Tyyntä myrskyn edellä
Rauhallisen rauhaton olo. Ahdistus kerääntyy. Jouduin perumaan toisen terapia ajan tältä viikolta ja tuntuu etten selviä ilman sitä. Minäkö muka riippuvainen mistään? Minäkö muka kiintynyt terapeuttiin? Miksi mulla heti ikävä. Heti vaikea olla, kun en saa rauhassa tuntea ja olla näkyvä. Miten opin siirtämään terapiassa hitaasti oppimaani itsehyväksyntää muualle? Miten opin antamaan kaikille tunteilleni tilaa muulloinkin, kun en edes huomaa vetäväni itseäni kiireiseen puuhailuun? Kyllä minä yritän. Minä haluan oppia. Miksi tämä on näin pirun vaikeaa? Miten selviän, kun terapia päättyy? Voiko tätä jotenkin jatkaa? Kannattaako sekään? Minun pitäisi itsenäistyä? Mutta osaanhan minä sen. Pelkään. Etäisyys saa minut herkästi ierottamaan itseni täysin. Kammoan ajatusta että liu’un tästä terapiasuhteesta irti niin, että kaikki tämä jää taas irralliseksi. Että luon itsestäni erillisen terapiamunän, joka ei kutenkaan yhdisty muuhun minussa.
Onko tämä aikuisuus jo vahvistunut tarpeeksi? En usko. Pienten tunteeni ovat vielä hyvin irrallisia. Niihin ei ole kunnola kosketusta. Milloin ne lyövät tämän tyynen pinnan läpi? Tapahtuuko se enää tässä terapiasihteessa? Ne tarvitsisivat vieläkin enemmän turvaa. Voiko tämä terapia niiden käsittelyssä auttaa? Mitä minä tarvitsen? Voiko kukaan oikeasti minua auttaa? Voiko näin rikkinäisestä tulla ehjää? Uskoisin että ainakin toimivampi kokonaisuus on mahdollistaa rakentaa, mutta loppuuko minulta aika kesken? En saa itseäni julkiselle puolelle. Minun pitäisi varata aikaa. Mutta miten kerron terapian tarpeestani, kun pärjäävä työminäni astuu esiin? Eihän minulla ole ongelmia. Miten voin kavaltaa itseni? Miten saan pelkoni näkyviksi? Miten tunteeni avattua? En minä osaa. En vielä.
