Elämä jatkuu

Päivät vierivät eteenpäin, ihmissuhteiden muutokset unohtuvat arjen keskellä. Työssäkäynti tuo vakautta. Ehdin jo haalia kamalasti kesäohjelmaa ahdistuksissani, nyt tiputtelen niitä yksi kerrallaan pois. Keskityn oleelliseen. Lapsiini ja uuteen ihmiseen, ihmissuhteeseen, jossa voin opetella näkyvyyttä minuna, kaikkena sekamelskana. Toinen tuo rauhaa, mutta ei dissaa, tyrmää, hauku, vaikkei innostukaan kaikesta mistä minä. Sietää tiputukseni. Ei ota niitä itseensä. Luottaa elämään ja tuo tarttuu minuunkin, hitaasti, pienin askelin.

Menetys kuului tähänkin, mutta nyt taas koen, että ehkä nyt voi tulla hyvää, kun luovuin, jouduin luopumaan ainoasta enää läheisestä lapsuuden ihmisestä, mummostani. Hän sai lähteä rauhassa pitkään jo muistisairaudesta kärsineenä, hän ei ollut enää ollut se ihminen, jonka tunsin. Hän pääsi pois muiden armoilta, tilanteesta, jossa hän ei olisi koskaan halunnut elää.

Hautajaiset siis edessä. Arkena, koska porukoilleni se sopi, eivätkä he tietenkään miettineet, miten töissäkäyvät tämän saavat järjestettyä. Tyypillistä, eivät käyneet juurikaan katsomassa ja silti heidän mukaansa toimitaan. Painan nyt pitkiä päiviä töitä, että saan tuon päivän vapaaksi. Helteet menee sivusuun ikkunan läpi katsellessa, mutta ei voi mitään. Toivottavasti tämä kesä tarjoaa parastaan vielä pitkän aikaa.

Tulevaisuus on kiinnostava, mahdollisuudet ovat auki.

Itseinhon häivytystä

Tämä on muistutuksena niin minulle, kuin meille kaikille muillekin häpeän, likaisuuden ja syyllisyyden tunteiden kanssa painiville! Oloni on levoton. On vaikea keskittyä mihinkään. Toimin, mutta en tunnista itseäni. Jännitys, pelko ja ällötys pyörivät ympärilläni. Pidetäänkö minua ihan hulluna. Puhun meistä. Kerron, kuinka tavallaan tykkäsinkin. Olinko siis suostuvainen? Voiko lapsi olla, kun ei ymmärrä mistä on kyse? Myöhemmin kyllä, kasvoin siihenkin rooliin. Ja sitten seuraavaan, valtaakäyttävään, huoramaiseen, mutta olisinko ollut mitään noista itse? Luultavasti en! Oliko taitava manipulointi oikeutus teoille? Eikö sen pitäisi olla ennemmin koventava asianhaara kuin lieventävä? Minun pääni se ainakin sekoitti pahemmin kuin muut kokemukseni. Kieroutunut yhteenkietoutuneisuus. Hyvän ja pahan verkko, jossa osallistava syyllisyys kietoi meidät tiukasti yhteen. Kiintymys, luottamus, välittäminen eikö niiden kautta pelaaminen ole kieroa ja väärin? Tekeekö ne teoista oikeutettuja? Lapselle! Nuorelle! Alaikäiselle! Oikeutta ei tämä maamme tunne. Ainakaan näissä teoissa. Sen myönsivät päättäjät itsekin! Huoli tekijöiden maineesta oli estää koko dokkarin julkaisun, hei haloo! Koska aletaan huolehtia meistä, jotka yritämme selviytyä, yritämme jatkaa elämää arvistamme huolimatta. Kunnioitamme muita, erityisesti lapsia, koska emme koskaan tahdo kenenkään toisen kokevan vastaavaa.

Eikö meillä ole oikeutta puhua ja sanoa ääneen miltä tuntuu, vieläkään? Emme syytä, osoittaen tekijöitä koko kansalle. Emme janoa kostoa. Puhumme, jotta muutkin uskaltaisivat avata salaisuutensa, hakea apua itselleen, jotta  kierteet katkeaisivat. Tekijät ovat sairaita. Heitä ei auta vankilat ainakaan nykyisillä parin vuoden tuomioilla. Se ei ole pelote, eikä rangaistus. Se on yhtä kuin sormen heristys, soo soo. No lupaathan, ettet tee enää. Ja tekijä sormet ristissä selkänsä takana vakuuttaa, joo, en enää ikinä. Kunnes jää kiinni uudestaan 5 vuoden kuluttua ollen jälleen kerran ensikertalainen, hienon lakimme mukaisesti!

Mutta se eikä mikään muukaan rangaistus poista meistä niiden muistoja. Niiden kanssa opitaan elämään. Itseä voidaan oppia rakastamaan ja hyväksymään kaikki mitä ja miten on kokemuksiinsa reagoinut. Niitä arpia voi oppia kantamaan hellästi hoivaten. Niitä täytyy uskaltaa katsoa ja koskea. Ne täytyy ottaa omiksi. Torjunta ja kielto ei poista niitä, vaikka kuinka toivoisi. Niitä ei pääse karkuun, ei loputtomiin!

Avainsanat: , , , ,

Ystävyys

Sanotaan, että yksikin ihminen riittää hyvän ja turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiseen. Yksikin ihminen voi pelastaa. Varmuudella en tiedä, en usko että oikeasti minulla sellaista on koskaan aiemmin ollut. Nyt on. Se yksi ihminen, johon voin luottaa, joka ei hylkää, joka on läsnä silloin, kun tunnen hajoavani palasiksi. Hän on kaukana, mutta silti niin lähellä. Ystis. Samis. Tuki ja turva, kun muut kaikkoavat.

Kiitollisuus tätä rakasta ihmistä kohtaan on valtavaa! Hän on minun pelastajani, turvaköyteni, kun kaikki romahtaa siaälläni ja ympärilläni. Panikoin eilen ja hän otti kopin puhelimessa. Sain huutaa, itkeä. Haluta kuolla. Häpeä ja itseinho minussa otti hetkeksi vallan, onneksi vain hetkeksi, mutta noiden tunteiden kanssa on äärimmäisen vaikeaa selvitä yksin.

Tein jotain mitä en ikinä tee, pyysin tukea ja apua. Pyysin sitä ensin terapeutiltani, hän ei voinut auttaa. Ystäväni voi. Hän tulee neljän tunnin matkan tuekseni maanantaina, kun sitä tarvitsen. Hän tulee pitämään minut hengissä, kasassa, kun haluan hävitä pois koko maailman kartalta. Tiedän, että selviän hänen avullaan. Saan tuntea, mutta en jää yksin. En joudu selviämään yksin, niin kuin aina ennen. Olen ymmälläni, hämilläni ja järjettömän kiitollinen! Jos pahasta on tullut jotakin hyvää, niin se on ystävyytemme! Jotakin todellista. Lupa saada olla näkyvä ja hyväksytty aivan kaikkena mitä on. Kerrankin saa olla rikki, saa olla vihainen, saa olla surullinen, saa nauraa katketakseen samalla kun osa itkee, osa huutaa osa häpeää ja tahtoo kuolla. Saa vain olla tai voi hyppiä minätilasta toiseen ja sekin on ok.

Hyväksyntä ja välittäminen on lahja, jonka avulla ystävyytemme korjaa ja hoivaa rikkinäistä minuuttani. Se vahvistaa minussa kykyä olla läsnä itselleni, erilaisille puolilleni hälventäen peökoa ja ahdistusta. Se on vastavuoroista tukeutumista ja tukemista. Aikuisuutta, leikillisyyttä ja monimuotoisuutta! Kiitos, että olet olemassa Rakas bestisystis!

Raskasta

Vaikea päivä. Itseinho, itseviha pinnassa. Ja samalla syvä, painava suru. Myötätunto omaa Sisäistälasta kohtaan. Lasta jonka sille tärkeä ihminen, johdatti maailmaan, joka eristi hänet muista, sulki häpeään ja syyllisyyteen, vankilaan, josta ei tahdo löytyä tietä ulos.

Hymyillen kerroin kaikille ”meistä”  Hymyllä peitän tuskaani. Pidän itseäni kasassa, mutta sen näkeminen on valvavan raskasta. Sairas kiintymys ihmisiin, jotka satuttivat, loukkasivat, nöyryyttivät, häpäisivät. Ihmisiin, joiden rakkautta hain, kaipasin, tarvitsin niin kipeästi. Heissä näen hyvän. Suljen pahan itseeni. Hukutan itseni halveksuntaan, inhoon ja vihaan. Kohdistan sen kaiken itseeni. Tuohon pieneen viattomaan, naiiviin mielestäni tyhmään tyttöön, joka yritti vain selvitä yksinäisyyden täyttämässä maailmassaan.

Tunnen kiitollisuutta tätä projektia kohtaan, vaikka sattuu, olen nähnyt itsestäni tuonkin. Pääsen sen äärelle. Joudun kohtaamaan tuon tytön tunteet. Opettelen myötätuntoa sitä kohtaan. Sen ”typeryys” on normaalia lapsen ajatus ja tunnemaailmaa, sen syyttäminen keinoni puolustautua rakkaudettomuuden tunteelta, tietoisuudelta, ettei minulla oikeasti ollut ketään, joka olisi aidosti rakastanut minua niin kuin lasta olisi kuulunut rakastaa ja hoivata! Se sattuu. Sattuu ihan helvetisti! Huudan. Tuskaa, joka tuntuu joka solussa. Tuskaa joka saa haluamaan kuolemaan. Tuskaa, joka täyttää minut kokonaan. Josta ei ole pakopaikkaa, ei keinoa ulos. Katsoin itseeni, lapsuuteeni, kirjoitusteni, kuvieni kautta, kuulin itseni sen minusta jolle kaikki on vielä irrallista. Vihani sulaa suruun, pohjattomaan kaipuuseen tuntea olevani jollekin pyytettömän rakkauden arvoinen.

Halu olla rakastettu

Uusi alku, uusi ihminen. Vaikeaa. Miten olla minä? Kaikkea mitä olen. Miten olla kokonaisempi, kun pelottaa? Ei minusta voi tykätä, ei, jos olen kaikkea, mitä olen. Vai voiko? Voiko tätä ymmärtää? Tästä tykätä. Tuo on suloinen, rento. Vitun hyvis – paska! Vihaan tommosta. Se saa mut hätääntymään ja rauhoittumaan yhtäaikaa. Tykkään olla lähelläkin. Sen kosketus tuntuu hyvältä. Tipuinkin, pienesti, se oli suht rauhassa. Vittu! Saatanan paska. Sillä on mutkaton asenne elämään. Mut se on kauheen vanha! Eikä ees oikeesti oo, mut kun mä en tajuu, et oon jo ite 40. Vittu. Ei se oo kun seittemän vuotta vanhempi, kiva huumorintaju, nuorekas, mut ei yritä olla enää mikään teini. Tiedostaa saatana ikänsä. Ei etsi mitään teinityttöjä, on sellaisen isä! Helvetin hyvä semmoinen. Ihana!

Miten tän pään kanssa voi saada mitään hyvää? Miten tän kanssa eletään normaalia elämää? Miten yhdistetään äitiys ja seurustelu? Tavallaan meni tosi hyvin. Silti kuohuu. Exä näki samantien, oli pihassa kun hän tuli, menin ihan jumiin. Kaikki tulee kerralla, mikä voi olla hyväkin. En pääse lokeroimaan liikaa. En pääse mukautumaan, kun roolit/minätilat sekottuu oikeen kunnolla. Mut ei tääkään tunnu hyvältä ja tuntuukin. Vittu. Onko tämä muilla näin vaikeaa? Miten uudet suhteet yleensä toimii? En pääse unohtamaan. En pääse irti, kun toinen on turvallisen säännöllinen ja säntillinen. En pääse kunnolla panikoimaan, kun toisesta huokuu rauha, sen asenne on läheisyyteenkin leppoisan, leikillisen, huoleton ja mä vaan imeydyn mukaan. En voi ottaa huoraroolia, kun rajaa, ohjaa kauniisti hellempään, vittu. Ei musta oo tähän. Ei musta oo. Ja silti tykkään. Sain olla kainalossa, nukkua ihan kiinni, sylissä, turvassa. Ei valitusta, miten tulee kuuma tai painan. Koskee lempeän varmasti. Tietää mitä haluaa, miten haluaa. Osaa puhua, ehkä hetkittäin liiankin kova höpöttäjä, mutta osaa olla hetkessäkin, hiljaa, nauttien. Tykkään. Ja vihaan tätä. En halua kiintyä. En halua haluta ja silti haluan. En halua ihastua, mutta en osaa stopata.

Onneksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi. En ehdi näkemään ”liian” usein. Samalla se tekee tästä vaikeaakin. En pysty luomaan yhteyttä niin hyvin kuin toivoisin. Lapset tuo omia haasteita. Miten voi toimia? Mikä on oikein? Onko väärin, että näkee näin pian. Mutta, kun ei muuten voisi nähdä ikinä. Ei vaan osu aikataulut yksiin. Menenkö liian kovaa? Petynkö, tipunko, olenko vain hyödyke? Jälleen kerran naiivi ihastunut pikkutyttö. Mistä tiedän, onko tämä minulle hyväsuhde? Voiko sitä koskaan tietää?

Vihassa kieriskelyä

Vittu, mun pää räjähtää! Musta ei oo tähän vitun paskaan erovanhemmuuteen. Ei vaan oo. Mä vihaan tätä. Vihaan koko helvetin pakkopaskaa olla tekemisissä exän kanssa, esittämistä, että kaikki on ok, kun ei vitussa ole. Tai joslus kai onkin, silloin kun en tunne tätä, mut just nyt en saa kiinni tuosta puolesta. Mä vihaan just nyt koko paskaa elämää. Haluun vaan kuolla pois. Ajaa näppärästi kallioleikkaukseen, jos voisin olla varma, että se toimii. Mut kun mikään ei oo tarpeeksi nopea, kivuton ja varma tapa päättää päiviään, joten ei käy. Vittu!

Miten vitussa voi saada oman ”uuden” elämän, kun ei ole koskaan tietoinen etukäteen, milloin voisi olla mahdollista edes poistua kotoaan. Nytkin olin suunnitellut päivät oletukseni mukaan ja sit poikani jäikin menikin tänään isälleen ja sotki koko rytmit täysin ja isillehän tämä tietenkin sopii. Lapsi saa päättää kaikesta ihan itse, ihan kun se toisi turvaa. Sehän sekottaa lisää. Eikä ikävän tunteita joudu kohtaamaan ja käsittelemään, ei tule rytmiä, ei tule kunnon eroa. Kaikki on sekasin ja mun pitäisi jälleen mukautua ja sopeutua, enkä halua, jaksa! Osa mussa haluaisi jättää kaiken taakseen. Muuttaa maailman toiselle puolelle ja aloittaa siellä alusta. Unohtaa lapset koko mennyt elämä ja surullista kyllä, se olisi jollain tasolla jopa helppoa ja mahdollista. Tämä ei ole.

Joudun elämään tätä vitun jaettua elämää. Olen välillä äiti välillä en. Kun lapai ei ole täällä se katoaa, äiti minussa katoaa. Lapsesta tulee pentu, rasite, jonja olemassa olon tiedostan, mutta en siedä, koska se pakottaa mut jumittamaan täällä. Tässä elämässä, jota minä vihaan. Vihaan tuota äijää, joka oli meidän mies. Vihaan sitä, koska se osoitti jälleen, miten paskoja me ollaan. Miten meistä ei oikeesti voi kukaan tykätä. Meitä ei voi rakastaa. Me ollaan täyspaskoja ja meitä saa pettää ja kohdella miten vaan. Miks vitussa kukaan ei voi tappaa? Kaikki jättää tänne kitumaan loukaten ja satuttaen toinen toistaan pahemmin, kuka milläkin tavalla. Mä en jaksa.

Väsyttää, itkettää, suututtaa. Ja tiedän vittu samalla, että tää ei oo kokonaisuuden mielipide, että tämäkin pitäisi vain hyväksyä ja antaa olla. Tälle pitäisi antaa tilaa ja aikaa. Mutta mua pelottaa.

Olenko paha? Onko tuo pahaa ja vaarallista? En mä tunne noin. En mä ajattele noin. Toi ei oo meitä. Ei oo. Ei. Mä tykkään elää. Mä tykkään mun lapsista. Mä tykkään mun elämästä. Mulla on asiat hyvin. En mä tunne vihaa. Se ei ole mua. Mun on hyvä olla yksin. Ei mua haittaa joustaa. Mä tykkään ja osaan olla yksinkin. Musta on ihanaa olla vaan kotona. En mä kaipaa muuta elämääni.

Tulipas rauhallinen olo. Mihin mun tunteet meni? Ne katos. Väsyttää. Nukuttaa. Olen ihan puhki fyysisesti. Kurkkuun sattuu. Taidettiin äsken huutaa aika kovaa. Onks tää normaalia?

 

Objektiivisuuden haaste

Ottaa päähän, miksi? Mihin kohtaan tämä nyt taas minussa iski? Yritän löytää etäisyyttä, välimatkaa tunteisiini, jotta ymmärtäisin mistä reaktioni kumpuaa. Tämä on jotakin mitättömyyden tunnetta, kelpaamattomuutta, vähättelyä, jota isäni harrasti. Alemmuudentunnetta, epäarvoisuutta. Ohittamista, päälle tallomista. Ja olen vihainen!

Työkollegani oli käytännössä haukkunut minua nimelläni tekstissään, joka näkyy asiakkaiden vanhemmille. Hän ei ollut ottanut minuun yhteyttä epäselvyyden vuoksi vaan oli kirjannut pyytävänsä toista arvioita ihmiseltä, jonka koulutusja kokemustausta on minua huomattavasti alhaisempi. Hän on kirjoittanut, asiakirjoihin, etten olisi tehnyt kunnollista arvioita, vaikkei tekstini edes ollut vielä näkyvissä lainkaan. Hän oli haukkunut minut julkisesti kysymättä ja keskustelematta asiasta ensin suoraan kanssani asiaa selvitellen. No en jätä tätä tähän. Tulen keskustelemaan asian esimiestemme kera, mutta silti vituttaa. Tuon kanssa minun pitäisi pystyä jatkossakin työskentelemään ja olen täynnä raivoa.

Tuo ihminen on luultavasti epävarma itsestään ja ammattitaidostaan, mutta silti toimi minun mielestäni törkeän epäkunnioittavasti. Enkä pääse tästä yli enkä ympäri. Vai on suurin osa ihmisistä muka hyviä ja kivoja, missä ne on? Mikä ihme paskiaismagneetti minä oikein olen?

Särkymätön? Hups … Enpäs ollutkaan!

Vittu, pidin itseäni taas kerran liian vahvana. Liian jaksavana. Innostuin. Yritin. Petyin itseeni ja petin ihmisen, joka tarvitsi sitä, mitä yritin ja halusin hänelle tarjota. Kokeilin ja sain siitä haukut niskoilleni, kun en kyennytkään. En ole vahva. En hyvä. En kaikkivoipa, vaikka niin jossakin olotilassa kuvittelin, uskoin ja toivoin. Hirveä itseviha päällä.

Tiedän, että tein parhaani neljä viikonloppua, joina annoin itsestäni kaiken minkä pystyin ihanan erityisen lapsosen eteen. Sitouduin siihen ja siitä pidin kiinni, mutta en vain pysty jatkamaan tätä pidempään. Minä uuvun ja minun selkäni ei kestä. Fyysisesti tuo vaatii järjettömän paljon. Psyykkinen kuormitus ei ole paha, meillä meni hyvin. Haasteita oli, mutta niistä selvittiin. Mutta selkäni huutaa hoosiannaa. Vittu! Petturi kroppa. Petturi koko minä. Haluaisin pystyä jatkamaan. Minä voisin tarjota tuolle erityislapselle niin paljon kivoja kokemuksia, mutta silloin kun tätä suunniteltiin olin vielä naimisissa. Meitä oli kaksi jakamassa vastuun ja myös fyysisen työn. Nyt olen yksin. Enkä vain kykene ja se vituttaa.

Nostan vessaan ja autoon ja tuolille, työnnän pyötätuolia sohjossa samalla kun koira vetää eri suuntaan. Pyörätuoli ei mahdu autoon. Teen viritelmiä, keksin kulkupelin rullalaudasta ja narusta, nostan lasta ostoskärryyn, itken ja nauran yhtäaikaa. Meillä on kivaa, mutta pelkään. Milloin selkäni sanookin viimeisen kerran ei enää. Itken. Olen vetänyt särkylääkkeitä naamaani ja olen pettynyt itseeni. Sain haukut äidiltä. Miksi vitussa lähdin tähän, kun en jatka? Niin, en tiedä. Kuvittelin pystyväni, jaksavani, pärjääväni. Pidin itseäni vahvempana mitä olen.

Olen luuseri paska. Jätin heidät nyt pulaan ja vihaan itseäni tästä syystä. Petturi. Kusipää. Rikkinäinen paska. Muka hyvis. Muka kiltti. Tahtoo auttaa, mutta vaan loukkaa ja satuttaa. Jättää pulaan. Onko parempi olla edes yrittämättä, tarjoamatta apua? Vai saako näin tehdä. Olen kiitollinen näistä viikonlopuista. Ne olivat minulle tärkeitä ja toivottavasti tuolle hoidettavallenikin ne jättivät mukavia muistoja. Mutta teinkö väärin? Olisiko minun pitänyt tietää, etten pysty tähän pitkällä tähtäimellä? Olen ollut tukiperheenä ennenkin, silloin jatkui monta vuotta. Silloin se ei ollut fyysisesti näin raskasta. Haluaisin olla vahva, peppityttö. Missä se on minussa kun sitä tarvitsisin?

 

Pitkästä aikaa

Hiljaiseloa täältä, mutta vauhtia muualla. Lomamatka meni monipuolisesti. Kolmet treffit, sääli, mukavaa illanviettoa ja villiteinipano. Jotka jätettiin kaikki sille reissulle. Koto Suomessa rauhallisemoaa deittailua. Paskoja seksinnälkäisiä kusipäitä, joille samantien sanottu, ettei oo meidän juttu, vaikka osa mua tappeleekin vastaan.

Pienille haettu turvaa terapiasta. Ne on saaneet läheisyyttä ja turvallista hoivaa. On saatu kysyä miksei toi setä pane meitä ja saatu kauniin lämmin ja hyväksyvä vastaus. Vittu. On haastettu eritasoilla ja silti terapeutti pysyy vakaana ja turvallisena. Saatanan paskana.

Nyt pidempään tekstailtu kiban tuntuisen miehen kanssa ja mitä enemmän kiinni sitä enemmän panikoin ja kipuilen. Ei se kuitenkaan oikeasti tykkää musta. Ei musta voi tykätä. Se muuttuu paskaksi. Se satuttaa tai hylkää. Se on tyhmä. Sen on oltava. Epävarmuuteni nostaa rumaa päätään, enkä kestä sitä. Ei musta ole sinkkuelämään. Parisuhde on kuitenkin helpompaa. Saa yhden ihmisen kanssa kipuilla ja nyt kun joku tulis lähemmäs tahdon juosta karkuun ja kovaa. Pilata kaiken keinolla millä hyvänsä. Toteuttaa itse hylkäämisen pelkoani ja samalla täällä joku järjen ääni yrittää pitää minua kasassa. Estää hölmöilemästä. Repeän liitoksistani tässä sisäisessä kaaoksessa.

Vihan voima

Voima selviytyminen, joskus luulin, ettei minussa ole vihaa. En tuntenut sitä, en tunnistanut sitä. Edelleen se käy, piipahtaa ja menee menojaan. Tarvitsen sitä, kaipaan sitä. Se auttaaaminua löytämään itseni hulluuden keskeltä. Se auttaa minua näkemään vahvuuteni, hyvyyteni, mutta myös heikkouteni, kasvukohtani.

Vihani nousee odotuksistani toiveistani muille. Itseni kehittäminen unohtuu, jos syytän toista. On vaikeaa löytää ja säilyttää kyky iloon ja onnellisuuteen toisten puolesta silloin, kun oma elämä on kaaoksessa. Silloin, kun on oma suru on läsnä. Silloin, kun oma kaipuu rakkautta ja hyväksyntää kohtaan on kipeästi pinnassa.

Silloin täytyy löytää voima sisältäni. Voima, jonka kanssa olen kasvanut. Voima, joka on minussa, vaikka välillä sen kadotankin. Se on auttanut minut tähän päivään saakka. Se minun täytyy jälleen kaivaa esiin!

Itseni tukena

Minulla on aina ollut vahva luotto itseeni. Kyky nähdä hyvää ja säilyttää toivo silloinkin kun en ole lainkaan nähnyt sen kurkistavan kulman takaa. Samaan uskon nytkin. Elämä kantaa avaa uusia ovia vanhojen sulkeutuessa. En anna synkkyyden viedä minua mukanaan.

Näen työssäni elämän varjopuolia. Kohtaloita, joissa jää miettimään, miten erilaiset kortit meille jaetaan. Toisten elämä alkaa vieroituksesta. Toisilla on rakastavat välittävät vanhemmat, miten erilaiset lähtökohdat näillä kahdella vauvalla on elämäänsä.

Kävin katsomassa Kullervo näytelmän, vankien tekemä ja esittämä näytelmä. Elämästä. Kohtaloista. Tunteiden hallintakeinojen puutteista, rakkaudettomuudesta. Yhteiskunnan pompottelusta ja toisaalta kyvyttömyydestä kantaa vastuu itsestään, muuttaa elämänsä suunta, kun kaikki ympärillä ajaa kohtia tuhoa, tietä jolta ei ole paluuta. Surullista. Koskettavaa. Aitoa. Totta toisille, täysin vieras maailma hyvä osaisille!

Muistutus itselleni

Vaikeampia päiviä. Tarvitsen jotakin muistuttamaan omasta jostakin hyvyydestä/rakastettavuudestani. Mitä se on? Onko minussa mitään hyvää? Suru pinnassa. Exäni haki vihdoin tavaroitaan. Hän alkaa saada kotiaan valmiiksi ja minä katkeroidun. Vittuako se siellä fiksaa paikkoja, kun jätti tämän kämpän lääväksi. Se elää omaa auvoista elämäänsä nuorikkonsa kanssa ja minä joudun tähän hirveään sinkkumaailmaan, jota vihaan. En minä halua etsiä uutta ihmistä elämääni. En jaksa tutustua kehenkään. Ei minua kiinnosta avata itseäni kellekään. Ja samalla jollakin tasolla toivon kohtaavani oikeasti ihmisen, joka välittäisi juuri minusta, juuri tällaisenä kuin olen.

Mutta mitä olen? Sekamelska. Kaaos. Tänäänkin tipuin trauma ja kriisikoulutuksessa, kun puhuttiin hyväksikäytöstä. Meni ihon alle ja itku ja tärinä tuli pintaan. Minäkö muka selviytyjä? Ja paskat. Rikkinäinen ihminen rämpimässä elämää eteenpäin. Joo hengissä. Joo töissä. Haluten vuoroon kuolla pois ja vuoroon intoa puhkuen odottaen huomista. Elän täysillä. Tunnen vahvasti. Liiankin? Milloin menee ylitse? Tunnistanko, huomaanko? Voinko seota, vai pysyykö jalkani jotenkin maassa? Miten pidän itseni pinnalla, kun osin haluan hukkua? Väsyttää vähän.

Elämästä oppimassa

 

Eteen tulee milloin mitäkin esteitä. Voimme valita miten niihin suhtaudumme. Jäämmekö tumput suorina paikoillemme ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi, vai yritämmekö tutkia estettä ja pohtia, miten voisimme siitä selvitä? Voimme kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja välillä pysähtyä huilaamaan ja sitten taas jatkaa matkaa. Jotkut esteet voi ylittää, toiset kiertää. Joistain voi joitua kaivautumaan alitse. Joistain voi selvitä yksin, toisiin tarvitaan kavereita avuksi. Joustava mieli tutkii ja pohtii kunkin haasteen yksilöllisesti ja etsii juuri siihen sopivat keinot.

Minun keinoni menneisyyden haamuihin on niiden läpi kulkeminen nyt uudestaan turvallisesti terapeuttini kanssa. Eilen tutkittiin draaman keinoin kykyäni puuttua/muuttaa tapahtuneita. Ei onnistunut. Pienenä en pystynyt puhumaan enkä torjumaan uhkaa. Lamaannuin täysin. Kun tuo olotila meni ohi, ei minulla ollut enää mitään ongelmaa torjumisessa. No kokeillaan ensi kerralla uudestaan vähän erilailla. Tipuin ja kuitenkin olin turvassa. Terapiamme on kaikkea muuta kuin perinteistä, mutta minulle se toimii. Minua saa ja pitää haastaa. Ja vaikka tipun ei se uudelleen traumatisoi, jos en jää yksin tunteideni kanssa. Kun en muista hengittää terapeuttini sanoittaa ja tukee tuonkin elementin läsnäoloa tuntiessani. Pikkuhiljaa kehoni oppii sietämään ahdistusta paremmin ja nuo hetket jäävät lyhyemmiksi. Sanat kuuluvat tuonne, missä olen. Yhteys jollakin lailla kehittyy, vaikkei vielä johda näkyvään muutokseen.

Luotan terapeuttiini 100 prosenttisesti. Hän ei satuta. Hän ei tee pahaa. Hän yrittää auttaa meitä. Hän kertoo pienille aina mitä tapahtuu ja mitä tekee. Se on meille tärkeää. Hän kestää teinivihan ja kiukkuilun. Hän haastaa, muttei liikaa ja ottaa vastuun ja kopin, jos mennään liian pitkälle. Pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen. Hänessä on herkkyyttä ja vahvuutta. En ymmärrä sitä. Välittäminen, joka minulle sattuu, alkaa hitaasti tuntua turvalliselta. Pelot alkavat väistyä ja surun alta nousuu hitaasti luottavainen, iloinen pieni. Josta voi ja saa tykätä. Jota rakastetaan, muttei satuteta. Jotakin joka on se hyvän minuuden itu sisälläni, joka on ollut turvassa kaikkien kokemusten aikanakin. Piilossa. Odottaen. Toivoen.

Vaikuttamista

Ihanaa taas vaihteeksi keskittyä muihin. Joku minussa nauttii kaikista projekteista ja nyt taas saan intoa töihin liittyen. Vuosi sitten aloitin alueemme moniammatillisen erityislasten asioita ajavan yhdistyksen puheenjohtajana ja tänään taas kokoonnuttiin suunnittelemaan tulevaa vuotta.

Tänä vuonna pääsen muutenkin aitiopaikalle seuraamaan, mitkä kaikki paikat kaupungissani ovat esteellisiä, sillä ensi viikonloppuna luonani aloittaa uusi perhehoidettava, joka kerran kuussa viettää viikonlopun perheeni parissa. Heti jo tajusin, että parkoursalille on vain portaat, joten pyörätuoli pitää jättää ylös ja minun kantaa tai hänen laskeutua pepullaan alas saliin. No ei se ole ongelma. Selviämme varmasti jollakin keinolla.

Olen intsinä. Saan puuhaa ja muuta ajateltavaa. Saan keskittyä muiden tukemiseen ja auttamiseen. Kai tämäkin voisi olla pakoilua, jos en olisi yhtään läsnä itselleni. Mutta juuri nyt tuntuu, että omaa aikaakin on riittävästi. Eron myötä minun ei tarvitse arjessa miellyttää ketään vaan saan oman näköistä elämää, joten energiaa jää taas kaikkeen muuhunkin enemmän.

Elämä on jännittävää. Kivaa ja haastavaa! Kaikki mahdollisuudet ovat auki ja unelmille on tilaa.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi