Vihan voima

Voima selviytyminen, joskus luulin, ettei minussa ole vihaa. En tuntenut sitä, en tunnistanut sitä. Edelleen se käy, piipahtaa ja menee menojaan. Tarvitsen sitä, kaipaan sitä. Se auttaaaminua löytämään itseni hulluuden keskeltä. Se auttaa minua näkemään vahvuuteni, hyvyyteni, mutta myös heikkouteni, kasvukohtani.

Vihani nousee odotuksistani toiveistani muille. Itseni kehittäminen unohtuu, jos syytän toista. On vaikeaa löytää ja säilyttää kyky iloon ja onnellisuuteen toisten puolesta silloin, kun oma elämä on kaaoksessa. Silloin, kun on oma suru on läsnä. Silloin, kun oma kaipuu rakkautta ja hyväksyntää kohtaan on kipeästi pinnassa.

Silloin täytyy löytää voima sisältäni. Voima, jonka kanssa olen kasvanut. Voima, joka on minussa, vaikka välillä sen kadotankin. Se on auttanut minut tähän päivään saakka. Se minun täytyy jälleen kaivaa esiin!

Itseni tukena

Minulla on aina ollut vahva luotto itseeni. Kyky nähdä hyvää ja säilyttää toivo silloinkin kun en ole lainkaan nähnyt sen kurkistavan kulman takaa. Samaan uskon nytkin. Elämä kantaa avaa uusia ovia vanhojen sulkeutuessa. En anna synkkyyden viedä minua mukanaan.

Näen työssäni elämän varjopuolia. Kohtaloita, joissa jää miettimään, miten erilaiset kortit meille jaetaan. Toisten elämä alkaa vieroituksesta. Toisilla on rakastavat välittävät vanhemmat, miten erilaiset lähtökohdat näillä kahdella vauvalla on elämäänsä.

Kävin katsomassa Kullervo näytelmän, vankien tekemä ja esittämä näytelmä. Elämästä. Kohtaloista. Tunteiden hallintakeinojen puutteista, rakkaudettomuudesta. Yhteiskunnan pompottelusta ja toisaalta kyvyttömyydestä kantaa vastuu itsestään, muuttaa elämänsä suunta, kun kaikki ympärillä ajaa kohtia tuhoa, tietä jolta ei ole paluuta. Surullista. Koskettavaa. Aitoa. Totta toisille, täysin vieras maailma hyvä osaisille!

Muistutus itselleni

Vaikeampia päiviä. Tarvitsen jotakin muistuttamaan omasta jostakin hyvyydestä/rakastettavuudestani. Mitä se on? Onko minussa mitään hyvää? Suru pinnassa. Exäni haki vihdoin tavaroitaan. Hän alkaa saada kotiaan valmiiksi ja minä katkeroidun. Vittuako se siellä fiksaa paikkoja, kun jätti tämän kämpän lääväksi. Se elää omaa auvoista elämäänsä nuorikkonsa kanssa ja minä joudun tähän hirveään sinkkumaailmaan, jota vihaan. En minä halua etsiä uutta ihmistä elämääni. En jaksa tutustua kehenkään. Ei minua kiinnosta avata itseäni kellekään. Ja samalla jollakin tasolla toivon kohtaavani oikeasti ihmisen, joka välittäisi juuri minusta, juuri tällaisenä kuin olen.

Mutta mitä olen? Sekamelska. Kaaos. Tänäänkin tipuin trauma ja kriisikoulutuksessa, kun puhuttiin hyväksikäytöstä. Meni ihon alle ja itku ja tärinä tuli pintaan. Minäkö muka selviytyjä? Ja paskat. Rikkinäinen ihminen rämpimässä elämää eteenpäin. Joo hengissä. Joo töissä. Haluten vuoroon kuolla pois ja vuoroon intoa puhkuen odottaen huomista. Elän täysillä. Tunnen vahvasti. Liiankin? Milloin menee ylitse? Tunnistanko, huomaanko? Voinko seota, vai pysyykö jalkani jotenkin maassa? Miten pidän itseni pinnalla, kun osin haluan hukkua? Väsyttää vähän.

Elämästä oppimassa

 

Eteen tulee milloin mitäkin esteitä. Voimme valita miten niihin suhtaudumme. Jäämmekö tumput suorina paikoillemme ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi, vai yritämmekö tutkia estettä ja pohtia, miten voisimme siitä selvitä? Voimme kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja välillä pysähtyä huilaamaan ja sitten taas jatkaa matkaa. Jotkut esteet voi ylittää, toiset kiertää. Joistain voi joitua kaivautumaan alitse. Joistain voi selvitä yksin, toisiin tarvitaan kavereita avuksi. Joustava mieli tutkii ja pohtii kunkin haasteen yksilöllisesti ja etsii juuri siihen sopivat keinot.

Minun keinoni menneisyyden haamuihin on niiden läpi kulkeminen nyt uudestaan turvallisesti terapeuttini kanssa. Eilen tutkittiin draaman keinoin kykyäni puuttua/muuttaa tapahtuneita. Ei onnistunut. Pienenä en pystynyt puhumaan enkä torjumaan uhkaa. Lamaannuin täysin. Kun tuo olotila meni ohi, ei minulla ollut enää mitään ongelmaa torjumisessa. No kokeillaan ensi kerralla uudestaan vähän erilailla. Tipuin ja kuitenkin olin turvassa. Terapiamme on kaikkea muuta kuin perinteistä, mutta minulle se toimii. Minua saa ja pitää haastaa. Ja vaikka tipun ei se uudelleen traumatisoi, jos en jää yksin tunteideni kanssa. Kun en muista hengittää terapeuttini sanoittaa ja tukee tuonkin elementin läsnäoloa tuntiessani. Pikkuhiljaa kehoni oppii sietämään ahdistusta paremmin ja nuo hetket jäävät lyhyemmiksi. Sanat kuuluvat tuonne, missä olen. Yhteys jollakin lailla kehittyy, vaikkei vielä johda näkyvään muutokseen.

Luotan terapeuttiini 100 prosenttisesti. Hän ei satuta. Hän ei tee pahaa. Hän yrittää auttaa meitä. Hän kertoo pienille aina mitä tapahtuu ja mitä tekee. Se on meille tärkeää. Hän kestää teinivihan ja kiukkuilun. Hän haastaa, muttei liikaa ja ottaa vastuun ja kopin, jos mennään liian pitkälle. Pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen. Hänessä on herkkyyttä ja vahvuutta. En ymmärrä sitä. Välittäminen, joka minulle sattuu, alkaa hitaasti tuntua turvalliselta. Pelot alkavat väistyä ja surun alta nousuu hitaasti luottavainen, iloinen pieni. Josta voi ja saa tykätä. Jota rakastetaan, muttei satuteta. Jotakin joka on se hyvän minuuden itu sisälläni, joka on ollut turvassa kaikkien kokemusten aikanakin. Piilossa. Odottaen. Toivoen.

Vaikuttamista

Ihanaa taas vaihteeksi keskittyä muihin. Joku minussa nauttii kaikista projekteista ja nyt taas saan intoa töihin liittyen. Vuosi sitten aloitin alueemme moniammatillisen erityislasten asioita ajavan yhdistyksen puheenjohtajana ja tänään taas kokoonnuttiin suunnittelemaan tulevaa vuotta.

Tänä vuonna pääsen muutenkin aitiopaikalle seuraamaan, mitkä kaikki paikat kaupungissani ovat esteellisiä, sillä ensi viikonloppuna luonani aloittaa uusi perhehoidettava, joka kerran kuussa viettää viikonlopun perheeni parissa. Heti jo tajusin, että parkoursalille on vain portaat, joten pyörätuoli pitää jättää ylös ja minun kantaa tai hänen laskeutua pepullaan alas saliin. No ei se ole ongelma. Selviämme varmasti jollakin keinolla.

Olen intsinä. Saan puuhaa ja muuta ajateltavaa. Saan keskittyä muiden tukemiseen ja auttamiseen. Kai tämäkin voisi olla pakoilua, jos en olisi yhtään läsnä itselleni. Mutta juuri nyt tuntuu, että omaa aikaakin on riittävästi. Eron myötä minun ei tarvitse arjessa miellyttää ketään vaan saan oman näköistä elämää, joten energiaa jää taas kaikkeen muuhunkin enemmän.

Elämä on jännittävää. Kivaa ja haastavaa! Kaikki mahdollisuudet ovat auki ja unelmille on tilaa.

Anna minun nähdä sinut

Haluan löytää saavuttaa jotain syvempää, aidompaa, todellisempaa. Haluan kokea olevani toiselle se numero 1. Se, jonka hän haluaa oppia tuntemaan pohjia myöten. Kaikki salaisuudet, karmeimmat ajatukset paljastettuna haluan tuntea olevani rakkauden arvoinen juuri tänä sekavana kaaoksena, mitä minuksi pitäisi pystyä kutsumaan.

Ja haluan tämän saman myös toisinpäin. Löytää ihmisen, jota haluan rakastaa. Johon kaikki minussa tuntee jonkunlaista yhteyttä, sielun kumppanuutta. Tosin tällä päällä se on varmasti liki mahdottomuus. Vain vertaiseen voi tulla niin vahva yhteys ja sellaisesta kumppanuudesta tuskin hyvää seuraisi, mutta edes jollakin tasolla haluan kaiken ristiriitaisuuden minussa olevan ok ja kaiken moninaisuuteni kautta haluan tuntea kiintymystä kumppaniani kohtaan. Mutta miten tämä kaikki käytännössä toteutuu? Se jää nähtäväksi!

