Muistutuksia

Sain pysäytyksen. Todellisen pakkostopin, johon varmasti osaltaan vaikutti kaikki stressi ja tunteiden pakoilu, hyppiminen olotilasta toiseen, koska pää ei tahdo kestää ja hyväksyä tätä tunnemylläkkää, jonka eroprosessi aiheuttaa. Asiat etenee ja seison päätösteni takana. Koko ajan puuhaan paperihommia. Vakuutukset vaihdettu. Pankki sopimukset allekirjoitusta vaille valmiit. Arki rullaa ja sitten terveys brakaa.

Kävin reilu viikko sitten akuutissa kun sisäänhengitys meni yhtäkkiä vaikeaksi. Pisti enkä saanut henkeä. No mut passitettiin keuhkokuvien jälkeen kotiin,niistä sanottiin et kaikki ok. Työterkalla sitten käynti kun kipu ei hellitä ja hengitys edelleen vaikeeta ja yskin verta. Kysy keuhkokuvista ja sanoin mitä mulle kerrottiin, et kaikki ok. No saikulle päiväksi ja sit takas. Rtg uudestaan määräykseen, mut lähete ei menny oikeaan paikkaan,mut siinä mulle sanotaan et ekat keuhkokuvat lausuttu ja niissä lukee keuhkokuume,joten uudestaan akuuttiin, jossa uusi rtg ja sydänfilmit, kun ei ole kuumetta mut yskin verta enkä saa henkeä. No sit CT kuvat viimein, jossa embolia eli keuhkoveritulppa ja sen seurauksena kaksi infarktia ja verta keuhkoissa eli alkava keuhkokuume. Lekuri pistää kotiin verenohennuslääkkeen kanssa, unohtaa antibioottireseptin, eikä laita sairaslomaa vaan ainoa rajoite on juoksu. Eikä mitään jatkoseurantoja. Pe siis kiltisti töihin, missä koko työryhmä lääkäriä myöden vastassa ja lähettää mut työterveyteen. Nyt sit saikulla alkuun 20.11 saakka ja sit katotaan mikä tilanne.

Mua ahdistaa kun en voi liikkua karkuun tunteita. Eilisen pillittänyt silmät päästäni koko elämän epäreiluutta. Kuunnellut isäni kannustusta,kuinka nyt ei kannata yksin ottaa lainaa asuntoon kun terveyskin tässä jamassa. Kuunnellut kuinka exäni tapailee nyt nuorta naikkostaan ja samalla pahoittelee tekojaan ja säälistä huolehtii ja haluaa kyllä nyt tukeakin. Mikä sattuu tavallaan lisää. Mun pitää olla kuoleman kielissä niin sit musta voi ehkä välittää. Sit mulla on merkitystä.

Olen väsynyt ja peloissani ja samalla en tunne mitään. Osin en tajua tästä mitään. En ymmärrä, miksi pitää levetä. En tuntenut kipua oikein. En saanut hoitoa ajoissa kun en osannut näyttää että sattuu,kun irtosin taas liki kokonaan. Papruissa lukee dissosiaatiohäiriö,muttei sitä että mulla se toimii niin etten reagoi kipuun adekvaatisti. Vaan musta tulee ylirauhallinen. En ymmärrä, että oon eroamassa ja silti toimin koko ajan sen suuntaan. Olen irti ja silti elän hetkissä. En kokonaisuutena. En saa kiinni kaikesta yhdessä. Elän taas enemmän paloissa. Se on selviytymiskeinoni. Dissoan tunteet ja itseni paloiksi. Kontrolli hoitaa käytännön asiat, ei tunne. Joku itkupilli purkaa pahaa oloaan, joku on intsinä, suunnittelee elämää eteenpäin ja sisustaa uudelleen, joku utelias tahtoo tietää kaiken exän uudesta, joku toinen vihaa sitä. Joku vihaa minua, syyttää meitä kaiken pilaamisesta. Olisin osannut olla sellainen vaimo, jota mieheni olisi tarvinnut,miksi luovutin? En ymmärrä. Osaa pitää miestä syypäänä. Se lähti nuoren naisen matkaan, pilasi kaiken. Yritän hahmottaa kokonaisuutta enkä pysty. Pienillä minussa on ikävä. Ne ei ymmärrä niille ex oli hyvä ja kiltti. Niille pettäminen ei merkitse mitään, kun niille ex on enemmän isä kuin mies. Huora mussa tahtoisi vaan panna tota muistuttaakseen, että ei meille seksi ole ongelma. Joku mussa ei tahdo koskea enää pitkällä tikullakaan.

Pelkään sinkkuutta. Vihaan koko sanaa. Huora on innoissaan. Mutta en tahdo antaa sille valtaa. Haluan saada pääni kasaan ja katsoa rauhassa elämää. Kaipaan aitoa välittämistä ja rakkautta, mutta pelkään, ettei tämmöistä sekopäätä voi kukaan haluta saati rakastaa ja edes yrittää ymmärtää.

Tosin tyttäreni tajusi ja tajuaa heti. Ihmettelee kyllä miten voin olla niin normaali vaikka olen tosi ”kummallinen” muiden mielestä. Hänelle tämä on selkeää. Tunnemuutokseni ovat vain kaikki minua. Hänelle on selvää että olen kokonaisuus en kokonainen. Hänelle se on mihin hän on tottunut, minkä kanssa kasvanut. Hänelle minä olen äiti tämmöisenä monipuolisena sekamelskana.

Avainsanat: , , ,

Mitä haluan?

Mitä halusin parisuhteelta? Terapian kysymyksiä. Siis mitä minä haluan keltään, en mitään on yleinen vastaukseni. Enhän minä voi haluta keltään mitään. Enhän minä voi toivoa ja vaatia mitään. Minähän olen se, joka aina muokkautuu muiden mukaiseksi. Minäkö muka haluaisin jotakin?

Kyllä haluan. Haluan jotakin, mitä en oikein ymmärrä ja käsitä, mutta jonka nyt tunnen jollakin etäisellä tasolla. Haluan jotakin aitoa, ainutlaatuista, pyyteetöntä rakkautta. Jotakin hyväksyntää kaikelle mitä olen. Kaikelle mitä minussa on. Ei tätä tarvitse ymmärtää. Ei yrittää pysyä mukana. Mutta tarvitsen tunteen, että saan olla kaikkea mitä olen ja se riittää. Se on hyväksyttyä. Että mitään minussa ei tarvitse hävetä tai piilottaa tai tukahduttaa. Että minut nähdään arvokkaana ja ainutlaatuisena ja haluan tuntea täysin samoin myös toista kohtaan.

Haluan rakastaa vain juuri tuota ihmistä. Oppia tuntemaan hänet, kaiken hänestä. Haluan tuntea, että meidän rakkautemme on jotakin ainutlaatuista ja syvää ja kaiken täyttävää. En tiedä, löydänkö koskaan tuota puuttuvaa palasta. Tuollaista ihmistä rinnalleni, mutta en halua tyytyä vähempään. En halua suhdetta suhteen vuoksi. Ennemmin olen yksin koko loppuelämäni.

Naiiviutta

Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja samalla en luota kehenkään. Olen sinisilmäinen ja vaikka asiat tuntuvat liian hyviltä ollakseen totta ja löydän monia syitä, jotka kertovat minulle, etten saisi luottaa, silti joku minussa on lapsellisen innoissaan ja hyväuskoina valmiina ignooraamaan joka ikisen varoitusmerkin.

Kaipaan niin hirvittävästi tunnetta, että olisin jollekin tärkeä ja erityinen, etten jaksa välittää mistään muusta kuin tunteen keskellä elämisestä, vaikka tiedostan sen olevan feikkiä. Sen täytyy olla, sillä eihän minusta kukaan voisi oikeasti pitää ja olla kiinnostunut niin,että näkisi minussa vain hyvää ja kaunista, vaikka tietää kompleksisuuteni.

En välitä, vaikka tämä tunne perustuisi huijaukseen ja valheisiin. Tarvitsin tämän muistutuksen. Muistutuksen haaveistani. Toiveistani. Halustani elää elämääni vapaana mutta silti rakastettuna. Unelmani lentävät omissa sfääreissään, mutta aion antaa sieluni nyt nauttia tästä täysillä. Yritän kuitenkin jotenkin pitää jalkani maassa ja rauhoittaa itseni, estää itseäni tekemästä mitään typerää. Liiallinen naiivius voi kostautua nopeasti. Yritän miettiä keinoja kiertää typeryydet silti pilaamatta tilaisuutta nauttia huomiosta. Vaikea yhtälö,mutta pakko löytää keinot kunnes varmistuu, onko tuo oikea ja aito ihminen,jonka kanssa olen keskustellut vai onko hän täysi huijari. Joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, mutta tykkään katsoa asioita pidempään. Helpointa olisi kadota. Hävitä yhteyksistä ja unohtaa koko mysteeri  ihmisen olemassaolo. Mutta masokistisesti tahdon viedä mahdotonta eteenpäin vain tippuakseni yhä korkeammalta. En voi vain luovuttaa. Minä tarvitsen tiedon asioiden oikeasta laidasta.

DID

Minuuden pirstoutuminen palasiksi on ollut ainoa keinoni pysyä toimintakykyisenä lapsuudessa. Tuo opittu tapa pilkkoa ja eriyttää tunteitani omiksi yksiköikseen on ollut taitava ja jopa sangen luova mieleni keino suojella minuuttani. Nyt aikuisuudessa siitä olisi kuitenkin hyvä opetella pois, mutta huomaan tässä jollakin tasolla kuitenkin stressaavassa ja pelkojakin kai nostattavassa eroelämänvaiheessa huomaan jälleen luovani itseäni uudestaan. Häivytän koko viistoista vuotista parisuhdeaikaa pois mielestäni. Ja se on surullista. En tahdo toimia näin. Minulta meinaa häipyä tunneyhteys kaikkiin näihin vuosiin ja se sattuu. Se pelottaa.

En minä halua aina hävittää osia elämästäni, tehdä niistä omia lokeroitaan, mutta huomaan sen olevan automaatio. En vain pysy samana ihmisenä vaan teen itsestäni jälleen uutta versiota. Joo teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Huolehdin itsestäni kuten aina,mutta se tapahtuu jälleen  enemmän kontrollin kautta,kuin ehyenä aikuisena minänä. Ulkoistan tuon roolin itsestäni omakseen. Jouppo minussa tahtoisi aloittaa oman nollaamisensa ja sen rauhoittelu on työlästä. Liikkuja minussa hyppii innosta, kun sille annetaan tilaa. Herkuttelija minussa on tyytyväinen koska liikkumisen vastapainona sen on sallittua mässyttää kaikkea mitä mieli tekee. Vihaan en saa kosketusta. Suru ja pettymys kurkkivat olkapäällä. Mistä voi tietää onko päätös oikea? Löydänkö koskaan ihmistä rinnalleni, joka voisi ymmärtää ja rakastaa tällaista sekopäätä? Vaikka mieheni toimi miten, hän kuitenkin välitti. En minä jaksa ja halua elää koko elämääni yksin, vaikka tiedän niin pärjääväni. Kaipaan kainaloon. Kaipaan lähelle. Kaipaan, että minusta pidetään huolta.

Muutosten pyörteissä

Ero etenee, pankki keskustelut olivat katastrofi, josta ahdistus paniikki ja epätoivoinen vuokrakämppien haku, kunnes tajusin soittaa toiseen pankkiin ja nyt laina järjestyykin niin, että voin jäädä asuntoon. Jee. Kai. Pelottaa ja ahdistaa samalla hinkun intoa ja odotusta. Tämä on hyvä poitsumme kannalta, mutta olisiko minun ollut helpompaa aloittaa elämäni alusta aivan eri paikassa? Joo dissoilevalle ihmiselle tekee hyvää pysyvyys, se pakottaa johonkin tunneyhteyteen ”edellisen” elämänvaiheen kanssa, jonka kovin taitavasti meinaan jo nyt häivyttää mielestäni. Saan vuodet katoamaan muokkaamalla itseni uuteen muotoon, joka ei tunnista itseään edellisestä. Toistan kaavaani. Tätä pyrin jotenkin välttämään,siinä vielä kovin hyvin onnistumatta.

Tunnen itseni taas nuoreksi. Elän täysillä. Nautin hetkistä ja ihmettelen missä on suru. Sitten se tupsahtaa kylään, hautaa muut alleen, ei löydykään toivoa ja uskoa tulevaisuuteen, mutta tämä vaihtuu toiseksi, ennen kuin ehdin kunnolla tajuta sen olemassa oloa. Sitten en enää tunnekaan surua laisinkaan. Se jää taka-alalle piiloon. Odottamaan seuraavaa hetkeään.

Käytiin boulderoimassa tänään. Se oli kivaa. Nautin täpöllä. Elin hetkessä. Unohdin kaiken haastavuuden elämässäni. En ollut läsnä vaikeuksille, en paperityölle, en elatuspohdinnoille, en rahahuolille. Fyysisen kuntoni ja kestävyyteni ei ole huippua, mutta tein parhaani. Yritin ja kokeilin erilaisia tekniikoita. Tähtäsin kohti huippua usein sinne onnistuenkin. En antanut pelon voittaa. Tipuin ja yritin uudestaan. Sitä elämä on jatkuvaa ponnistelua kohti huippuja, sitkeää yritystä. Tahdonvoiman kehittämistä ja rakentamista. Luovuttamatta jättämistä. Saavutuksista iloitsemista. Välillä huilaamista ja sitten taas pystyyn kömpimistä.

Avainsanat: , , , , , ,

Jälleen rakennusta

Olen yksin, poikani on exäni kanssa anoppilassa ja tyttöni omalla isällään. Minun pitäisi varmaan tuntea pahaa oloa, pitäisi olla murtunut ja jollakin lailla olenkin. Suru on jossakin minussa, se on läsnä, vaikken sitä nyt tunnekaan. Se on nurkan takana. Tiedostan sen,mutta olen liian innoissani löytäessä itseäni jälleen uudestaan,etten oikein osaa pysähtyä sen äärelle. Minussa on pienten ikävää ja hätää,mutta myös teinimäistä vittu kaikki jääköön uusi elämä odottaa sekä aikuista hyväksyntää ja rauhaakin. Luottoa elämän kantavuuteen. Kyllä kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Uskon siihen vahvasti.

Minussa on aina ollut vahvuutta nähdä hyvää silloin, kun asiat ovat vaikeita. Silloin kun minun on ponnisteltava pysyäkseni mukana elämän syöksykierteessä. Silloin osaan irroittaa ja antautua matkaan. Ottaa iloa irti täysin odottamattomista suunnista sekä vahvistaa itseluottamustani ja nähdä toivoa itse elämää kohtaan. Rakastan täysillä tätä erilaista vaihetta elämässäni,ilman katumusta. Asiat menevät niin kuin niiden kuuluu. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Elämänkulkua ei voi hallita, pitää vain uskaltaa nauttia kyydistä katsellen ympärilleen iloiten. Jokaisen pilven takaa paistaa vielä jossakin vaiheessa aurinko. Se ei katoa, vaikkei sitä aina näe. Täytyy vain uskoa siihen silloinkin kun se ei paista meille. Joku toinen saa nauttia siitä silloin,eikä toisten ilo ole meiltä pois. Vuoron odottaminen voi turhauttaa ja väsyttää,mutta kyllä paisteesta osaa pitkän sadekauden jälkeen taas nauttiakin aivan erilailla.

Avainsanat: , , , , , ,

Päätöksiä

Olen tehnyt päätökseni. Laitoin eilen avioerohakemuksen postiin ja äsken keskusteltiin rauhassa asiasta. En voi elää näin. Leikkien että kaikki on hyvin. Tarvitsen omaa tilaa ajatella ja tuntea. Tarvitsen oman kodin jossa elää ja olla. En jaksa jahkailua. Minun täytyy päästä itse jaloilleni, jotta saisin taas kiinni elämästäni ja itsestäni.

En syyttele tai tunne katkeruutta. Olen vain surullinen ja väsynyt tietoisuudesta, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Mutta tiedän,että päätökset ovat vapauttavia. Kun saan tilaa löydän rauhan ja pystyn paremmin kuuntelemaan itseäni. Jaksan olla läsnä lapsille kun saan omaakin aikaa ilman syyllisyyttä. Haluan uskoa,että vuoden päästä elämäntilanteeni on täysin erilainen kuin nyt. Haluan löytää onnen ja uskaltaa hypätä siihen täysillä. Haluan antaa miehelleni vapauden löytää itsensä ja oman onnensa.

Tulen aina rakastamaan häntä, vaikkemme saisikaan elämäämme toimimaan yhdessä. Hän on ollut paras ystäväni yli 20 vuotta, ei tuota poisteta noin vain. Enkä edes halua poistaa. Hän saa olla minulle tärkeä. Hän on lapseni isä ja arvostan häntä isänä valtavasti. Olen kiitollinen yhteisistä vuosistamme. Haluan oppia virheistäni. Haluan saada miehen tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi! Haluan rakastaa täysillä jonakin päivänä jotakin ihmistä!

Mikä sattuu enemmän?

En haluaisi luovuttaa, mutta parisuhteemme solmut ovat nyt melkoisia ja tuntuu että hakkaan päätäni seinään yrittäessäni edes jotenkin luoda keskusteluyhteyttä mieheeni. Tulkinnat ovat kiukun vääristämiä ja mikään ei tunnu johtavan positiivisempaan muutokseen vaan kiikutaan uppoavan laivan molemmissa päissä.

Minun toiveeni pystyä puhumaan ja yritykseni selvitellä asioita ja haluni etsiä keinoja suhteen muokkaamiseen molemmille parempaan suuntaan saa miehessäni tulkinnan, että hän olisi minulle joku pakkomielle. Surullista. Miten toisen näkökulmasta asiat voivat kääntyä ihan erikoisiin tulkintoihin. Minä olen ehdottanut, että hän lähtisi hetkeksi vanhemmilleen setvimään päätään,mutta nyt olenkin pakkomielteinen. Olen pyytänyt häneltä jonkunlaista vastausta siihen, mitä hän toivoo ja haluaa ja olen kyllä ilmaissut  oman toiveeni asioiden korjaamisen yritykseski, mutta olen sanonut, ettei sitä voi tehdä yksin vaan molempien on siihen sitouduttava, tai muuten se on turhaa ja eriteille lähteminen on todennäköisesti järkevämpää.

Tämä epätietoisuus ja kiikkuminen tunteiden keinulaudalla syö minun itseluottamustani, uskoani hyviin ihmussuhteisiin ja ennen kaikkea väsyttää. Teen kaikkeni jälleen pitääkseni itseni kasassa. Miksi minä en koskaan saa olla heikko?  Miksi minusta ei koskaan kukaan voi ja jaksa välittää ilman vaatimuksia? Miksi minun täytyy aina jaksaa olla se vahva ja järkevä? Elämä on helvetin epäreilua! Hyväksi kokemani ihmussuhteet osoittautuvat aina jossakin vaiheessa illuusioksi, harhaksi. Voisinko edes joskus olla jollekin se yksi ja ainoa, rakkauden arvoinen kohde omana itsenäni?

Itsearvostusta

Olemme kaikki omia ainutlaatuisia persoonia, emme parempia tai huonompia kuin toiset. Kiinnostusta ja välittämisen tunteita toista kohtaan ei voi pakottaa. Se on tyhmää. Ei sitä haluaisi hyväksyä. Ero on aina kaikkea muuta kuin helppoa. Käytännön pulmat vaativat voimia. Arjen uudelleen opettelu omilla rutiineillaan vie aikaa. Siltikin mietin olisiko se meidän kohdalla nyt oikea tie. Mistä tietää, milloin kannattaa taistella ja milloin luovuttaminen on järkevämpää?

Minulle avioliitto on jollakin tasolla pyhä, vaikken kirkkoon kuulukaan. Sitä lupaustani sitoutua toiseen haluaisin kunnioittaa, mutta eihän se onnistu yksin. En minä itsekseni voi pelastaa liittoani. En minä voi tehdä mitään,jos en saa vastakaikua. Tai voin toki,mutta onko siinä järkeä? Hetken kenties voi yrittää katsoa auttaako se toista selvittämään päänsä,mutta kun minäkin tahdon kokea jonkunlaista ainutlaatuisuuden tunnetta nimenomaan kumppanilleni. Tiedän, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Minussa on vahvuuteni ja heikkouteni. Minä olen joskus rasittava ja väsynyt. Joskus energinen ja ihana. Mutta voiko olla ihminen, joka näkee minussa hyvän silloinkin kun olen huonolla tuulella tai väsynyt? Voiko joku rakastaa minua vihaisenakin? Saisinko jonkun toisen seurassa tuntea enemmän hyväksyntää kokonaisempana,kaikkena mitä tunnen ja olen? Vai voiko mieheni kuitenkin nähdä minussa sen elämänkumppanin johon haluaa jatkaa sitoutumista, voiko hän löytää kiintymyksen ja välittämisen itsestään uudestaan minua kohtaan? Paljon on mennyt pieleen, rikki, eikä se ole suoraan kummankaan syytä ja toisaalta se on molempien kyvyttömyyttä kommunikoida paremmin ja osoittaa välittämistä paremmin.

Minun täytyy opetella ilmaisemaan itseäni, tunteitani ja ajatuksiani avoimemmin ja vapaammin. Minun täytyy tunnistaa paremmin omat haaveeni,toiveeni ja haluni,jotta oppisin pyytämään ja toivomaan itselleni tärkeitä asioita.

Kaipaan itseäni

Kaipaan itseäni, vaikken tiedä mitä se on. Tämä parisuhde tilanteeni ajaa minua taas kauemmas itseäni. Minun on vaikeaa tietää ja tunnistaa,mitä minä ajattelen, tunnen, kaipaan ja haluan. Miellytän ja samalla vihani kasvaa, mutta eriytyy. En tunnista itsessäni negatiivisia tunteita ja tiedän että niitä on paljon. Patoan itseeni ärsytystä toisen sanoista. Otan hänen ajatukset ja tunteet omikseni, en löydä etäisyyttä kun toinen pomppii olotilasta toiseen. Oma mieleni hämmentyy ja sekoittuu. On vaikeaa löytää tyyneys ja rauha. En koe olevani ansainnut tätä ja silti käperryn itseeni,otan syytökset jollakin tasolla täysin vastaan. Hyvittelen,vaikkei pitäisi.

Joo muutos asioissa,jotka miestäni ovat ärsyttäneet ei vaadi minulta juuri mitään. Se on helppoa. Ottaa noihin eri asenne. Ei nuo asiat ole minulle ongelmia. Voin puunata kodin kirkkaaksi ja sekstata vaikka päivittäin. Minulle tärkeämpää on yhteys kiinnostus tasolla. Arjen pikkukosketukset ja kiinnostus asioistani,mitä ei siis tällä hetkellä ole. Luottamus mieheeni puuttuu enkä koe saavani vastarakkautta tai välittämistä. Ja joo tunnen itseni tyhmäksi,kun itse välitän ja haluan hänelle hyvää. En koe häntä pahana. Hän on turhautunut ja potee syullisyyttä omista teoistaan ja oikeuttaa niitä nyt itselleen syyttämällä minua. Se ei ole oikein eikä reilua,mutta ymmärrettävää.

Puhuminen on vaikeaa. Aina tulee vittuilut ja viha. Tulee syytökset tai marttyyriys. Tulee katkeruus, jota en ole nähnyt. Olen väsynyt,mutta en voi sitä näyttää. Sille ei ole nyt tilaa,kun minä olen rypenyt traumoissani jo liikaa. Se on ollut pois mieheltäni. Hän ei olekaan halunnut olla tukena. Hän on väsynyt ja turhautunut,mutta ei ole sitä osannut ilmaista. Tai sitten en ole osannut kuulla ja kuunnella. Jokatapauksessa nyt on vaikeaa, enkä tiedä milloin ja miten tämä helpottaa.

Avainsanat: , , , ,

Uusia ja vanhoja harrastuksia

Nyt kun muuten pää hajoaa tässä parisuhde myllerryksessä ja itsetunto on matalalla, etsin haasteita itselleni liikkumisen kautta. Tanssijatkuu, onneksi. Ja ilmoittauduin nyt mukaan aikuisten sirkus/akrobatia tunneille. Se on haastavaa, mutta mukavaa. Toki voikkataustastani jotakin apua varmasti on myös. Mikään ei ole täysin vierasta ja uutta. Enempää en nyt pysty ja jaksa kerralla harrastella, mutta näillä pääsen jo vähän taas alkuun kehoni hallinnassa ja sitä kautta mielenikin selkiyttämisessä.

Ystävyyskin on koetuksella tässä kriisissä. Yhteistä aikaa ei oikein löydy ja kun itse kaipaisi tukea ja kuulijaa saase herkästi minut vetäytymään. Minun tilanteeni tökkii ystävääni ja pelkään että vieraannumme toisistamme. En usko tämän olevan kuin väliaikaista,mutta satuttaa silti tässä tilanteessa entisestään. On vaikeaa löytää itsestä riittävästi aikuisuutta kun oma elämä on kaaoksessa. Minun pitäisi kirjoittaa enemmän. Se selkiyttää. Se on keinoni olla näkyvämmin minä, yleensä. Nyt sekään ei toimi ihan ideaalisti, mutta varmasti kaikki tasaantuu ajan kanssa. Aamusta töihin tullessa taas itkut. Nyt jo helpompi olla,onneksi rakastan työtäni, siinä tunnen itseni taitavaksi ja tärkeäksi ja arvokkaaksi.

Itsevakuuttelua

Olo on edelleen paska, mutta pitää yrittää löytää keinoja vahvistaa omaa uskoa elämään ja siihen, että selviän kaikesta. Meillä ei puhuta. Ollaan hiljaa ja leikitään, että asiat ratkeavat itsestään. Räjähdellään sitten taas neutraalia. Mä olen siivonnut hullun vimmalla. Putsannut kaappeja ja tehnyt elämän inventaariota. Se on helpompaa. Luopua tavaroista, valmistella itseäni mahdolliseen eroon.

Itkuhetkiä on pitkin päiviä. Niin naurua ja sitten väsymystä, epätoivoa ja helpotusta, raivoa ja rauhaa. Kaikkea yhtäaikaa ja erikseen. Sekoituksena sellaisena coctailina, ettei minun pieni dissoileva pääni pysy perässä. Hypin pompin, hetkittäin unohdan kaiken ja haluan vaan kainaloon. Sitten taas vahva selviytyjä tunnetila valtaa kaiken tieltään ja halu olla yksin nostaa päätään, kunnes epätoivo ja takertuminen ja ikävä pyyhkäisee ylitse.

Saanko hypätä suoraan vaikka vuoden päähän?  Uskon, että silloin asiat ovat jo loksahtaneet johonkin suuntaan ja asettuneet ehkä joillekin uomilleen. Toivon ainakin. Ehkä silloin taas kukoistan!

Läpinäkyvyyttä

Kaipaan rehellisyyttä. Aitoja keslusteluita, välittämistä, haleja, pikkuisia hupaisia kosketuksia. Iloa ja rentoutta. kykyä vain olla. En jaksa toisen väsyneisyyttä, hiljaisuutta, vihamielisyyttä. En jaksa omaa epäluuloani, kyttäystäni. Olen ahdistunut aina kun mieheni on puhelimella, aina kun hän lähtee ovesta ulos. Haluan tämän loppumaan, oman pääni sisäisen rumpan. Yritän keskittyä muuhun elämässäni,mutta se on vaikeaa.

Nyt on muutakin huolta. Poskestani ja nännistäni leikattiin ihomuutokset/ koepalat, joista odottelen nyt kuukauden verran tuloksia. Jos kaikki hyvin, huokaus, jos ei niin lisää leikkauksia edessä. Maksani kasvainta seurataan samoin munuaisarvoja, kun toinen niistä arpeutunut eikä toimi kunnolla. En ole vielä edes 40 v ja kroppani krakaa oikein urakalla monelta osin yhtä aikaa. Tämän kaiken kanssa nyt itseäni rauhoittelen.

Parisuhde kriisi vie voimia. Tissiä särkee ja se vuotaa. Vituttaa. Väsyttää. Huomisen olen kyllä saikulla jos tämä ei helpota, tänään sinnittelin,vaikka välillä aaltoillen kipu veti ihan kippuraan. Äsken sidoksia vaihtaessa melkein pökräsin, enkä yleensä edes ole mikään herkkä veren ja kivun suhteen. Nyt vaan meinaa mennä yli. Palelen ja se sattuu myös tohon nännin haavaan, kun ne reagoi kylmään. Ja kun sattuu palelen lisää. Tärisen horkassa peiton alla ja itken yrittäen estää kyyneleitä valumasta tohon posken haavaan. On tääkin elämää.

Kauhulla odotan miestäni kotiin,kun pelkään oman mustasukkaisuuteni puuskaa,joka saa hänessä esiin vihan ja musta taas pillittäjän tai raivon. Jotain hyvääkin tässä on ollut. Seksi on ollut helvetin helppoa. Kun en tunne välittämistä, mun on helppoa olla irti ja huorapuoli hoitelee hommat. Toi mussa on välinpitämätön ja silti tosi ”ihanan” taitava ja estoton. Seksi on silloin kivaa ja sillä ei haeta mitään välittämistä vaan on ihan irrallista. Tuota kautta joku tarve näyttää,että tätä jäät paitsi. Joku tarve hallita ja tuntea valtaa toista kohtaan. Ei terve tai hyvä oikean aikuisen parisuhteen läheisyyden muoto. Ja se on jotenkin surullistakin. Että edelleen humpsahdan tuohonkin. Tuo ei ole miellyttäjä,vaan hallitsija.

 

Avainsanat: , , ,

Olen väsynyt

Miksi olen jälleen tässä tilanteessa? Eikö elämäni voisi edes joskus olla tasaisen seesteisen hyvää?  Miksi aina päädyn tilanteeseen, jossa minua ei kunnioiteta ja arvosteta? Miksi minua ei voi vain rakastaa?

Piehtaroin epäluottamuksen kiroissa. Yritän pitää itseni rauhallisena, mutta en osaa sitä kuin hetkittäin ja sitten jälleen ahdistus ja epäluulo vievät voiton ja ajaudun ahdistukseen. Kyttään, vaikka tiedän, etten voi tietää tai hallita miten toinen toimii selkäni takana. Pidän itseäni tyhmänä kun roikun kiinni jossakin kuvitelmassani. En suostu näkemään todellisuutta. En pysty hyväksymään miehessäni välinpitämättömyyttä. Etsin syytä itsestäni. En kestä ajatusta siitä, että hänkin on paska minua kohtaan. Minussa on vika. Jälleen. Täytyy olla.

Minä ansaitsen jostakin syystä tulla päähän potkituksi, petetyksi yhä uudestaan ja uudestaan, koska olen naiivi ja luottavainen. Olen valmis antamaan anteeksi. Aina. Kaiken. Ja kuitenkaan en pääse yli. En unohda. Ja unohdan yhtä aikaa. En osaa vihata tai oikeammin en tunne sitä kokonaisuudessa. Se jää erilliseksi. Irralliseksi. Tarvitsisin siihen yhteyden, jotta osaisin irroittautua. Pelkään. Pelkään yksinäisyyttä ja pelkään yhdessä yksin oloa. Kaipaan kainaloa ja jotakin joka vakuuttaa, että pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukin. En haksa olla vahva. En jaksa selviytyä. En enää tahdo. Haluan edes joskus olla se heikko. Se josta muut pitää huolta. Mutta ei, lasten vuoksi minun on tsempattava. Koko ajan pidettävä itseni kasassa. Robottina hoidan itseäni. Pompin tunteista toisiin. Olen tuuliajolla. Enkä tiedä mihin olen matkalla.

Avainsanat: , ,

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi