Ääriviivoja
Ääri-ilmiöitä, joista piirtyy ihmisille kuvia, joita kukaan ei tahdo nähdä ja tunnustaa. Jokainen rikottu nuori on liikaa. Yksi uhreista on jo menehtynyt, muut tekevät luultavasti pitkän työn toipumisensa eteen, osa onnistuen, osa ehkä ei. Suru koskettaa uhrien lisäksi heidän läheisiään ja koko yhteiskunta kärsii, sillä hoito on kallista. Menetetyt elämät, ovat jotakin,johon meillä ei ole varaa.
Herätyksen aika on vihdoin käsillä. Yllätyksenä tämä ei tule. Ainakaan kellekään, joka on seurannut uutisia muista maista. Tämä oli odotettavissa ja silti niin väärin. Miksi päättäjien naiivius kostautuu usein viattomille, tulevaisuuden toivoillemme? Miksi uhkaa ei haluttu nähdä ajoissa? Miksi ei tiedotettu, että täysin erilaiset kulttuurit eivät vain sopeudu yhteen? Ongelmien edessä ollaan sormi suussa. Nyt on liian myöhäistä enää kääntää kelkkaa. Yhä isommat ongelmat ovat osa yhteiskuntaamme. Turvattomuus on meilläkin nyt arkipäivää. Tänä päivänä lehdet ovat täynnä kirjoituksia Oulussa ja muuallakin paljastunneista nuorten tyttöjen houkuttelu-, ja hyväksikäyttötapauksista. Hyväksikäyttäjiä on kaikissa kulttuureissa, mutta erityisesti porukassa tapahtuvat nuorten tyttöjen houkuttelut ja raiskaukset ovat tyypillisempiä maahantulijoiden kuin kantaväestömme keskuudessa. Traumatisoiva vaikutus nuoren elämässä vaikuttaa hänen elämänsä suuntaan pitkään. Joillain jopa johtaen vain haluun kuolla. Tämä on yhteiskuntamme velvollisuus estää. Seksuaalirikollisille Suomi on paratiisi. Tuomiot ovat naurettavan lyhyitä ja vankiloissa olot loistokkaat. Täysylläpito, ulkoilut, kuntosalit, opiskelu mahdollisuudet. Ruokakin parempaa kuin vanhuksilla, pitkäaikaissairailla ja vammaisilla lapsilla. Tämä on käsittämätöntä. Miksi on näin? Mitä ajattelevat päättäjämme ja tuomarit? Eikö heillä oikeasti ole mitään käsitystä siitä, millaisesta rikoksesta on kyse? Sielunmurha, jossa ihminen jää eloon, häväistynä, rikottuna, vailla tunnetta omasta arvokkuudestaan, omasta kyvystä vaikuttaa itseensä, siihen miten häntä kohdellaan, inhon, likaisuuden, pelon, vihan, surun, häpeän tunteiden verkkoon kietoutuneena.
Huomaan oman katkeruuteni nousevan. Kukaan ei nähnyt, auttanut. Kuka auttaa ja näkee nyt, noita tämän hetken lapsia, jotka vihaavat itseään, syyttävät itseään naiiviudestaan, halustaan kuulla kehuja ja miellyttäviä sanoja. He tarvitsevat meidät aikuiset turvakseen, tuomitsemaan nuo aikuiset, jotka toimivat väärin. Näyttämään heille, että heitä on kohdeltu väärin ja että syy ei ollut heidän. Yhteiskuntamme tehtävä on puolustaa heikompia. Osoittaa selkeästi mitkä arvot meitä ohjaa ja mitä sallimme ja mitä emme. Yhteiskuntamme tehtävä on ottaa auktoriteetti rooli suhteessa kaikkeen toimintaan, joka rikkoo niitä, joiden varassa tulevaisuutemme lepää. Nuoret ovat toivomme, heitä ei saa satuttaa tai loukata millään lailla.
Nuorille pitäisi opettaa tunnetaitoja. Tervettä itsetuntoa, ilman narsistista minä ajattelua. Toisten huomioimista ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvässä yhteiskunnassa heikompien eteen tehdään töitä, heitä puolustetaan ja suojellaan. Jokainen osallistuu vointinsa mukaan yhteisiin talkoisiin, rahaa ei syydetä kellekään mielivaltaisesti. Tällä hetkellä rahaa tarjotaan maahantulijoille samalla kun omat nuoremme joutuvat miettimään, miten pystyvät rahoittamaan opiskeluitaan. Vasta kun olemme huolehtineet kunnolla kaikista omistamme, pystymme oikeasti tarjoamaan apua muualta tuleville.