Nyt ainakin hyvää vauhtia olen täysin jumiutumassa ihmiseen, jonka kanssa suhde ei voi olla helppo. Silti en tunne juuri nyt kovin vahvaa pelkoa. Kyllä sekin on, mutten saa siitä kiinni. Minussa on vahva halu nähdä, voiko meistä tulla yhdessä jotakin kaunista. Jotakin arvokasta. Voimmeko luoda tarinan, josta olen uneksinut? Voisiko oikeassa elämässä osata löytää ja säilyttää rakkauden kipinän alkuhuuman jälkeenkin? Voiko arjesta luoda oikean ihmisen kanssa jotakin, missä yhteys kasvaa päivä päivältä syvemmäksi ja rakkaus löytää uusia muotoja haalistumatta vastoinkäymisten kohdatessa. Voiko elämä tarjota minulle ihmisen, joka on sanojensa mittainen? Ihmisen joka jaksaa odottaa, että olen valmis antamaan hänelle avaimet sydämeeni? Ihmisen, joka uskaltaa itse antautua täysin suhteeseen, jättämättä itseään odotustilaan osittain auki? Tahdon tuntea täysillä! Tahdon osata rakastaa toista pyyteettömästi, takertumatta, tukahduttamatta! Antaen toiselle vapauden olla kaikkea sitä mitä on. Haluan rakastaa juuri niitä pikku epätäydellisyyksiä, joista tuo ihminen itsessään ei pidä! Näin auttaen ja tukien hänen itsehyväksyntänsä kasvua!

Pelottaa

Uskallanko avata sydämeni uudelle ihmiselle? Joku minussa on intsinä, tottakai. Jee kivaa. Tämä on leikkiä. Mukavaa ajanvietettä. Treffailu on jees, kunhan kukaan ei pääse oikeasti lähelle. Siksi tämä yksi ihminen nyt onkin taas päässyt hieman liian lähelle, kun oli riittävän kaukana. En uskonut ja luottanut sen koskaan oikeasti haluavan nähdä, joten oli helppoa olla avoin ja suora. Oli helppoa päästää se lähelle.

No kahden viikon päästä onkin nyt sitten tulossa tapaamaan minua. Tai niin sanoo. En usko ennen kuin näen. Joo on hyvä. Sitten voin unohtaa, kun on täys paska, mut entäs jos ei olekaan? Sitten olen pulassa. En minä ole oikeasti valmis uuteen suhteeseen. Tai tavallaan, joo, kun osa musta ei edes tajua olleensa naimisissa. Osa puolestaan ei ymmärrä eronneensa. Mun kämppä en vielä täynnä exän vaatteita, kun sen uuden kodin remppa on vielä kesken. Ja nyt toi vitun paska on tulossa tänne, mun luo. En mä halua. Miten sen kanssa muka pitäis olla? Joo oon treffaillu ihmisiä, jotka ei tunnu missään. Se on helppoa. Mut tää tuntuu mukavalta monipuolisesti ja sehän on punainen vaate minulle. En mä siedä hyviä,  turvallisia, komeita, välittäviä, oikeasti kiinnostavia tyyppejä. Siinä täytyy olla jotakin tosi pahasti vialla. Ja jos ei ole, niin ei varmasti oikeasti tykkää minusta. Kaikesta mussa.

Miten ollaan oma itseni tän pääni kanssa? Miten estän itseäni mukautumasta ja ajautumasta miellyttäjään, kun se tulee multa automaattisesti? Miten siedän läheisyyttä ajautumatta siihen irralliseen hutsumoodiin, joka kyllä nauttii joo, mutta on täysin irti muusta minussa? Mitä jos tipunkin pieneksi uuden ihmisen seurassa? Miten varoitan sitä. Tietää taustani, mutten usko sen tajuavan mitä tämä minulla käytännössä tarkoittaa. Kaksi viikkoa. Pitkä aika odottaa ja panikoida. Silti samalla joku rauhakin. Joku järjetön luotto jälleen asioiden lutviutumiseen. Minussa joku aina uskoo elämän kantavan. Tämä puhkuu intoa. Tätä kautta olen jo muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, unohtaen jopa lasteni olemassa olon. Onneksi joku järki pitää minut täällä. Ei ainakaan kymmeneen vuoteen! Sitten voi oikeasti harkita täydellistä elämänmuutostakin.

Terapiataipaleeni

Minulla traumojeni kohtaaminen ja oman monipuolisen itseni hidas hyväksyntä sekä lisääntyvä yhteistietoisuuden kehittyminen on vaatinut jo nyt pitkän tien ja tunnen edelleen olevani matkalla. Minun terapiataipaleeni alkoi noin kymmenen vuotta sitten tyttäreni tullessa siihen ikään, jossa pidempiaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö kohdallani alkoi. Sattumalta, kokemieni asioiden pyrkiessä ahdistuksen muodossa pintaan, silmiini osui lehti-ilmoitus lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden ryhmäpsykoterapiasta. Ryhmä oli saanut RAY:n rahallisen avustuksen, joten vuoden kestävät käynnit olivat ilmaisia.

Pelonsekaisin tuntein menin haastatteluun ja pääsin mukaan ryhmään. En pystynyt siellä juurikaan puhumaan kokemuksistani, mutta koin saavani ymmärrystä omalle ahdistukselleni ja häpeäni helpottui, sillä en ollutkaan ainoa, jota kokemukset vaivasivat vielä näin ”pitkän ajan” jälkeen. Tuo kuitenkin nosti minussa tarpeen saada asioita enemmän ulos itsestäni ja ryhmän vetäjä neuvoikin minut yksilökäynneille seurakuntayhtymän kautta. Tuolla kohtaamani ihminen oli selvästi kokenut tässä aihepiirissä ja hänen luonaan kävin vuoden ajan strukturoidun tehtäväkirjatyyppisen kaavan avulla,  itse kirjoittaen, läpi lapsuuteni ja nuoruuteni traumaattisia kokemuksiani. Koin tuon, silloin vielä täysin irrallisen ja järkiperäisen työskentelyn juuri siinä elämänvaiheessa helpoksi ja hyväksi. Ja sen jälkeen kuvittelinkin taas selvinneeni ja läpikäyneeni traumani.

Muutama vuosi sujuikin hyvin, kunnes ahdistus alkoi jälleen nostaa päätään. Kehoni reagoi vahvasti kosketustriggereihin ja olin jälleen sisäisessä kaaoksessa. Silloin menin mukaan avoimeen Delfinsien järjestämään ryhmään, jossa vertaistuki toi taas hyväksyntää pahaa oloani kohtaan, muttei auttanut minua varsinaisessa traumojeni työstämisessä. Tarvitsin ja koin nyt olevani valmis tiiviimpään ja syvempään työhön, niinpä hakeuduin yksityiselle psykiatrille itsemaksaen ja hänen suosituksellaan hain ja sainkin Kelan terapian. Ensimmäisen terapeutin valitsin summamutikassa ja tuo ratkaisukeskeinen melko kokematon terapeutti ei pystynyt auttamaan minua lainkaan. Noin 4 kuukauden jälkeen minkäänlaista luottamusta ei ollut syntynyt ja minä toimin hänen opettajanaan kaikessa trauma- ja dissosiaatio oireilussani. Hänen halunsa keskittyä vahvuuksiini ja nykyhetkeen ahdisti minua vain lisää, sillä tunsin, etten saa puhua ja yrittää käsittää ja käsitellä kokemuksiani saati ilmaista mitään negatiivisia tunteitani. Olin jälleen kiltti hymytyttö ja vihasin sitä, koin että minun täytyy saada jotenkin purettua ulos sitä kaikkea kokemaani pahaa, enkä tiennyt miten. Niinpä aloin etsiä itselleni uutta terapeuttia ja itsellenikin yllätyksenä valitsin miesterapeutin, joka ei tuntunut järkyttyvän mistään. Valitsin terapeutin, joka pystyi kestämään vihaa ja vittuilujani sekä kuuntelemaan kokemuksiani ilman, että minulle tuli tarve suojella häntä. Terapian alussa naureskelin ja puhuin kaikesta ilman tunneyhteyksiä ja ajattelin tämän olevan läpihuuto juttu. Kuka muka kolmea terapivuotta tarvitsee? En ainakaan minä, töissäkäyvä perheenäiti. Normaali ihminen, jolla nyt vaan on ollut pikkuisen haastava lapsuus, joka ei tunnu missään, mitä nyt välillä vähän ahdistelee.

Noh ekan vuoden jälkeen alkoi luottamus hitaasti rakentua ja nuristen suostuin toiseen terapiavuoteen. Se oli kallista, sillä Kela korvauksen jälkeen maksoin omavastuita kuitenkin liki 200 euroa kuukaudessa,  kun kävin 2 x viikossa. Toinen vuosi kuitenkin alkoi vaikuttaa, sen aikana alkoivat defenssini murtua. Kokemus kerrallaan aloin tippua tunteisiin. Se,  mikä ei ennen tuntunut missään, alkoikin saada muitakin muotoja. Olin kaaoksessa. Olin vailla kykyä puhua, kun tunsin ja minun muistiaukkoni alkoivat tulla yhä näkyvämmäksi niin muille kuin itsellenikin. Kirjoituksiani lukiessani en kyennyt tunnistamaan ja hyväksymään ajatuksiani ja erityisesti tunteitani omikseni. Sisäiset ristiriidat olivat valtavia. Mielipiteeni olivat jopa yhtäaikaa monia täysin erilaisia. Joku muu kirjoitti niitä en minä, tai siis joo minä, mutta kun en minä tunne ja koe ja ajattele noin ja seuraavassa hetkessä taas tietysti koen juuri näin. Tämä oli hämmentävää aikaa. En tiennyt mikä olen. Mikä on minua, kun kaikki ja ei mikään tuntuu omalta ja vieraalta?

Kolmas terapiavuosi alkoi ja meni sumussa. Pomppiessa tunteiden ja ajatusten sekavassa viidakossa. Irrallisuus alkoi rakoilla muuallakin. Tipahtelin töissäkin, vaikka edelleen pääosin kontrolli minussa hoiti työt ja lapset. Parisuhde kärsi eniten. Rajattomasta tuli ihminen, johon ei voinut koskea, tipuin pieneksi liki kaikesta menneisyydestä muistuttavasta. En pystynyt erottamaan hyvää – huonosta, mennyttä – nykyisyydestä. Vuosi läheni loppuaan.

Terapiatuki päättyy. Apua. Olen hukassa. Miten selviän? Haimme luottamukseni saaneen terapeuttini kanssa sairaanhoitopiiriltä terapian jatkoa, koska työ oli pahasti kesken. Se hylättiin, mutta terapiatarpeeni kyllä tunnistettiin ja minut ohjattiin kunnan omalle nuorelle kokemattomalle terapeutille. Kävin kerran ja kirjoitin monipuolisesti auki tunteeni käyntiin liittyen. Tapa, johon olin luottoterapeuttini kanssa tottunut ja opetellut, koska se auttoi minua jäsentämään monipuolisen sekavaa päätäni. No tämä pelotti tuota terapeuttia. Hänelle eritunteeni aukikirjoitettuna olivat uhkaavia eikä hän ymmärtänyt minun monitasoisuuttani lainkaan. Hän oli seuraavaksi kerraksi kutsunut minun kirjoitukseni vuoksi paikalle vartijan. Tajusin tämän samantien, sillä itse työskentelen samassa talossa tietäen käytännöt. Järkytykseni oli valtava, mutta mitään ei näkynyt ulospäin.  Minusta hävisi samantien kaikki tunteet. Aikuinen, terapeutti minussa otti kopin. Käyntini meni terapeuttini terapoimiseen. Hänen tunteidensa läpikäymiseen. Poistuessani hajosin täysin, itkin ja tärisin miehelleni pahuuttani.

Kirjoitin psykiatrilleni ja yhteisneuvottelun jälkeen sain kuin sainkin sairaahoitopiiriltä tukea neljänteen terapiavuoteen luottoterapeuttini kanssa. Tästä alku meni tuon yhden kerran purkuun. Olenko paha ja pelottava kysymykset toistuivat jokaisella terapiakerralla. Saanko tuntea? Onko viha ok? Eikö terapeuttini varmasti pidä minua hirviönä, miksi se toinen pelkäsi…?

Tämän enää kertaviikkoisen terapiasuhteen rinnalle löysin itsemaksaen toisenkin terapeutin. Minusta oli jo pidempään alkanut tuntua, että en saa riittävästi turvaa kun tipun kehollisiin muistoihini, joten halusin löytää terapeutin jolle fyysinen läheisyys ja turvallinen kosketus on ok. Viime vuoden näiden terapioiden yhdistelmä on auttanut minua hitaasti rakentamaan myös kielellistä yhteyttä kehoni reagoidessa. En enää pelkää tunteitani ja kehoni tuntemuksia. Perinteisempi psykoterapia suhteeni on nyt päättynyt jatkan harvakseltaan itsemaksaen tarvittaessa. Kehoterapiassa käyn noin kerran kuussa tankkaamassa turvaa ja läheisyyttä. Nyt on taas ainakin hetkeksi tauon paikka tiiviimmästä työskentelystä. Olen tietoisempi traumataustani vaikutuksista itseeni ja ymmärrän ja jollain tasoilla hyväksyn omaa monipuolista mieltäni. Muistini apukeinot ovat jatkuvassa käytössä. Pärjään edelleen töissäni ja lasteni kanssa. Parisuhteeni päättyi eroon. Traumatyöni oli liikaa. Mutta olen nyt enemmän kaikkea mitä mitä minuksi kai kuuluisi sanoa. Meistä on tullut enemmän kokonaisuus.

What is better?

 

En tiedä, mitä ansaitsen. En tiedä, mikä on parempaa. Mutta haluan tuntea itseni arvokkaaksi, rakastetuksi, tärkeäksi. Haluan olla jotakin, mitä en ole kai koskaan oikeasti ollut. Mistä tietää, mikä on oikeaa, todellista välittämistä? Mistä tietää, kuka olisi se oikea? Onko sellaista olemassakaan? Onko kaikki vain leikkimässä, hetken huumaa etsimässä? En usko, mutta onko minullekin jossakin sellainen ihminen, josta tykkään ja joka oikeasti pitää minusta juuri tällaisena.

Olen nyt tapaillut ihmisiä. Ja vihaan sitä. Vihaan kahvittelua ja jonnin joutavaa jutustelua. Vihaan iloista hiljaista minua. Vihaan miellyttäjää. Ei musta ole ihmisten tapailuun. Ei tutustumisiin. Ei uusiin alkuihin. Panikoin kosketuksia. Panikoin läheisyyttä ja välittämistä. Menen jumiin, kun toinen tuntuukin mukavalta. Pelästyn ja juoksen karkuun. Vihaan kehuja. En ole kaunis, en fiksu en kiva, en oikeasti. Olen paska. Ruma, läpimätä. Miksei se näy ulospäin? Miksi minulle ollaan kivoja, en ymmärrä sitä. En ansaitse sitä. Sitten takerrun. Juutun ja jumitun. Haluan lisää, liikaa ja en halua mitään yhtäaikaa.

Ei musta ole sinkkuelämään.

Vaikea rauhoittua

Jaksan uskoa asioiden merkityksiin, silti pelkään. Pelkään,vaikka tiedän sen turhaksi. Asioilla on tarkoituksensa. Ne muokkaantuvat ajallaan. Mutta malttamattomuus minussa on vahvaa. Se nostelee päätään hädissään. Sen pysäyttäminen on työlästä. Vie voimiani. Tahdon juosta karkuun tunteita, joita en siedä, epävarmuutta, yksinäisyyttä, pienuutta, hylätyksi tulemisen kautta nousevaa riittämättömyyttä! Tiedän arvoni. En jaksa uskoa antautuvani epätoivolle, mutta silti pelko kaihertaa sisintäni.

Voiko löytyä ihmistä, joka haluaisi rakastaa minua juuri tällaisenä kuin olen ja jota minä haluan rakastaa täydestä sydämestäni? Haluan uskoa suuriin tunteisiin ja aitoon rakkauteen. Onko se naiiviutta? Aika näyttää!

Sinkkuelämän opettelua

Voi vittu, anteeksi! Miten minä kuvailen itseäni? Ei harmainta aavistustakaan. Ystäväni houkutteli minut tekemään ptofiilin yhteen deittipalveluun ja se on ihan hirveää! Joku mussa on intsinä. Jee, tää on kivaa. Jotain ällöttää. Mä en ikinä halua tavata yhtäkään miestä. Joku utelias on rauhalllisella katsotaan asenteella. Jotain vituttaa ja se tahtois vaan pistää lekkeriksi. Joku tahtoo miellyttää kaikkia ja kipuilee, kun en halua vastata kaikille. Ahdistun ihmisistä,jotka ei tunnu yhtään minulle sopivilta. Mutta mikä mulle edea voisi sopia? Ei kukaan.

Koko touhu on ällöttävää. Ihmisiä rankataan ulkonäön mukaan. Vihaan sitä ja teen sitä itse. En kelpuuta ketään ja samalla olen tapaamassa kahta. Enkä halua alkaa tällaiseen. Haluan jos joku tuntuu siltä tutustua yhteen kerrallaan, mutta, miten se tehdään kun kymmeniä viestejä satelee yhtäaikaa? Nyt olen tulossa kipeäksi taas varmaan stressitaso nousee liikaa. Mun kroppa sanoo itsensä irti. Ei kestä tätä kaikkea. Samalla joku ikävä tuttua ja turvallista. Exää, joka tunsi ja tiesi minut ja tavallaan hyväksyi ja välittikin, vaikka joo petti ja ihastui toiseen, mutta tajuaa nyt ettei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella. En tahdo takaisin, mutta tämä karu, julma sinkkumaailma pelottaa ja ällöttää. Olenko valmis? En ole. Ehkä kesällä sitten…

Avainsanat: , , ,

Ulkona mukavuus alueelta

En edes tiedä, mikä minun mukavuusalueeni on. Onko sellaista? Mitä epävarmempaa ja epämukavampaa elämäni on, sitä rauhallisemmaksi muutun! Silloin on tuttua, turvallista. Turvattomuus luo turvaa, siihen olen tottunut,siinä olen kotonani. Ahdistus rauhoittaa kieroutunutta mieltäni.

Vietin eilen leffailtaa poikani kanssa. Alice in wonderland, loistoelokuva ”hulluuden” ylistyksestä. Lempikohtaus: Am I mad? Yes honey – you are, but don’t worry, all the best people are! Minuuteni pirstaleisuus tekee jollakin määritelmällä minusta hullun, mutta se tekee minusta myös selviytyjän. Olen viettänyt monipuolista, vilkasta elämää. Teen jatkuvasti asioita niin monitasoisesti, etten pysy itsekään kärryillä. Jos sanotaan, että ihminen käyttää keskimäärin 10% aivokapasiteetistaan kerralla, niin minulla hyrrää kyllä himpun verran enemmän! 😂

Yhdistyksemme pyörii ja sen erilaisia some sivuja päivittelen. Olen 7 eri facesivun/ ryhmän ylläpitäjänä. 3 twitter tiliä löytyy vastuultani ja insta kuuluu myös arkeeni, enkä minä ymmärrä noista medioista yhtään mitään. Olen jakanut itsestäni noihinkin jotkut omat puolensa ja siksi en koe tätä yhtään kuormittavaksi. Joku minussa hoitaa noita. Jotkut eri tyypit eri medioita. Hassua! Kummallista. Joo sairasta ja hullua ja outoakin varmasti, mutta en välitä. Minimuotoisuuteni on mahdollisuuteni. Se on antanut ja antaa nytkin minulle mahdollisuuden elää rikasta elämää.

Tulen toimeen exieni kanssa nyt loistavasti. Olen ystävä kummankin veljeksen kanssa, joista molempien kanssa minulla lapseni. Vietän aikaa ja autan heitä. Olen edelleen osa tuota perhettä, nyt vain enemmän ”siskon” roolissa kuin aiemmin. Opin tuolta pyyteetöntä rakkautta. Tuo perhe on ja tulee aina olemaan minulle tärkeä! Heidän kanssaan olen kasvanut ja kypsynyt viimeiset yli kakskyt vuotta,yli puolet elämästäni. He ovat olleet rinnallani terapiapolkuni viedessä minua syviin menneisyyden tuskiin. He ovat tukeneet minua enemmän kuin omat vanhempani ovat koskaan osanneet tai pystyneet. Olen kiitollinen.

Avainsanat: , , ,

Uusia alkuja

Koko elämäni on nyt mullistunut päälaelleen jälleen kerran. Taas opettelen kannattelemaan itse itseäni ja lapsiani. Harjoittelen rahankäytön uudestaan näiden yksinhuoltajamenojen mukaisesti. Avioliittoni on päättynyt 8 vuoden jälkeen, asunto nyt yksin minun nimissäni. Olen korviani myöden veloissa ja tällä hetkellä autottomana,kun exäni kolaroi autoni lunastuskuntoon! Toivun hiljalleen keuhkoveritulpasta ja siirryin ikäni puolesta uudelle vuosikymmenelle.

Kuulin kyllä etukäteen, että 40 on maaginen rajapyykki, että silloin alkaa kolotukset ja muut vaivat, mutta ihan näin täydellistä elämänmullistusta en odottanut. No tästäkin selvitään! Selviytyjät kirja ilmestyi perjantaina ja siinä on mukana tarinani lapsuuden kokemuksistani ja kaikesta sen jälkeen saisikin jo kokonaan uuden kirjan! 😂

Elämä on moninaisempaa ja jännittävämpää kuin yksikään kirja tai elokuva. Niihin mahtuu vain rippusia siitä, mitä kaikkea yhteen ihmiseloon mahtuukaan. Minun arkeni ei ainakaan ole tylsää! Näin monipuolisena tämä kaikki myllerrys menee osin kyllä minulta ohitse. En pysy mukana tässä kaikessa ja siksi on helppoa hymyillä. Kun en tunne surua tai pettymystä. On helppoa jakaa vanhmuutta, kun en tajua joltakin osin koko eroa laisinkaan.

Samalla minun vahvuuteni, kykyni nähdä aina valoisat puolet voimistuu ja vahvistuu. Innolla odotan ja toivon lapsen lailla kohtaavani todellisen rakkauden. Uskoni herää sellaisen ihmisen kohtaamiseen, joka näkee minun ainutlaatuisuuteni ja uskaltaa lähteä tutkimaan elämää kaiken minussa kanssa!

Avainsanat: , , ,

Muistutuksia

Sain pysäytyksen. Todellisen pakkostopin, johon varmasti osaltaan vaikutti kaikki stressi ja tunteiden pakoilu, hyppiminen olotilasta toiseen, koska pää ei tahdo kestää ja hyväksyä tätä tunnemylläkkää, jonka eroprosessi aiheuttaa. Asiat etenee ja seison päätösteni takana. Koko ajan puuhaan paperihommia. Vakuutukset vaihdettu. Pankki sopimukset allekirjoitusta vaille valmiit. Arki rullaa ja sitten terveys brakaa.

Kävin reilu viikko sitten akuutissa kun sisäänhengitys meni yhtäkkiä vaikeaksi. Pisti enkä saanut henkeä. No mut passitettiin keuhkokuvien jälkeen kotiin,niistä sanottiin et kaikki ok. Työterkalla sitten käynti kun kipu ei hellitä ja hengitys edelleen vaikeeta ja yskin verta. Kysy keuhkokuvista ja sanoin mitä mulle kerrottiin, et kaikki ok. No saikulle päiväksi ja sit takas. Rtg uudestaan määräykseen, mut lähete ei menny oikeaan paikkaan,mut siinä mulle sanotaan et ekat keuhkokuvat lausuttu ja niissä lukee keuhkokuume,joten uudestaan akuuttiin, jossa uusi rtg ja sydänfilmit, kun ei ole kuumetta mut yskin verta enkä saa henkeä. No sit CT kuvat viimein, jossa embolia eli keuhkoveritulppa ja sen seurauksena kaksi infarktia ja verta keuhkoissa eli alkava keuhkokuume. Lekuri pistää kotiin verenohennuslääkkeen kanssa, unohtaa antibioottireseptin, eikä laita sairaslomaa vaan ainoa rajoite on juoksu. Eikä mitään jatkoseurantoja. Pe siis kiltisti töihin, missä koko työryhmä lääkäriä myöden vastassa ja lähettää mut työterveyteen. Nyt sit saikulla alkuun 20.11 saakka ja sit katotaan mikä tilanne.

Mua ahdistaa kun en voi liikkua karkuun tunteita. Eilisen pillittänyt silmät päästäni koko elämän epäreiluutta. Kuunnellut isäni kannustusta,kuinka nyt ei kannata yksin ottaa lainaa asuntoon kun terveyskin tässä jamassa. Kuunnellut kuinka exäni tapailee nyt nuorta naikkostaan ja samalla pahoittelee tekojaan ja säälistä huolehtii ja haluaa kyllä nyt tukeakin. Mikä sattuu tavallaan lisää. Mun pitää olla kuoleman kielissä niin sit musta voi ehkä välittää. Sit mulla on merkitystä.

Olen väsynyt ja peloissani ja samalla en tunne mitään. Osin en tajua tästä mitään. En ymmärrä, miksi pitää levetä. En tuntenut kipua oikein. En saanut hoitoa ajoissa kun en osannut näyttää että sattuu,kun irtosin taas liki kokonaan. Papruissa lukee dissosiaatiohäiriö,muttei sitä että mulla se toimii niin etten reagoi kipuun adekvaatisti. Vaan musta tulee ylirauhallinen. En ymmärrä, että oon eroamassa ja silti toimin koko ajan sen suuntaan. Olen irti ja silti elän hetkissä. En kokonaisuutena. En saa kiinni kaikesta yhdessä. Elän taas enemmän paloissa. Se on selviytymiskeinoni. Dissoan tunteet ja itseni paloiksi. Kontrolli hoitaa käytännön asiat, ei tunne. Joku itkupilli purkaa pahaa oloaan, joku on intsinä, suunnittelee elämää eteenpäin ja sisustaa uudelleen, joku utelias tahtoo tietää kaiken exän uudesta, joku toinen vihaa sitä. Joku vihaa minua, syyttää meitä kaiken pilaamisesta. Olisin osannut olla sellainen vaimo, jota mieheni olisi tarvinnut,miksi luovutin? En ymmärrä. Osaa pitää miestä syypäänä. Se lähti nuoren naisen matkaan, pilasi kaiken. Yritän hahmottaa kokonaisuutta enkä pysty. Pienillä minussa on ikävä. Ne ei ymmärrä niille ex oli hyvä ja kiltti. Niille pettäminen ei merkitse mitään, kun niille ex on enemmän isä kuin mies. Huora mussa tahtoisi vaan panna tota muistuttaakseen, että ei meille seksi ole ongelma. Joku mussa ei tahdo koskea enää pitkällä tikullakaan.

Pelkään sinkkuutta. Vihaan koko sanaa. Huora on innoissaan. Mutta en tahdo antaa sille valtaa. Haluan saada pääni kasaan ja katsoa rauhassa elämää. Kaipaan aitoa välittämistä ja rakkautta, mutta pelkään, ettei tämmöistä sekopäätä voi kukaan haluta saati rakastaa ja edes yrittää ymmärtää.

Tosin tyttäreni tajusi ja tajuaa heti. Ihmettelee kyllä miten voin olla niin normaali vaikka olen tosi ”kummallinen” muiden mielestä. Hänelle tämä on selkeää. Tunnemuutokseni ovat vain kaikki minua. Hänelle on selvää että olen kokonaisuus en kokonainen. Hänelle se on mihin hän on tottunut, minkä kanssa kasvanut. Hänelle minä olen äiti tämmöisenä monipuolisena sekamelskana.

Avainsanat: , , ,

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi