Voi kun tuon osaisi. Tuohon päätyisi. Osaisi elää hetkissä välittämättä siitä miten toinen toimii tai mitä tekee. Osaisi olla iloinen itsestään ja omista arvoistaan ja kyvystään elää niiden mukaisesti. Olla iloinen, että uskalsi antaa itsensä jälleen kerran ihastua ja rakastua, vaikka kenties jäikin tunteidensa kanssa yksin. Ihmisiä ei tunne. Ei koskaan täysin.
Pelkään, että samanlaisuus ajaa erilleen. Tottumus selviytyä yksin. Luottamus vain itseen ja samalla toive toisella kenties tiedostamaton olla rakastettu. Se luo pelkoa rakkautta voi haluta ihmisiltä, jotka tuntuvat turvallisilta. Ovat kaukana. Silloin on helpompaa hylätä. On helpompaa ”karata” jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Uskaltaa rakastua, rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta on taito, joka harvalla on. Rakkaus pelottaa, koska se tekee paljaaksi ja haavoittuvaksi. Sen kokeminen mahdollistaa sattumisen ja satutetuksi tulemisen. Silti toivon, etten koskaan menetä uskoa. Etten koskaan kylmety ja kyynisty. Haluan oppia rakastamaan paremmin, jotta ehkä joskus koen tuota itseänikin kohtaan. Ehkä tarkoitukseni on nyt olla opettaja. Antaa eteenpäin sitä, mitä olen itse saanut kokea ystävieni ja terapeuttieni kautta. Ehkä tarkoitukseni on olla kaikesta kiitollinen ja löytää hyvä. Nähdä läpi omien pelkojeni ja epävarmuuksieni. Antaa vihankin olla. Oppia asettamaan ja pitämään rajojani.
Mitä elämässä pitää oppia? Kärsimään kunniakkaasti? Elämään omien tekojen kanssa ja kestämään niistä seuraavan karman koston? Mitä, jos ei tiedä olevansa koskaan oikeassa? Oppiiko silloin koko ajan jotakin uutta? Entä, kun ahdistaa koko ajan, eikä tiedä miten sen saa pois? Miten oppii sietämään elämässään asioita, joihin ei voi vaikuttaa? Miten oppii hyväksymään kipu, jonka toinen ihminen on toimillaan aiheuttanut ja siitä jatkuvasti muistuttaa? Miten päästä yli hylkäämisen tunteesta ja oppia luottamaan uudestaan? Miten selvitä oikeasti elämässä eteenpäin?
Elämä on vaikeaa. Se on raskasta. Se on täyttä työtä. Ei voi kuin kunnioittaa vanhuksia, jotka ovat selvinneet loppuun saakka hymy huulillaan, se on taito, jota voin rehellisesti kadehtia. Haluaisin oppia olemaan oikeasti onnellinen. Haluaisin päästä oikeasti irti kaikesta menneessä, joka on minua loukannut tai satuttanut. Haluaisin osata olla rauhassa myös hyvissä hetkissä, ilman jatkuvaa pelkoa hyvän hinnasta.
Olen kipeänä jälleen ja siksi tunteet taas kuohuu. Pää on täynnä räkää, eikä ajatus kulje. On vaikea löytää järjen ääntä kaiken kuohunnan keskeltä. Väsyttää.
Voi ei, kaikki teksti hävisi ja joudun kirjoittamaan uudestaan. Enkä jaksa. Vituttaa. Tunnen itseni jälleen rumaksi ja tyhmäksi. En löydä itsestäni tuota käänteistä ajattelijaa. Tiedän, että sekin on minua, minussa, mutta nyt kun sitä taas todella tarvitsisin en saa siihen mitään yhteyttä.
Tyhmyydestä sakotetaan, kirjaimellisesti. Sain tänään parkkisakot, kun unohdin pysäköintikiekon ja se vituttaa. Miten hemmetissä voi ihminen olla näin huolimaton. Kivasta ruokailuhetkestä työkavereiden kanssa, tuli kallis ja itseinhoa nostattava kokemus.
Muutenkin jälleen minun on ollut vaikeampi sietää itseäni. Vihaan peilikuvajaistani. Näen ruman ällötyksen. Pottunenäisen läskin, josta kukaan ei oikeasti voi tykätä ja rakastaa. Epävarmuuteni heijastuu parisuhteeseenikin. Ahdistun herkästi, enkä osaa ottaa hyvää vastaan. Pelkään koko ajan, että milloin tämä päättyy. Kiinnyn ja vihaan sitä, koska en usko, että minua voi kukaan rakastaa.
Sairastelu tekee minut herkemmäksi, kun en jaksa koko ajan miellyttää, koen, etten voi riittää ja minut täytyy hylätä. Itku tuli kun miesystäväni viime viikonloppuna teki minulle lämmintä juomista. Se tuntui hyvältä, mutta samalla sai minut vihaamaan itseäni lisää. Kiinnyn, enkä halua, koska sitten minua sattuu. Ei minua kukaan voi haluta oikeasti rakastaa. Haluan juosta karkuun. Hylätä ennen kuin minut hylätään. Paeta yksinäisyyteen. Myrkyttää itseni marttyyriydellä.
Elämän palapeli rakentuu edelleen, uudet ihmiset tuovat elämääni uusia kokemuksia,uusia palasia täydentämään kuvaa. Minun omaa tarinaani, joka on ainutlaatuinen, kuten kaikkien muidenkin. Jokaisella on oma elämänpalapelinsä edessään. Yksi näkee kuvan selkeänä, toisilla se on enemmän kesken. Joiltain palasia on kateissa, toisilla sen rakentuminen on ollut järjestelmällistä. Osalla peli on hajonnut useaan otteeseen ja on jouduttu aloittamaan uudelleen liki nollasta. Joillain on rinnakkain useampia erilaisia pelejä, joista toiset ovat selkeämpiä kuin toiset. Elämän palapelimme rakentuvat kaiken aikaa muuttuviin olosuhteisiin mukautuen ja muovautuen. Lopputuloksesta kukaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, mutta mielenkiintoista tämä matka ainakin on.
Monelta osin olen elämässäni mennyt eteenpäin ja saavuttanut tavoitteitani. Nyt olen hieman tuuliajolla. En tiedä, mihin suuntaisin katseeni ja kiinnostukseni seuraavaksi. Tiedän, että minun pitäisi vain keskittyä nykyhetkiin ja nauttia niistä, mutta minun levottomalle luonteelleni paikoilleen pysähtyminen ilman suunnitelmia, haaveita ja tavoitteita on lähes mahdotonta.
Parisuhteelta tiedän, mitä tahdon, mutta siihen miten nuo haaveet toteutuu, en voi enkä halua itse vaikuttaa. Aloitteiden täytyy tulla toisen puolelta ilman painostusta ja jos hän ei sitä ajoissa tajua, on se voi voi ja katse eteenpäin. Tiedän, että järkevä aikuinen keskustelee toiveistaan ja itselleen tärkeistä asioista kumppaninsa kanssa, mutta näissä asioissa se on haastavaa. No vielä ei ole kiire, nyt ei sitä tarvitse miettiä. Tämä saa nyt kypsyä rauhassa.
Muun elämän suhteen kamppailen tyytyväisyyden ja turhautuneisuuden välillä. Olen ammatissani siellä mihin pyrin, mutta mitä nyt? Tahdon lisää, enemmän. Haluan oppia lisää. Kouluttaa muita. Silti haluan tehdä nykyistä työtäni, mistä nautin ja missä koen olevani hyvä. Mutta haluan kehittyä ja kehittää jatkuvasti uutta, jotain mitä ei ole ajateltu. Mielessäni kaikki palaset menneisyydestäni, koulutuksistani ja työstäni yhdistäytyvät ja jotenkin näen kokonaisuutta varhaisen vuorovaikutuksen ja traumahoitojen välillä, mutta en saa vielä kiinni omasta roolistani, paikasta kaiken keskellä. En tiedä mihin kiinnittäisin mielenkiintoni seuraavaksi. En tiedä, mikä palanen puuttuu.
Minun pitäisi ottaa etäisyyttä, aikalisä. Katsoa mihin kaikki minua vie. Kulkea hetki virran mukana, kunnes taas hahmotan edessäni määränpään, jota kohti suuntaan kulkuani. Mutta levottomuus sisälläni on vahvaa. Miksi? Mikä minua ahdistaa? Onko tämä polku taas askel kohti kuilua menneisyydessäni? Tiedän, että äitisuhteeni haasteet ovat kaikki vielä käsittelemättä ja nykyiset kiinnostuksen kohteeni toimivat alitajuisina triggereinä jollekin välinpitämättömyyden ja kykenemättömyyden olla läsnä aiheuttamalle surulle, jota olen väistellyt taidokkaasti. Onko sen aika nyt tulla pintaan?
Ääri-ilmiöitä, joista piirtyy ihmisille kuvia, joita kukaan ei tahdo nähdä ja tunnustaa. Jokainen rikottu nuori on liikaa. Yksi uhreista on jo menehtynyt, muut tekevät luultavasti pitkän työn toipumisensa eteen, osa onnistuen, osa ehkä ei. Suru koskettaa uhrien lisäksi heidän läheisiään ja koko yhteiskunta kärsii, sillä hoito on kallista. Menetetyt elämät, ovat jotakin,johon meillä ei ole varaa.
Herätyksen aika on vihdoin käsillä. Yllätyksenä tämä ei tule. Ainakaan kellekään, joka on seurannut uutisia muista maista. Tämä oli odotettavissa ja silti niin väärin. Miksi päättäjien naiivius kostautuu usein viattomille, tulevaisuuden toivoillemme? Miksi uhkaa ei haluttu nähdä ajoissa? Miksi ei tiedotettu, että täysin erilaiset kulttuurit eivät vain sopeudu yhteen? Ongelmien edessä ollaan sormi suussa. Nyt on liian myöhäistä enää kääntää kelkkaa. Yhä isommat ongelmat ovat osa yhteiskuntaamme. Turvattomuus on meilläkin nyt arkipäivää. Tänä päivänä lehdet ovat täynnä kirjoituksia Oulussa ja muuallakin paljastunneista nuorten tyttöjen houkuttelu-, ja hyväksikäyttötapauksista. Hyväksikäyttäjiä on kaikissa kulttuureissa, mutta erityisesti porukassa tapahtuvat nuorten tyttöjen houkuttelut ja raiskaukset ovat tyypillisempiä maahantulijoiden kuin kantaväestömme keskuudessa. Traumatisoiva vaikutus nuoren elämässä vaikuttaa hänen elämänsä suuntaan pitkään. Joillain jopa johtaen vain haluun kuolla. Tämä on yhteiskuntamme velvollisuus estää. Seksuaalirikollisille Suomi on paratiisi. Tuomiot ovat naurettavan lyhyitä ja vankiloissa olot loistokkaat. Täysylläpito, ulkoilut, kuntosalit, opiskelu mahdollisuudet. Ruokakin parempaa kuin vanhuksilla, pitkäaikaissairailla ja vammaisilla lapsilla. Tämä on käsittämätöntä. Miksi on näin? Mitä ajattelevat päättäjämme ja tuomarit? Eikö heillä oikeasti ole mitään käsitystä siitä, millaisesta rikoksesta on kyse? Sielunmurha, jossa ihminen jää eloon, häväistynä, rikottuna, vailla tunnetta omasta arvokkuudestaan, omasta kyvystä vaikuttaa itseensä, siihen miten häntä kohdellaan, inhon, likaisuuden, pelon, vihan, surun, häpeän tunteiden verkkoon kietoutuneena.
Huomaan oman katkeruuteni nousevan. Kukaan ei nähnyt, auttanut. Kuka auttaa ja näkee nyt, noita tämän hetken lapsia, jotka vihaavat itseään, syyttävät itseään naiiviudestaan, halustaan kuulla kehuja ja miellyttäviä sanoja. He tarvitsevat meidät aikuiset turvakseen, tuomitsemaan nuo aikuiset, jotka toimivat väärin. Näyttämään heille, että heitä on kohdeltu väärin ja että syy ei ollut heidän. Yhteiskuntamme tehtävä on puolustaa heikompia. Osoittaa selkeästi mitkä arvot meitä ohjaa ja mitä sallimme ja mitä emme. Yhteiskuntamme tehtävä on ottaa auktoriteetti rooli suhteessa kaikkeen toimintaan, joka rikkoo niitä, joiden varassa tulevaisuutemme lepää. Nuoret ovat toivomme, heitä ei saa satuttaa tai loukata millään lailla.
Nuorille pitäisi opettaa tunnetaitoja. Tervettä itsetuntoa, ilman narsistista minä ajattelua. Toisten huomioimista ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvässä yhteiskunnassa heikompien eteen tehdään töitä, heitä puolustetaan ja suojellaan. Jokainen osallistuu vointinsa mukaan yhteisiin talkoisiin, rahaa ei syydetä kellekään mielivaltaisesti. Tällä hetkellä rahaa tarjotaan maahantulijoille samalla kun omat nuoremme joutuvat miettimään, miten pystyvät rahoittamaan opiskeluitaan. Vasta kun olemme huolehtineet kunnolla kaikista omistamme, pystymme oikeasti tarjoamaan apua muualta tuleville.
Kasvuprosessi, eheytyminen, miten.se etenee? Mitä se tarkoittaa – Minuuden vahvistumista, hyväksynnän ja itsemyötätunnon oppimista, rohkeutta olla läsnä kaikelle, mitä minussa on? Kieroon kasvaneena, käppyräisenäkin olen arvokas ja saan opetella hiljalleen kuuntelemaan omia tunteitani. Olen saanut prosessini varrella hurjasti lisää itsetuntemusta ja itseluottamusta. Olen saanut olla mukana monenlaisessa tilaisuudessa ja tilanteessa tuomassa uskoa ja toivoa toipumiseen myös muille samankaltaisten kokemusten kanssa painiskeleville.
Viimeisimpänä, eikä suinkaan vähäisimpänä Kuvaan sen ulos – taidenäyttelyn avajaiset ja seminaari, jossa puhuin lyhyesti omastakin matkastani. Omia piirtämiäni kuvia ei näyttelyssä esillä ole, (niitä kyllä olisi kokonaisen oman näyttelyn verran kaapissa 😂) mutta oli hienoa nähdä muiden upeita, koskettavia ja herätteleviä teoksia. Niistä välittyy itselleni niin kovin tuttuja vaiheita ja tunteita oman prosessini varrelta. Nyt kun katson taaksepäin voin olla ylpeä itsestäni. Tiestä, jonka olen jo kulkenut vapauttaakseni itseni menneisyyden taakasta. Työstä, jonka olen tehnyt saadakseni kokemukseni asettumaan paikoilleen elämäni historiassa. Pystyäkseni jatkamaan arkeani ilman jatkuvia takaumia ja niiden aiheuttia ahdistavia heilahduksia takaisin lapsuuden kauhuihin. Kohtaalla eritavoin kokemukseni, yhdistämällä varovaisesti tunteita, ajatuksia ja kehoni reaktioita toisiinsa olen saanut omakohtaisesti kokea, mitä integraatiolla (aiemmin vihaamallani sanalla) tarkoitetaan. Työ on vieläkin kesken, mutta suunta on kohti valoa!
Olen viettänyt hiljaiseloa. Keskittynyt nykyhetkiin. Unohtanut tämänkin itseilmaisumuodon. Unohtanut kaiken entisen. Ottanut etäisyyttä ihmisiin, joiden seurassa koen muuttuvani joksikin, mikä ei tunnu omalta. Ei tunnu minulta. Terapiani on päättynyt. Tarvittaessa voin ottaa yhteyttä terapeutteihini, mutta tarvetta ei ole ollut. Uusi ihmissuhteeni rakentuu hiljalleen. Häneltä saan turvaa, läheisyyttä, hellyyttä ja hyväksyntää. Luottamus vaatii aikaa kehittyäkseen, mutta uuden ihmisen kanssa on helpompaa olla kaikkea mitä on. Etäisyys välillämme tekee sen, että joudun ja saan tilaa sekä aikaa kuunnella itseäni. En pääse liikaa muokkautumaan ja mukautumaan miellyttäjän roolin. Pysyn paremmin kiinni omissa tunteissani.
Opettelen ilmaisemaan itseäni, toiveitani, tunteitani. Se ei ole helppoa. Helpompaa olisi unohtaa itsensä ja mukautua toisen tarpeisiin. Se olisi tuttua ja turvallista. Opettelen sanoittamaan ajatuksiani myös silloin, kun pelkään tulevani hylätyksi tai torjutuksi. Opettelen aikuisena ottamaan vastaan toisenkin tunteita ilman lapsen tasoista tippumista. Niitäkin tulee ja niissäkin olen tullut kohdatuksi. En tiedä onko minusta kypsään aikuiseen parisuhteeseen, mutta jotain sen tapaista tässä harjoittelen ja se tuntuu hyvältä.
Minulla on elämässä paljon puuhaa monella eri saralla. Töissä olen saanut olla mukana ammattikirjallisuuden tekemisessä. Olen kirjoittanut siis nyt itse kirjaan. Olen opiskellut kaksi pidempää lisäkoulutusta. Kriisi- ja traumatyön sekä varhaisen vuorovaikutuksen arvioinnin tiimoilta. Olen ollut puhumassa kokemusasiantuntijan roolissa mm mielenterveysmessuilla. Koen itseni tasapainoiseksi ja oloni on itsessäni rauhallinen. Olen taas piirtänyt ja nyt muistuttelen kirjoittamisenkin kautta itseäni erilaisista keinoista muistini tukena. Elämä näyttää nyt hyviä puoliaan rankempien kausien vastapainoksi. Arki on toki työlästä. Yksin/yhteishuoltajuus taloushuolineen, erovanhemmuus ja sopimiset lasten tapaamisista ja muutoksista. Kahden kaupungin välillä ajelu, uuden parisuhteen tunnustelu. Työelämän jatkuvat muutosprosessit, terveyshaasteni. Keuhkoveritulpan ja infarktien jälkeen nyt korjaillaan anemiaa, rautaa ei kehoni varastoissa enää juuri ole. Tasapainoilua ja taistelua on elämäni aina ollut tavalla tai toiselle eikä tasaista ole vieläkään, mutta ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee. Toivon ainakin!
Päivät vierivät eteenpäin, ihmissuhteiden muutokset unohtuvat arjen keskellä. Työssäkäynti tuo vakautta. Ehdin jo haalia kamalasti kesäohjelmaa ahdistuksissani, nyt tiputtelen niitä yksi kerrallaan pois. Keskityn oleelliseen. Lapsiini ja uuteen ihmiseen, ihmissuhteeseen, jossa voin opetella näkyvyyttä minuna, kaikkena sekamelskana. Toinen tuo rauhaa, mutta ei dissaa, tyrmää, hauku, vaikkei innostukaan kaikesta mistä minä. Sietää tiputukseni. Ei ota niitä itseensä. Luottaa elämään ja tuo tarttuu minuunkin, hitaasti, pienin askelin.
Menetys kuului tähänkin, mutta nyt taas koen, että ehkä nyt voi tulla hyvää, kun luovuin, jouduin luopumaan ainoasta enää läheisestä lapsuuden ihmisestä, mummostani. Hän sai lähteä rauhassa pitkään jo muistisairaudesta kärsineenä, hän ei ollut enää ollut se ihminen, jonka tunsin. Hän pääsi pois muiden armoilta, tilanteesta, jossa hän ei olisi koskaan halunnut elää.
Hautajaiset siis edessä. Arkena, koska porukoilleni se sopi, eivätkä he tietenkään miettineet, miten töissäkäyvät tämän saavat järjestettyä. Tyypillistä, eivät käyneet juurikaan katsomassa ja silti heidän mukaansa toimitaan. Painan nyt pitkiä päiviä töitä, että saan tuon päivän vapaaksi. Helteet menee sivusuun ikkunan läpi katsellessa, mutta ei voi mitään. Toivottavasti tämä kesä tarjoaa parastaan vielä pitkän aikaa.
Tulevaisuus on kiinnostava, mahdollisuudet ovat auki.
Tämä on muistutuksena niin minulle, kuin meille kaikille muillekin häpeän, likaisuuden ja syyllisyyden tunteiden kanssa painiville! Oloni on levoton. On vaikea keskittyä mihinkään. Toimin, mutta en tunnista itseäni. Jännitys, pelko ja ällötys pyörivät ympärilläni. Pidetäänkö minua ihan hulluna. Puhun meistä. Kerron, kuinka tavallaan tykkäsinkin. Olinko siis suostuvainen? Voiko lapsi olla, kun ei ymmärrä mistä on kyse? Myöhemmin kyllä, kasvoin siihenkin rooliin. Ja sitten seuraavaan, valtaakäyttävään, huoramaiseen, mutta olisinko ollut mitään noista itse? Luultavasti en! Oliko taitava manipulointi oikeutus teoille? Eikö sen pitäisi olla ennemmin koventava asianhaara kuin lieventävä? Minun pääni se ainakin sekoitti pahemmin kuin muut kokemukseni. Kieroutunut yhteenkietoutuneisuus. Hyvän ja pahan verkko, jossa osallistava syyllisyys kietoi meidät tiukasti yhteen. Kiintymys, luottamus, välittäminen eikö niiden kautta pelaaminen ole kieroa ja väärin? Tekeekö ne teoista oikeutettuja? Lapselle! Nuorelle! Alaikäiselle! Oikeutta ei tämä maamme tunne. Ainakaan näissä teoissa. Sen myönsivät päättäjät itsekin! Huoli tekijöiden maineesta oli estää koko dokkarin julkaisun, hei haloo! Koska aletaan huolehtia meistä, jotka yritämme selviytyä, yritämme jatkaa elämää arvistamme huolimatta. Kunnioitamme muita, erityisesti lapsia, koska emme koskaan tahdo kenenkään toisen kokevan vastaavaa.
Eikö meillä ole oikeutta puhua ja sanoa ääneen miltä tuntuu, vieläkään? Emme syytä, osoittaen tekijöitä koko kansalle. Emme janoa kostoa. Puhumme, jotta muutkin uskaltaisivat avata salaisuutensa, hakea apua itselleen, jotta kierteet katkeaisivat. Tekijät ovat sairaita. Heitä ei auta vankilat ainakaan nykyisillä parin vuoden tuomioilla. Se ei ole pelote, eikä rangaistus. Se on yhtä kuin sormen heristys, soo soo. No lupaathan, ettet tee enää. Ja tekijä sormet ristissä selkänsä takana vakuuttaa, joo, en enää ikinä. Kunnes jää kiinni uudestaan 5 vuoden kuluttua ollen jälleen kerran ensikertalainen, hienon lakimme mukaisesti!
Mutta se eikä mikään muukaan rangaistus poista meistä niiden muistoja. Niiden kanssa opitaan elämään. Itseä voidaan oppia rakastamaan ja hyväksymään kaikki mitä ja miten on kokemuksiinsa reagoinut. Niitä arpia voi oppia kantamaan hellästi hoivaten. Niitä täytyy uskaltaa katsoa ja koskea. Ne täytyy ottaa omiksi. Torjunta ja kielto ei poista niitä, vaikka kuinka toivoisi. Niitä ei pääse karkuun, ei loputtomiin!
Avainsanat: Arvet, hyväksyntä, kiintymys, lait, myötätunto
Sanotaan, että yksikin ihminen riittää hyvän ja turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiseen. Yksikin ihminen voi pelastaa. Varmuudella en tiedä, en usko että oikeasti minulla sellaista on koskaan aiemmin ollut. Nyt on. Se yksi ihminen, johon voin luottaa, joka ei hylkää, joka on läsnä silloin, kun tunnen hajoavani palasiksi. Hän on kaukana, mutta silti niin lähellä. Ystis. Samis. Tuki ja turva, kun muut kaikkoavat.
Kiitollisuus tätä rakasta ihmistä kohtaan on valtavaa! Hän on minun pelastajani, turvaköyteni, kun kaikki romahtaa siaälläni ja ympärilläni. Panikoin eilen ja hän otti kopin puhelimessa. Sain huutaa, itkeä. Haluta kuolla. Häpeä ja itseinho minussa otti hetkeksi vallan, onneksi vain hetkeksi, mutta noiden tunteiden kanssa on äärimmäisen vaikeaa selvitä yksin.
Tein jotain mitä en ikinä tee, pyysin tukea ja apua. Pyysin sitä ensin terapeutiltani, hän ei voinut auttaa. Ystäväni voi. Hän tulee neljän tunnin matkan tuekseni maanantaina, kun sitä tarvitsen. Hän tulee pitämään minut hengissä, kasassa, kun haluan hävitä pois koko maailman kartalta. Tiedän, että selviän hänen avullaan. Saan tuntea, mutta en jää yksin. En joudu selviämään yksin, niin kuin aina ennen. Olen ymmälläni, hämilläni ja järjettömän kiitollinen! Jos pahasta on tullut jotakin hyvää, niin se on ystävyytemme! Jotakin todellista. Lupa saada olla näkyvä ja hyväksytty aivan kaikkena mitä on. Kerrankin saa olla rikki, saa olla vihainen, saa olla surullinen, saa nauraa katketakseen samalla kun osa itkee, osa huutaa osa häpeää ja tahtoo kuolla. Saa vain olla tai voi hyppiä minätilasta toiseen ja sekin on ok.
Hyväksyntä ja välittäminen on lahja, jonka avulla ystävyytemme korjaa ja hoivaa rikkinäistä minuuttani. Se vahvistaa minussa kykyä olla läsnä itselleni, erilaisille puolilleni hälventäen peökoa ja ahdistusta. Se on vastavuoroista tukeutumista ja tukemista. Aikuisuutta, leikillisyyttä ja monimuotoisuutta! Kiitos, että olet olemassa Rakas bestisystis!
Vaikea päivä. Itseinho, itseviha pinnassa. Ja samalla syvä, painava suru. Myötätunto omaa Sisäistälasta kohtaan. Lasta jonka sille tärkeä ihminen, johdatti maailmaan, joka eristi hänet muista, sulki häpeään ja syyllisyyteen, vankilaan, josta ei tahdo löytyä tietä ulos.
Hymyillen kerroin kaikille ”meistä” Hymyllä peitän tuskaani. Pidän itseäni kasassa, mutta sen näkeminen on valvavan raskasta. Sairas kiintymys ihmisiin, jotka satuttivat, loukkasivat, nöyryyttivät, häpäisivät. Ihmisiin, joiden rakkautta hain, kaipasin, tarvitsin niin kipeästi. Heissä näen hyvän. Suljen pahan itseeni. Hukutan itseni halveksuntaan, inhoon ja vihaan. Kohdistan sen kaiken itseeni. Tuohon pieneen viattomaan, naiiviin mielestäni tyhmään tyttöön, joka yritti vain selvitä yksinäisyyden täyttämässä maailmassaan.
Tunnen kiitollisuutta tätä projektia kohtaan, vaikka sattuu, olen nähnyt itsestäni tuonkin. Pääsen sen äärelle. Joudun kohtaamaan tuon tytön tunteet. Opettelen myötätuntoa sitä kohtaan. Sen ”typeryys” on normaalia lapsen ajatus ja tunnemaailmaa, sen syyttäminen keinoni puolustautua rakkaudettomuuden tunteelta, tietoisuudelta, ettei minulla oikeasti ollut ketään, joka olisi aidosti rakastanut minua niin kuin lasta olisi kuulunut rakastaa ja hoivata! Se sattuu. Sattuu ihan helvetisti! Huudan. Tuskaa, joka tuntuu joka solussa. Tuskaa joka saa haluamaan kuolemaan. Tuskaa, joka täyttää minut kokonaan. Josta ei ole pakopaikkaa, ei keinoa ulos. Katsoin itseeni, lapsuuteeni, kirjoitusteni, kuvieni kautta, kuulin itseni sen minusta jolle kaikki on vielä irrallista. Vihani sulaa suruun, pohjattomaan kaipuuseen tuntea olevani jollekin pyytettömän rakkauden arvoinen.
Uusi alku, uusi ihminen. Vaikeaa. Miten olla minä? Kaikkea mitä olen. Miten olla kokonaisempi, kun pelottaa? Ei minusta voi tykätä, ei, jos olen kaikkea, mitä olen. Vai voiko? Voiko tätä ymmärtää? Tästä tykätä. Tuo on suloinen, rento. Vitun hyvis – paska! Vihaan tommosta. Se saa mut hätääntymään ja rauhoittumaan yhtäaikaa. Tykkään olla lähelläkin. Sen kosketus tuntuu hyvältä. Tipuinkin, pienesti, se oli suht rauhassa. Vittu! Saatanan paska. Sillä on mutkaton asenne elämään. Mut se on kauheen vanha! Eikä ees oikeesti oo, mut kun mä en tajuu, et oon jo ite 40. Vittu. Ei se oo kun seittemän vuotta vanhempi, kiva huumorintaju, nuorekas, mut ei yritä olla enää mikään teini. Tiedostaa saatana ikänsä. Ei etsi mitään teinityttöjä, on sellaisen isä! Helvetin hyvä semmoinen. Ihana!
Miten tän pään kanssa voi saada mitään hyvää? Miten tän kanssa eletään normaalia elämää? Miten yhdistetään äitiys ja seurustelu? Tavallaan meni tosi hyvin. Silti kuohuu. Exä näki samantien, oli pihassa kun hän tuli, menin ihan jumiin. Kaikki tulee kerralla, mikä voi olla hyväkin. En pääse lokeroimaan liikaa. En pääse mukautumaan, kun roolit/minätilat sekottuu oikeen kunnolla. Mut ei tääkään tunnu hyvältä ja tuntuukin. Vittu. Onko tämä muilla näin vaikeaa? Miten uudet suhteet yleensä toimii? En pääse unohtamaan. En pääse irti, kun toinen on turvallisen säännöllinen ja säntillinen. En pääse kunnolla panikoimaan, kun toisesta huokuu rauha, sen asenne on läheisyyteenkin leppoisan, leikillisen, huoleton ja mä vaan imeydyn mukaan. En voi ottaa huoraroolia, kun rajaa, ohjaa kauniisti hellempään, vittu. Ei musta oo tähän. Ei musta oo. Ja silti tykkään. Sain olla kainalossa, nukkua ihan kiinni, sylissä, turvassa. Ei valitusta, miten tulee kuuma tai painan. Koskee lempeän varmasti. Tietää mitä haluaa, miten haluaa. Osaa puhua, ehkä hetkittäin liiankin kova höpöttäjä, mutta osaa olla hetkessäkin, hiljaa, nauttien. Tykkään. Ja vihaan tätä. En halua kiintyä. En halua haluta ja silti haluan. En halua ihastua, mutta en osaa stopata.
Onneksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi. En ehdi näkemään ”liian” usein. Samalla se tekee tästä vaikeaakin. En pysty luomaan yhteyttä niin hyvin kuin toivoisin. Lapset tuo omia haasteita. Miten voi toimia? Mikä on oikein? Onko väärin, että näkee näin pian. Mutta, kun ei muuten voisi nähdä ikinä. Ei vaan osu aikataulut yksiin. Menenkö liian kovaa? Petynkö, tipunko, olenko vain hyödyke? Jälleen kerran naiivi ihastunut pikkutyttö. Mistä tiedän, onko tämä minulle hyväsuhde? Voiko sitä koskaan tietää?
Vittu, mun pää räjähtää! Musta ei oo tähän vitun paskaan erovanhemmuuteen. Ei vaan oo. Mä vihaan tätä. Vihaan koko helvetin pakkopaskaa olla tekemisissä exän kanssa, esittämistä, että kaikki on ok, kun ei vitussa ole. Tai joslus kai onkin, silloin kun en tunne tätä, mut just nyt en saa kiinni tuosta puolesta. Mä vihaan just nyt koko paskaa elämää. Haluun vaan kuolla pois. Ajaa näppärästi kallioleikkaukseen, jos voisin olla varma, että se toimii. Mut kun mikään ei oo tarpeeksi nopea, kivuton ja varma tapa päättää päiviään, joten ei käy. Vittu!
Miten vitussa voi saada oman ”uuden” elämän, kun ei ole koskaan tietoinen etukäteen, milloin voisi olla mahdollista edes poistua kotoaan. Nytkin olin suunnitellut päivät oletukseni mukaan ja sit poikani jäikin menikin tänään isälleen ja sotki koko rytmit täysin ja isillehän tämä tietenkin sopii. Lapsi saa päättää kaikesta ihan itse, ihan kun se toisi turvaa. Sehän sekottaa lisää. Eikä ikävän tunteita joudu kohtaamaan ja käsittelemään, ei tule rytmiä, ei tule kunnon eroa. Kaikki on sekasin ja mun pitäisi jälleen mukautua ja sopeutua, enkä halua, jaksa! Osa mussa haluaisi jättää kaiken taakseen. Muuttaa maailman toiselle puolelle ja aloittaa siellä alusta. Unohtaa lapset koko mennyt elämä ja surullista kyllä, se olisi jollain tasolla jopa helppoa ja mahdollista. Tämä ei ole.
Joudun elämään tätä vitun jaettua elämää. Olen välillä äiti välillä en. Kun lapai ei ole täällä se katoaa, äiti minussa katoaa. Lapsesta tulee pentu, rasite, jonja olemassa olon tiedostan, mutta en siedä, koska se pakottaa mut jumittamaan täällä. Tässä elämässä, jota minä vihaan. Vihaan tuota äijää, joka oli meidän mies. Vihaan sitä, koska se osoitti jälleen, miten paskoja me ollaan. Miten meistä ei oikeesti voi kukaan tykätä. Meitä ei voi rakastaa. Me ollaan täyspaskoja ja meitä saa pettää ja kohdella miten vaan. Miks vitussa kukaan ei voi tappaa? Kaikki jättää tänne kitumaan loukaten ja satuttaen toinen toistaan pahemmin, kuka milläkin tavalla. Mä en jaksa.
Väsyttää, itkettää, suututtaa. Ja tiedän vittu samalla, että tää ei oo kokonaisuuden mielipide, että tämäkin pitäisi vain hyväksyä ja antaa olla. Tälle pitäisi antaa tilaa ja aikaa. Mutta mua pelottaa.
Olenko paha? Onko tuo pahaa ja vaarallista? En mä tunne noin. En mä ajattele noin. Toi ei oo meitä. Ei oo. Ei. Mä tykkään elää. Mä tykkään mun lapsista. Mä tykkään mun elämästä. Mulla on asiat hyvin. En mä tunne vihaa. Se ei ole mua. Mun on hyvä olla yksin. Ei mua haittaa joustaa. Mä tykkään ja osaan olla yksinkin. Musta on ihanaa olla vaan kotona. En mä kaipaa muuta elämääni.
Tulipas rauhallinen olo. Mihin mun tunteet meni? Ne katos. Väsyttää. Nukuttaa. Olen ihan puhki fyysisesti. Kurkkuun sattuu. Taidettiin äsken huutaa aika kovaa. Onks tää normaalia?
