Triggereistä
Joku mussa on raivoissaan koko tyhmälle elämälle. Miksi kaikki triggeröi mussa noita paskamuistojen tunteita esiin? Miten voin ikinä oppia hallitsemaan näitä tunnereaktioita, kun tietoisuus ei ehdi mukaan tunnereaktion alkaessa. Jälkikäteen analysointi toimii jo suht hyvin. Tunnistaakin just just ehdin, että nyt mennään, mutta puhekyky tai kommunikointi tuossa vaiheessa on usein jo mahdotonta. Mua vituttaa toikin kun joku kirjoittaa jossain (itsekin edellisessä kirjoittelussani) sanan triggeri. Ei mua muiden paskat triggeröi. Ainakaan yleensä. Mun triggerit löytyy ihan arjentilanteista. Ne on ihan ”tavallisia” asioita, jotka mulla vaan on yhdistyneet noihin omiin kokemuksiini. Ne on eriaistikanavien kautta lähes suoraan alitajuntaan iskeviä. Mä voin kyllä lukea muiden traumoista ilman mitään ongelmaa.
Joskus voin puhua omistakin paskoista ilman tunneyhteyttä ja sit taas terapeutin hyvähtahtoinen kommentti siitä miten kivalta näytän voi tiputtaa, mut ihan pohjalle. Yksittäiset sanat, kehut, heppajutut, yhessä leikit, tikkarijutut, prinsessajutut on pahoja. Mitään noihin tiettyihin paikkoihin liittyviä sanoja en käytä tai siedä jos teinin vittu kiroilut jätetään noteeraamata. Hajuista Sisu, tietty vanha hiki ja valkosipuli järkyttäviä (olen yrittänyt altistaa itteeni, mutta ei vaan toimi). Äänistä huohotus ja tietynlainen tasainen natina saa valtavan ahdistuksen aikaan. Vihaan kuiskuttelua, miten ihana ja täydellinen olen. Vihaan vihaa, vihaan takertumista henkisellä tasolla. Vihaan heikoutta ja riippuvuutta. Vihaan itsenäisyyttä ja yksinpärjäämistä. Vihaan pimeetä, vihaan autoja, vihaan noita paskoja paikkoja, missä kaikki tapahtui. Vihaan tätä kunnen saa itseäni irti näistä. Miten unohdetaan? Kaikki puhuu, miten traumat yhtäkkiä muistetaan. Mä oon aina muistanut ja vaan halunnut unohtaa. Päättänyt unohtaa. Leikkinyt etten muista. Leikkinyt ettei niitä oo. Ettei ne vaikuta muhun mitenkään. Eikä tää toimi! Vittu! Mä haluun unohtaa! Mä haluun päästä yli kaikesta paskasta! Mä yritän rauhoitella itteeni jatkuvasti, mut sekin on vaikeeta. Sekin triggeröi.
Vihaan rentoutumisharjoituksia. Mä en haluu rentoutuu. En keskittyy hengittelyyn, en olla kiltisti, en olla hiljaa. En haluu! Äkilliset koskettamiset keltä vaan lamauttaa. Kutitus ja nenästä kiinni pitäminen aivan järkkyjä. Jo ajatus tukehduttavista asioista saa mut haukkoo henkeä. Tilanteet, joista ei pääse nopeesti pois ahdistaa. Haluun olla aina katse oveen päin. En siedä selän takana muiden oloa, kassajonot mukaan lukien on jo ahdistavia. Kaksimieliset jutut saa mut raivonvaltaan vaikka kiltisti naurankin mukana. Käsistä kiinni otto on vihoviimeisiä mitä siedän. Lapsetkin joskus kiinni roikkumassa triggeröi. Tietyn tuntuiset esineet ällöttää. En voi syödä kaikkia ruokia. Liimaan en koske. Enkä mihinkään limaiseen ällötykseen.
Vittu, järki mussa tietää, ettei millään tommosilla oo mitään välii. Järkitasolla ymmärrän kyllä, että mitä tunnen ei liity tähän hetkeen. Mutta tunnereaktiot on aina vaan niitä tyhmiä lasten tunteita. Miksei, ne muutu järkeilemällä. Tyhmää! Mitä vittua niiden tunteminen muka auttaa? Vittu kaikki mussa vahvistuu. Kaikki tietää jotenkin pikkuhiljaa miten se mitä meillä oli ei ollu normaalia eikä oikein. Tietoisuus sattuu ihan vitusti. Joku mussa tappelee koko ajan vastaan. Mä käyn köydenvetoa itseni kanssa. Mun puolustusjärjestelmät yrittää sitkeästi pitää kiinni uskomuksistaan, miten kaikki oli normaalia, oikein. Miten mä ansaitsin pahan. Miten olin syypää. Se on helpompaa. Hallittavampaa. Sattuu vähemmän. En mä kestä sitä, että ne joiden olis pitäny välittää musta oli pahoja. Mä en vaan aio hyväksyä sitä. Miksi ne ei oikeesti tykänny musta? Miksi ne satutti mua? Miksi?
Todella koskettava teksti, koen vahvaa myötätuntoa sua kohtaan sekä pystyn samastumaan tunteisiisi ja tekstin joka solukkoon niin hyvin. Juuri tänään terapiassakin käsittelimme aiheita, jotka sinä olit jo kirjannut postaukseesi. Terapeutti yritti vakauttaa ja järkeistää, ja minä vain itkin tuskissani ”että ei se ole niin yksinkertaista”. Pieni sisälläni ahdistuu voimakkaasti, kun pitäisi vain ymmärtää, että niitä asioita ei tapahdu enää ja nyt on nyt eikä ole mitään hätää. Hätä on, se on sisällä, juurrutettu sinne.
Kiitos sanoistasi! Hyvä että voin omalta osaltani auttaa sinua ehkä ainakin sen ymmärryksen lisäämisellä ettet ole yksin. Minullekin on apua siitä, että joku ymmärtää. Kokee jotakin samankaltaista kun tunnen itseni niin pirun epänormaaliksi. Mulla terapeutti onneksi sanoo ettei tunteita voi hallita järjellä, ne muuttuu pikkuhiljaa turvallisen kokemisen myötä siedettävämmiksi. Mulla ei vaan tahdo kärsivällisyys riittää ja sekin kun terapeutti kannustaa ja rohkaisee kehuu kun uskallan tuntea, saa vaan kapinan minussa raivoamaan lisää, ettei tässä ole mitään hyvää tai rohkeaa. Tämä sattuu. Tämä on tyhmää. Silti samalla joku minussa luottaa yhä enemmän, että tämä on kuitenkin oikea tie ehyempään elämään.
On kyllä todella tärkeää tietää, että en ole yksin. <3 Kyllä minunkin terapeuttini yleensä puhuu siitä kuinka järkeistäminen ei auta, siksi kai viimeksi osani kovasti hätääntyivätkin, kun eivät tulleet mielestään riittävällä tavalla ymmärretyksi, kun joutuivat sanomaan samaan asiaan kolmekin kertaa, että ei se ole niin yksinkertaista. On totta, että sekin myös aiheuttaa voimakkaita tunteita, kun terapeutti kannustaa tuntemaan, mutta samaan aikaan luottamus vahvistuu.