Vihassa kieriskelyä
Vittu, mun pää räjähtää! Musta ei oo tähän vitun paskaan erovanhemmuuteen. Ei vaan oo. Mä vihaan tätä. Vihaan koko helvetin pakkopaskaa olla tekemisissä exän kanssa, esittämistä, että kaikki on ok, kun ei vitussa ole. Tai joslus kai onkin, silloin kun en tunne tätä, mut just nyt en saa kiinni tuosta puolesta. Mä vihaan just nyt koko paskaa elämää. Haluun vaan kuolla pois. Ajaa näppärästi kallioleikkaukseen, jos voisin olla varma, että se toimii. Mut kun mikään ei oo tarpeeksi nopea, kivuton ja varma tapa päättää päiviään, joten ei käy. Vittu!
Miten vitussa voi saada oman ”uuden” elämän, kun ei ole koskaan tietoinen etukäteen, milloin voisi olla mahdollista edes poistua kotoaan. Nytkin olin suunnitellut päivät oletukseni mukaan ja sit poikani jäikin menikin tänään isälleen ja sotki koko rytmit täysin ja isillehän tämä tietenkin sopii. Lapsi saa päättää kaikesta ihan itse, ihan kun se toisi turvaa. Sehän sekottaa lisää. Eikä ikävän tunteita joudu kohtaamaan ja käsittelemään, ei tule rytmiä, ei tule kunnon eroa. Kaikki on sekasin ja mun pitäisi jälleen mukautua ja sopeutua, enkä halua, jaksa! Osa mussa haluaisi jättää kaiken taakseen. Muuttaa maailman toiselle puolelle ja aloittaa siellä alusta. Unohtaa lapset koko mennyt elämä ja surullista kyllä, se olisi jollain tasolla jopa helppoa ja mahdollista. Tämä ei ole.
Joudun elämään tätä vitun jaettua elämää. Olen välillä äiti välillä en. Kun lapai ei ole täällä se katoaa, äiti minussa katoaa. Lapsesta tulee pentu, rasite, jonja olemassa olon tiedostan, mutta en siedä, koska se pakottaa mut jumittamaan täällä. Tässä elämässä, jota minä vihaan. Vihaan tuota äijää, joka oli meidän mies. Vihaan sitä, koska se osoitti jälleen, miten paskoja me ollaan. Miten meistä ei oikeesti voi kukaan tykätä. Meitä ei voi rakastaa. Me ollaan täyspaskoja ja meitä saa pettää ja kohdella miten vaan. Miks vitussa kukaan ei voi tappaa? Kaikki jättää tänne kitumaan loukaten ja satuttaen toinen toistaan pahemmin, kuka milläkin tavalla. Mä en jaksa.
Väsyttää, itkettää, suututtaa. Ja tiedän vittu samalla, että tää ei oo kokonaisuuden mielipide, että tämäkin pitäisi vain hyväksyä ja antaa olla. Tälle pitäisi antaa tilaa ja aikaa. Mutta mua pelottaa.
Olenko paha? Onko tuo pahaa ja vaarallista? En mä tunne noin. En mä ajattele noin. Toi ei oo meitä. Ei oo. Ei. Mä tykkään elää. Mä tykkään mun lapsista. Mä tykkään mun elämästä. Mulla on asiat hyvin. En mä tunne vihaa. Se ei ole mua. Mun on hyvä olla yksin. Ei mua haittaa joustaa. Mä tykkään ja osaan olla yksinkin. Musta on ihanaa olla vaan kotona. En mä kaipaa muuta elämääni.
Tulipas rauhallinen olo. Mihin mun tunteet meni? Ne katos. Väsyttää. Nukuttaa. Olen ihan puhki fyysisesti. Kurkkuun sattuu. Taidettiin äsken huutaa aika kovaa. Onks tää normaalia?
