosi vaikee olla. Mä oon ihan irti itsestäni ja vahva selviytyjä rooli päällä. Vakuutan itselleni ja muille, miten hyvin menee ja jollain tasolla olen järjettömän rikki. En saa mitään järkitunnetta tuon vahvan kieltämiseni läpi. Pönkitän itsetuntoani typerillä asioilla, jotka vaan lisäävät itsevihaani. Olen muka niin pirun fiksu ja samalla olen jälleen kerran täysin jumissa kaikessa kieroutuneessa lapsuuden paskassa. En voi hylätä vanhempiani. En voi sanoa niille, etten halua nähdä niitä. En voi tehdä niille niin. Mä oon niiden tuki ja turva. Mä oon niiden ainoo huolehtija. Ne on mulle kuin omia lapsia, eihän lastaan voi vihata? Ei lastaan voi hylätä. Ei ne ole aikuisia. Ei ne ole vanhempia koskaan olleet, mut mä oon ihan kiinni niissä. Enkä voi, enkä osaa murtaa tätä ja samalla tää hajottaa mua. Joku mussa huutaa ja raivoaa – itselleni kuinka mä voin olla niin itsekäs, etten haluaisi nähdä niitä.
Ei ne ole pahoja. Iskä on ollut paska, mut se on ollut heikkokin. Mä olen ollut sen kannattelija. Äiti on ollut vielä heikompi. Ei se ole osannut huolehtia itsestään, se on tarvinnut mun tuen. Nyt se kitkuttelee omillaan. Vetäytyy. On etäinen. Yrittää vain pysyä kasassa. Mun on oltava niille se vahva, menestynyt, selväpäinen ja sisältä mä hajoon. Joku mussa takertuu vahvuuteen. Joku mussa vihaa terapiaa, se saa mut kuvittelemaan, että mä saisin olla jotakin muuta kun tätä. Että mä saisin muka olla ”tarvitseva”. Naurettavaa kuvitelmaa! Ei mun tunteilla tai toiveilla ole mitään väliä kellekään. Sitäpaitsi, munhan pitäisi olla kiitollinen niille. Ne on opettanu mut tulemaan toimeen omillaan. Niiden ansiosta mä olen osannut aina esittää ”normaalia”. Leikkinyt mukana, ettei kukaan tajua miten kieroutuneessa perheessä elän. Ja mulle se on normaalia. Mä välitän niistä. Mulle ne on tärkeitä ja mä en jaksa selittää sitä kellekään. Mä oon varmaan ihan hullu, kai tää on jotain vitun tukholma syndroomaa, mut mä en haluu olla mun porukoille sellanen hylkäävä paska, mikä varmaan olis mun oman oloni kannalta terveempää. Mä oon taas ihan hukassa itsessäni. Mä en kykene saamaan järkeä tähän. Mä toistan näitä lapsuuden toimintamalleja. Iloisena leikin iskälle kilttiä tyttöä. Lupaan tulla käymään äitienpäivänä. Haluun nähdä sen vaikka tiedän, et mulle tulee vaan paska ja surullinen olo, jos tulee. Tai sit pysyn tunteettoman etäällä, pirtsakka moodissa. Olen se ylpeyden aihe. Lapsi joka pärjää omillaan ja huolehtii niiden jaksamisesta. En jaksaisi leikkiä, muttei mulla ole vaihtoehtoa. Ei mulla ole iskää joka ottaisi syliin ja lohduttaisi pientä minussa. Ei äitiä, joka näkisi minussa sen hoivaa tarvitsevan pikkutytön, joka ei koskaan ole saanut olla olemassa. Ei mua ole. On vaan kuoria, osia, rooleja eritilanteisiin. On paloja, jotka elävät yhdessä, muodostaen systeemin, joka näyttää ulkoapäin helvetin toimivalta, ”täydelliseltä” mutta on oikeasti kaikkea muuta. On ontto paska. Kuvitelma jostakin arvokkaasta ja ” normaalista”, joku minussa leikkii elävänsä, vaikka joku minussa on täysin kuollut, tyhjä, turta, odottaa vain lopullista pois pääsyä. Lohduttautuu elämänrajallisuuteen. Siihen tietoisuuteen, että tämäkin piina päättyy suht pian.
Samalla osa minua panikoi, aika loppuu kesken. Ehdinkö elää tarpeeksi? Ehdinkö tehdä riittävän merkittäviä asioita, unohtaa nauttia, koska tahtoo suorittaa mahdollisimman paljon. Kokee riittämättömyyttä, mutta myös intoa. Haluaa näyttää kuinka hyvä on. Kuinka taitava on. Janoaa menestystä. Joku ei välitä pätkän vertaa. Tahtoo vain hurvitella – bailata, hylätä kaiken tutun ja aloittaa alusta jossain kaukana, kuvittelee sen olevan ratkaisu kaikkeen. Kokee olevansa jumissa täällä, lähellä kaikkea mikä muistuttaa kurjista jutuista. Ei ole kiinnostunut äitiydestäkään. Vihaa miestään. Mutta on minussa on äitihahmokin. Hoivaaja huolehtija. Se joka asettaa lasten hyvinvoinnin itsensä edelle. Kuuntelee, kehuu, hyväksyy heidät muttei silti itseään. Joku minussa on rauhallinen, joku rauhaton. Olen taas täydessä kaaoksessa itsessäni ja vihaan tätä. En saa järjellä itseäni kasaan. Pelkään sekoavani ja samalla joku minussa nauraa ajatukselle. Totta helvetissä minä kasaan itseni viime kädessä aina niin, ettei tämä sekopäisyyteni näy ulospäin. Olen iloinen, tasapainoinen, sosiaalinen. Kontrolli toimii ja piilottaa kaaoksen. Hymyilen ja voin ihan hyvin. Minulle kuuluu ihan hyvää. Arkijuttuja. Sisälläni vain huudan.
Avainsanat: DID, epätoivo, kaaos, tunteettomuus, välittäminen, vanhemmat
Jollain lailla helpompi olla. Edelleen taistelu sisälläni vahvana. Myös tarve pärjätä yksin, mutta myös halu tukeutua. Halu uskoa johonkin muutokseen. Sanoittaminen helpottuu hitaasti. Oma tietoinen taso on yhä useammin läsnä muille. Tunnepuolet kuuntelevat jo paremmin toisiaan. Keskusteltiin taas kerran normaaliudesta ja itsevihasta ja siitä miten tämä on minulle normaalia, miten lapselle on normaalia haluta huomioita ja välittämistä eikä se tee siitä pahaa. Joku mussa huutaa vastaan. Tahtoo kiljuen juosta karkuun. Ei halua kuulla, ei uskoa. Liian vaikea aihe. En mä halua näkyä. Mä olen aina tahtonut upota massaan. Olla huomaamaton ja silti joku mussa olisi kaivannut tunnetta, että on jollekin tärkeä. Vitut olis.
Yllätin taas itseni siitä miten täysin irti tunteista vielä joidenkin asioiden kohdalla myös olen. Voin puhua äidin sairaalajaksoista ja itseriyrityksestä täysin vailla tunteita. Tiedän että minun pitäisi tuntea jotakin. Että jossain minussa on siihenkin liittyen jotakin vaikeita tunteita, mutten yhtään saa kiinni niistä. Tiedän, että kun tipun niihin on palautuminen taas vaikeaa, mutta en millään pääse nyt tämän muurin läpi. Tämä täysi irrallisuus on pelottavaa. Tämä ahdistaa. En minä voi olla näin kylmä, etten tunne mitään. Jollain lailla tahtoisin tuntea edes jotakin, mutta ei. Miksi ei tunteita voi saada järjellä esiin ja käsiteltyä ja hallintaan? Miksi ne käyttäytyvät niin arvaamattomasti ja iskevät puskista. Miksi ne karkaavat välillä kokonaan tietoisuudesta? Onko nämä minun suojani vieläkin näin vahvoja vaikka luulin jo näiden pikkuhiljaa murtuneen?
Tunteettomuus ei tunnu hyvältä. Tämä on tila, josta tahtoo pois. Tunteminen sattuu muttei ahdista. Tämä ahdistaa muttei satu. Kumpi on parempi? Kumpi on terveempää? Kummasta on enemmän haittaa minulle?
Avainsanat: näkyvyys, tunteet, tunteettomuus
I am falling apart. Tänään hyvä terapiakerta. Kaikkea muuta kuin järjelliset olotilat vallassa. Monipuolisesti pompin tunnetasosta toiseen ja vastustus ja vittuili vahvimpina, silti nyt hyvä ja jäsentyneempi olo. Kun kontrolli löysää ja tunnetasot saa näkyä ja testailla vuorollaan tilannetta on jotenkin kokonaisempi olo näin jälkikäteen. Mussa on kauheesti kaikkee. Eikä yhdellä kerralla ehdi millään kaikki saada omaa aikaa ja ymmärrettävästi se suututtaa. Ymmärrän, miksi ristiriidat minussa on niin valtavia. Osat on kuin lapsia, joista jokainen tahtoo yhä enemmän ja enemmän. Kun ne saa hetken näkyä saavat huomiota niiden kaipuu siihen kasvaa moninkertaisesti. Ne tappelee keskenään tilasta, ajasta ja huomiosta. Ne pettyy, turhautuu ja tuuppii toisiaan pois tieltä. Niille terapeutti on se kummallinen turvallinen hahmo, jonka huomiosta ne nyt taistelee, samalla kun joku vielä vastustelee.
Tuo vastustava osa on se puolustava minä pärjään itse. Se ei tykkää tästä uudesta tilanteesta. Minä en ole koskaan luottanut kehenkään muuhun kuin itseeni. En ole tukeutunut muihin. En ollut oikeasti heikko. Nyt olen sitä osin kotona. Reilummin ihanan vertaisen, sielunsiskoni kanssa sekä terapiassa. Kun suojat murtuu jää tuo puolustaja tyhjän päälle. Se pelkää olemassaolonsa puolesta. Se on minulle tärkeä. Siitä on ollut iso apu, mutta jokuinussa kokee, ettei sitä ehkä enää niin paljon tarvita. Ja sekös sitä suututtaa. Vittu mehän ei luoteta kehenkään. Se tappelee vastaan. Huomaan aikuisen minussa vahvistuvan kun se saa olla terapiassa ja ystäväni kanssa esillä. Niiden hyväksyvä vanhemmoiva suhtautuminen tarttuu minuunkin. Opin rauhoittumaan tuonkin kanssa. Opin antamaan sille tilaa hätääntymättä. Se estää vielä pieniä minussa tukeutumasta. Ne ei saa tarvita mitään. Tuohon kun löydän itsestäni aikuista voin taas päästä aimo harppauksen eteenpäin kasvuprosessissani aikuiseksi, ehyemmäksi ihmiseksi.
Avainsanat: pikkuiset, puolustavaosa, toivo, tunnepuolet
Part of me feels like running away from everything. I need no one. I want nothing. I do not want to be hold or loved. I do not care a shit about what others think of me. I just don’t. I hate all the parts of me, who trust and like our therapist. I hate him! I do not care about that stupid therapy’s continuence. I can end it right now. I do not need it.
Part of me, has started to feel the pain of rejection. It fears of therapy to end when Kela’s support ends. That side of me wants to end this on his own. It needs nothing. While the little ones inside of me are scared and crying.
Eihän toi hylkää meitä. Miksei se jo auta ja mieti mun kaa jatkoa? Miks se ei puhu miten tätä voi vielä jatkaa? En mä oo vielä valmis. En mä pärjää ite. Vitut. No tottakai mä pärjään. Vitun ruikuttaja puolet sais pitää turpansa kiinni ja painuu helvettiin täältä. Miten vitussa mä pääsen eroon noista saatanan riippuvaisista pikkusista? Vitut mua mikään terapia kiinnostaa. Ei mulla oo sellaseen mitään tarvetta.
Joo tästä kaikesta pitäisi ja olisi hyvä puhua ääneen terapeutille. Mutta kun ei pysty. Ei kykene. Ei voi olla riippuvainen, kun pitää olla hyvä terapiapotilas. Pitää kiltisti suorittaa itsensä fiksusti irti tästä tyhmästä prosessista. Ei saa näyttää heikolta ja tarvitsevalta. Ei saa juuttua kiinni. Olla liian riippuvainen. Mutta kun joku mussa ei koe olevansa valmis lopettamaan. Joku mussa vasta alkaa luottaa. On vasta alussa. Mähän vasta uskallan tuntea ja olla minä. Miten mä nyt muka osaan pärjätä itse. Tai tottakai mä pärjään,mutta ei se ole aikuinen joka mussa pärjää ja on vahvoilla. Se on joku aikuista leikkivä puoli. Aikuinen jää vielä helposti taka-alalle tunnepuolien vallitessa. Aikuinen on läsnä ja ei ole. Ei saa otetta ja valtaa itselleen. Mä tarviin vielä aikuisen mallia. Pienet mussa tarttis kosketustakin, halia, tunteakseen itsensä hyväksytyiksi. Mut siitä me ei voida puhua. Sitä ei voi pyytää. Se on jotakin minkä torjumista mä en kestäisi. Mun pienille kosketuksen puute on merkki, että ne on pahoja ja likaisia. Niihin ei voi koskee. Niitä ei voi ottaa kainaloon, kun ne on niin ällöjä. Joku mussa aattelee, että on niin pelottava, ettei siihen voi koskee, et siihen kosketus muuttaa pahaksi. Joku huorapuoli mussa on pettynyt. Kun en kerran kelpaa niin mitä vittuu mä täällä teen. Pienille kosketus toisi turvaa ja hyväksyntää. Huoralle se antaisi rajat. Antaisi käsityksen, että kosketus ei merkkaa sitä, mitä se luulee, mut mun terapiaan ei kosletus kuulu ja siks joku mussa jo etsii uutta terapeuttia. Ei kovin tosissaan, mut kuitenkin. On vihainen ja katkera. Muitten terapeutit ottaa kainoloon. Miks mun ei ota? Vihaako se mua? Oonko mä niin ällöttävä ja likanen, ettei mua voi halata – ottaa kainaloon? Oonko mä paha? Pelkääkö se et mä muutan senkin pahaksi?
Vittu. Vihaan tota lässyn lässyn puoltani. Mä haluun ton irti musta. Mulla on just hyvä terapeutti. Vittu se ees saisi muhun koskee. Ei ikinä. Vittu miks musta einsaa noita idiootti pieniä irti. Saatanan iskä ja äiti kaipuiset riippakivet. Vittu me ketään tarvitaan. Mä pidän huolen kaikesta. Mä en anna kenenkään koskee meihin! Mä en tartteitn vitun syliä! Mä en semmosta kaipaa. Vittu noitten syöin kaipuisten pikkusten vuoksi mulla on näin paska olo. Niitten takii vittu kaikki vaan pani meitä saatana. Vittu niitten vuoksi mun pitää olla tää vahva. Vittu mä vihaan pieniä mussa enkä ikinä hyväksy tai anna niille anteeksi niitten tyhmyyttä. Saatanan naiivit paskat. Vittu ihan kun naapurin setä oikeesti meistä välitti. Ihan kun iskää mikään muu kun auto kiinnosti, ihan kun äiti välitti siitä hymyilenkö mä sille vai en. Kuolla se tahto kuitenkin. Saatana. Aivan vitun sama mitä mä tunnen.
Avainsanat: itseinho, riippuvuus, tarvitsevuus, Viha
Tasapainottelua, testausta. Asettumista toisen paikalle, ihmettelyä, tutkimista, tunteettomuutta ja tuntemista. Tätä kaikkea on taas ollut. Terapiassa joku mussa oli rohkea. Halusi ”viedä” terapeutin paikan. Istui sen tuolille uhmakkaan uteliaana. Seurasi mitä tapahtuu. Odotti suuttumista, poisajoa. Ainakin joku pienempi minussa pelkäsi terapeutin vihaa, mutta sitä ei tullutkaan. Pieni muisti kuinka kotona iskän tuoliin ei saanut mennä. Se oli sen oma paikka. Joku mussa tunsi ylimielisyyttä ja ylpeyttä istuessaan siinä terapeutin paikalla. Leikkimässä olevansa siinä ”yläpuolella” tarkkailemassa, havainnoimassa, analysoimassa. Se makusteli tuota fiilistään ja tunsi kiukkua terapeuttia kohtaan. Joka vaan oli rauhassa pysyen silti roolissaan. Ei lähtenyt potilaan rooliin. Tyhmäpää.
Joku aikuisempi mussa havainnoi, miltä sen tuoli tuntui?Mitä siitä näkyi? Mitkä asiat häiritsivät mitkä rauhoittivat? Miten tuoli antoi tukea, muttei turvaa. Ei siinä tuolissa voi tuntea kehollisuuden kautta. Se on liian kova. Ei siitä saa turvaa. Pienet mussa ei tykänneet tosta tuolista. Eivät tykänneet koko leikistä. Niistä se oli pelottavaa. Terapeutti ei osoittanut vihaa tai hämmennystä vaan sopeutui tuohonkin rauhassa, mikä oli jollekin mussa tärkeä ja rauhoittava kokemus. Se ei olekaan täysin kaavoihinsa kangistunut. Se pystyy mukautumaan ilman järkkyä tunnereaktiota muutokseen. Noinko ”terve” mieli toimii? Vai oliko toi vaan terapeutin rooli/kuori jonka alla voi olla piilossa? Hirveä olo. Mitä mä oikein teen? Testaan. Leikin. Kaikkee muuta kuin aikuisen käytöstä ja silti tunnen et tääkin on mulle tärkeetä. Mä tarvin tämmösiäkin kokemuksia. Siksi mä olen terapiassa. Oppimassa miten ihmisten kanssa toimitaan, miten tunteet hallitaan yllättävissäkin tilanteissa.
Tääkin kapina nousi tunteiden välttelystä. Mä kun en oo herkkis. Terapeutti tyhmäpää meni sanomaan mua herkäksi, joka sai vastateaktion. Mä en oo herkkä. Enkä heikko. Mulle kun herkkyys on yhtä kuin heikkoutta. Kykenemättömyyttä puolustaa itseään. Herkkyys on haukkumista. Mä en oo herkkä/ heikko vaan vahva ja rohkea. Mähän syrjäytän terapeutinkin norsunluupaikaltaan. Näin aikuinen ajatus ja tunne taustalla siis joku mussa toteutti halunsa hypätä terapeutin paikalle. Enkä halua enää. En tykännyt siitä. Ei se anna mulle turvaa vaan vie pois. Mun pitää saada tukeutua ja luottaa, eikä leikkiä itsenäistä ja vahvaa. Vaikka joku mussa heti murisee vastaan. Eipäs tartte. Vitut mä mitään tarvin. Suloista! Eikä varmasti oo kun ihan tyhmää! Mä tykkään mun terapeutista. Mutten tartte sitä enkä haluu enää ikinä mennä sen luo.
Avainsanat: Luottamus, Roolit, Terapia, testaus
Löysin vihan ja löysin itsestäni jonkun, joka ilmaisee sitä uloskinpäin välittämättä miltä näytän. Kontrolli antoi sille tilaa. Joku minussa on ylpeä, joku pelkää. Ja kyllä se kääntyy myös itseenipäinkin. Se kohdistuu kaikkeen ja kaikkiin ha ei kehenkään. Se on vieläkin pitkälti epämääräistä ja ”turvallisiin” ihmisiin suuntautuvaa, mutta se on minussa ja tunnen sen olevan osa minua. Se ei ole niin ulkokohtaista kuin ennen.
Hassua, että eilen se sai purkautua ja tänään koulutuksessa puhuttiin siitä kuinka koulussa tunnetaitoja opetellaan kehollisuuden kautta. Mietitään missä tunteet tuntuvat ja millaisella liikkeellä ja energialla niitä voi ilmaista. Minulla menee yli. Häpeä katoaa kun tunne taas vallan. En tiedosta tilaa ja unohdan käyttäytymissäännöt. Olin keskellä kaupunkia puistossa. Revin, heittelin, potkin, hypin kaatuneen kuusen päällä huutaen ja raivoten, kiroten. Ja vittu, että teki hyvää! Nyt hirveä häpeä ja pelkokin. Ystäväni kuvasi raivoni. Voimaannuttavia valokuvia, jotka joku minussa tahtoi heti jakaa terapeutilleni. Ja nyt siitä itseviha ja häpeä. Mikä vitun huomiohuora olen. Ihan kun sitä oikeesti kiinnostais mun kuulumiset. On sillä omakin elämä. Olen naurettavan roikkuvan lapsellinen. Mutta pienille minussa se on isähahmo, jolta joku minussa kovasti kaipaa hyväksyntää. Järkitasolla tajuan tuon suloisuuden. Söpöyden vaikka joku minussa pitää tuollaista naurettavana typeryytenä. Tämän kanssa nyt sitten saan kipuilla. Joku kuvissa muutenkin ahdistaa. Enkä ole varma tahdonko saada kiinni tuosta ahdistuksesta.
Eilen tipuin. Rentoutus ja kosketus harjoitukset meni yli. Keho reagoi,itku tuli, enkä kyennyt selittämään parilleni, mitä tapahtui. Siitäkin alkuun häpeä ja viha nyt vähän hyväksyntääkin. En pystynyt parempaan. En vielä kyennyt ennakoimaan tai jälkipuintiin. Ehkä joskus pystyn. Vielä häpeä suurta, mutta siedän tämän. Koen hallitsevani tämän. Tämä ei vie täysin mukanaan. Edistystä kai kuitenkin. Olen aikuisena läsnä jossain määrin hyväksyvänä myös tuolle tuntevalle puolelleni. Se ei vielä osannut muuta, mutten kuitenkaan dissonnut itseäni irti tilanteesta kuten aiemmin olisin toiminut.
Avainsanat: hyväksyntä, toivo, tunteminen, usko, Viha
Miten aistin maailman? Millainen on minun kehonkuvani? Miten koen ja tunnen itseni suhteessa ympäristööni? Miten otan vastaan, jäsennän, käsittelen, koen, tulkitsen ja reagoin kehoni välittämiin viesteihin itsestäni ja ympäristöstäni? Miten traumani ja varhaisen vuorovaikutuksen puutteet ovat muovanneet minun kykyäni olla läsnä itsessäni tuntemille aistimuksille? Miten reaktioni ovat ali/ yliherkistyneet tietyille ärsykkeille? Mitä se merkitsee minun elämässäni? Voinko minä nyt aikuisena oppia asioita, jotka normaalisti kehittyvät jo ensimmäisen elinvuoden aikana? Minulla ei ole ollut sanoja tunteille ja aistimuksilleni. Minä koen edelleen vahvasti ruumiillani kaiken. En osaa erotella aistimusten merkityksiä ja realtioni niihin ovat yllättäviä ja voimakkaita. Järjen kontrolli puuttuu. Sanat puuttuu. Merkitykset ovat vääristyneet. Hymyilen kun olen vihainen. Viestintäni on ristiriitaista, epäloogista. En tule ymmärretyksi, kun en osaa ilmaista tunteitani normaaleilla adekvaateilla tavoilla.
Olen koulutuksessa. Perehtymässä aistisäätelyn kehitykseen ja varhaisen vuorovaikutuksen merkitykseen koko terveen psykofyysissosiaalisen kehityksen pohjalla. Pysyn kasassa, koska kontrolli ja analyytikko minä ovat vahvoilla. Tosin aistiharjoituksessa silmät kiinni yllättävä tuntemus kasvoille aiheutti minussa aggressiivisen reaktion. Se sivuutettiin nauramalla, kuinka aistisäätelyhäiriöissä monesti reaktiot ovat ympärustönkin kannalta yllättävän rajuja. No tulipa siis käytönnön demonstraatio aikuisesta traumareaktiosta yllättävään aistimukseen. Kiinnostavaa oli miten haju ja maku muisti ovat läheisessä yhteydessä aivoissa kipua aistivaan alueeseen. Minullahan juuri hajumuistot tiputtavat vahvimmin fyysisiin kivuliaisiin reaktioihin vaikka koen, etten juuri koskaan tunne ole tuntenut kipua. Mielenkiintoista oli myös pohtia miten tuntemukset yhdistyvät tunteisiin. Keho ja mieli toimivat/ oppivat yhdessä. Kun monet kehon aistimukset ovat traumojen kautta yhdistyneet epämukaviin, täysin käsityskyvyn ylittäviin tunteisiin ei ole ihme, että reagoin nykyään niin kuin reagoin.
Aivot ovat plastiset. Ne muokkaantuvat läpi elämän, mutta voiko näin pitkäaikaisesta traumatisoitumisesta kokonaan toipua? Onko se realistista? Onko minun vain tärkeä oppia elämään triggerieni kanssa. Opittava itse lisäämään muiden tietoisuutta tilastani. Opeteltava keinoja kertomaan mitä minussa tapahtui, jos tipun, ilman häpeää. Tämä on sitä mihin olen kasvanut. Tämä kaikki on minua. Nämä reaktioni ärsykkeisiin ovat minulle normaaleja, niissä on järki kun miettii niitä suhteessa historiaani. Ulkopuolisista toimintani voi olla järjetöntä, mutta minun kokemustaustallani tämä kaikki on ymmärrettävää. Järkipuoli minussa koki taas tänään ahaa elämyksiä. Minun normaaliuteen pyrkivä puoli tykkää, kun sekin tuntee että tämä on jossain määrin normaalia. Analysoiva puoleni nauttii, kun löytää teoriapohjaa sille mikä olen. Pikkuiset minussa ovat hämillään ja tahtovat vaan huilia ja nukkumaan nallukan kanssa. Niille tämä on rankkaa. Teinikin turhautuu kun ei saa näkyä. Sporttaamalla olen iltaisin purkanut noiden patouttamaa energiaa. Ja kompensoinut jonkun puolen mässäilyhaluja. Etsin siis tasapainoa tässäkin vaiheessa. En anna itseni sivuuttaa muiden tarpeita kokonaan keskittyessäni tähän tiedonhankintaan ja opiskelija/ järkipohjaisten puolieni jautta elämiseen.
Ennen olisin hetkeksi luonut itseni täysin uudestaan. Unohtanut muut. Ollut irtonainen. Tehnyt itsestäni opiskelijan, unohtaen muut itsessäni. Nyt pyrin pitämään yllä kokonaisuutta. Hetkiksi se katoaa, muttei enää kokonaan. Tunnistan itsessäni jonkun, jonka olisi järjettömän helppoa aloittaa elämä alusta täällä vieraassa kaupungissa. Olla yksin. Itsekseen. Tehdä asioita vain itselleni. Unohtaa perhe. Unohtaa ystävät. Hankkia uusia. Nauttia vapaudesta. Samalla minussa kuitenkin on nyt läsnä tietoisuus siitä mikä ei ole näkyvää on olemassa. Esine ja asiapysyvyys kehittyy ennen ensimmäistä ikävuotta. Olenko siis kehityksessäni päässyt 1- vuotiaan tasolle?
Avainsanat: Aistit, kehitys, merkitykset, Trauma
Joku mussa on raivoissaan koko tyhmälle elämälle. Miksi kaikki triggeröi mussa noita paskamuistojen tunteita esiin? Miten voin ikinä oppia hallitsemaan näitä tunnereaktioita, kun tietoisuus ei ehdi mukaan tunnereaktion alkaessa. Jälkikäteen analysointi toimii jo suht hyvin. Tunnistaakin just just ehdin, että nyt mennään, mutta puhekyky tai kommunikointi tuossa vaiheessa on usein jo mahdotonta. Mua vituttaa toikin kun joku kirjoittaa jossain (itsekin edellisessä kirjoittelussani) sanan triggeri. Ei mua muiden paskat triggeröi. Ainakaan yleensä. Mun triggerit löytyy ihan arjentilanteista. Ne on ihan ”tavallisia” asioita, jotka mulla vaan on yhdistyneet noihin omiin kokemuksiini. Ne on eriaistikanavien kautta lähes suoraan alitajuntaan iskeviä. Mä voin kyllä lukea muiden traumoista ilman mitään ongelmaa.
Joskus voin puhua omistakin paskoista ilman tunneyhteyttä ja sit taas terapeutin hyvähtahtoinen kommentti siitä miten kivalta näytän voi tiputtaa, mut ihan pohjalle. Yksittäiset sanat, kehut, heppajutut, yhessä leikit, tikkarijutut, prinsessajutut on pahoja. Mitään noihin tiettyihin paikkoihin liittyviä sanoja en käytä tai siedä jos teinin vittu kiroilut jätetään noteeraamata. Hajuista Sisu, tietty vanha hiki ja valkosipuli järkyttäviä (olen yrittänyt altistaa itteeni, mutta ei vaan toimi). Äänistä huohotus ja tietynlainen tasainen natina saa valtavan ahdistuksen aikaan. Vihaan kuiskuttelua, miten ihana ja täydellinen olen. Vihaan vihaa, vihaan takertumista henkisellä tasolla. Vihaan heikoutta ja riippuvuutta. Vihaan itsenäisyyttä ja yksinpärjäämistä. Vihaan pimeetä, vihaan autoja, vihaan noita paskoja paikkoja, missä kaikki tapahtui. Vihaan tätä kunnen saa itseäni irti näistä. Miten unohdetaan? Kaikki puhuu, miten traumat yhtäkkiä muistetaan. Mä oon aina muistanut ja vaan halunnut unohtaa. Päättänyt unohtaa. Leikkinyt etten muista. Leikkinyt ettei niitä oo. Ettei ne vaikuta muhun mitenkään. Eikä tää toimi! Vittu! Mä haluun unohtaa! Mä haluun päästä yli kaikesta paskasta! Mä yritän rauhoitella itteeni jatkuvasti, mut sekin on vaikeeta. Sekin triggeröi.
Vihaan rentoutumisharjoituksia. Mä en haluu rentoutuu. En keskittyy hengittelyyn, en olla kiltisti, en olla hiljaa. En haluu! Äkilliset koskettamiset keltä vaan lamauttaa. Kutitus ja nenästä kiinni pitäminen aivan järkkyjä. Jo ajatus tukehduttavista asioista saa mut haukkoo henkeä. Tilanteet, joista ei pääse nopeesti pois ahdistaa. Haluun olla aina katse oveen päin. En siedä selän takana muiden oloa, kassajonot mukaan lukien on jo ahdistavia. Kaksimieliset jutut saa mut raivonvaltaan vaikka kiltisti naurankin mukana. Käsistä kiinni otto on vihoviimeisiä mitä siedän. Lapsetkin joskus kiinni roikkumassa triggeröi. Tietyn tuntuiset esineet ällöttää. En voi syödä kaikkia ruokia. Liimaan en koske. Enkä mihinkään limaiseen ällötykseen.
Vittu, järki mussa tietää, ettei millään tommosilla oo mitään välii. Järkitasolla ymmärrän kyllä, että mitä tunnen ei liity tähän hetkeen. Mutta tunnereaktiot on aina vaan niitä tyhmiä lasten tunteita. Miksei, ne muutu järkeilemällä. Tyhmää! Mitä vittua niiden tunteminen muka auttaa? Vittu kaikki mussa vahvistuu. Kaikki tietää jotenkin pikkuhiljaa miten se mitä meillä oli ei ollu normaalia eikä oikein. Tietoisuus sattuu ihan vitusti. Joku mussa tappelee koko ajan vastaan. Mä käyn köydenvetoa itseni kanssa. Mun puolustusjärjestelmät yrittää sitkeästi pitää kiinni uskomuksistaan, miten kaikki oli normaalia, oikein. Miten mä ansaitsin pahan. Miten olin syypää. Se on helpompaa. Hallittavampaa. Sattuu vähemmän. En mä kestä sitä, että ne joiden olis pitäny välittää musta oli pahoja. Mä en vaan aio hyväksyä sitä. Miksi ne ei oikeesti tykänny musta? Miksi ne satutti mua? Miksi?
Avainsanat: epätoivo, muistaminen, Triggeri, unohtaminen
