Fuck, I just can’t get these flashbacks out of my mind. I am smiling while on my head I just scream. My hatred towards my own stupidity won’t let go. It sufficates me. Presses me Down on ny knees. I feel the pain and humilition. I just want to give up. I just want to be out out my misery. I am not a survivor. I am grippled girl, who never grew up. Who keeps dwelling in her shitty memories. I can’t find a way out of this labyrint of sorrows.
I hatemy fucking body. I want to skin myself. I can’t stand to feel myself. What kind of touch i hate? Every single kind! Even to most gentle one, makes me wanna womit. I an sick of myself. I hate these weakness. This fucking wining disgust me. What to fuck do I care anymore, of those shits? They where nothing. Just normal fucking. So what! I can’t say those words out loud, What a goward. What a baby. If I was born in muslim coutries. This all would have been considered to be normal. So why do I still suffer? Why do I still hurt? I just want to forget. Why is that too much to be asked???
I want to forget about my dad and that stupid neighbour Man. I just want to forget about the pain of not beeing loved even By my mother. I want to get over This. How can i help myself? How can i stand all of this? My head is overloaded. My body is burning and freezing at the same Time. I am tired of surviving. I am tired of feeling. I need ny dissociation to stay together. I don’t wanna loose my mind. Or part of me wants that too. It would be easy to let go of the control. Just care about nothing anymore. So tempting yet so distant. I hate to be This strong. And i like it too. I give a fuck of anything. Sadly This is only a tiny side of my multible personality. This can’t run others over anymore. The adult is in here too! Fucking anoying! Fucking stupid! I want to be left alone! I want to dwell on my misery! I want to hate myself. I want to hate them too. I want to fantasies about revenge! That ain’t pretty shot in the head or Time in prison. My revenge would be much more gruel but serves justice much better way in my sick little mind! Too bad, I have too strong controlling side in me. I have too much care for others. I hate this pussy myself!
Mietin jälleen, miten saan itseni kasaan. Fläsärit pyörivät taustalla. Tuntuu taas liikaa. Kaikki on jotenkin enemmän läsnä yhdessä. Olen hienosti vältellyt äiti haavojani tähän saakka, nyt nekin kipeinä mielessä. Kaikki kietoutuu toisiinsa kaikki tuntuu, enkä pääse pakoon. Haluan unohtaa. Unohdan edelleen miltä tuska tuntuu, kunnes elän sitä läpi joka solullani pääsemättä irti itsestäni. Oksettava pahoinvoiva olo, joka ei hellitä.
Kestän tämän kyllä, tiedän sen. Ei minulla ole tunnetta, että olisin sekoamassa. Olen yllättävän kartalla ja joku rauha minussa on tämän kaiken keskellä. Olen väsynyt ja voimaton taistelemaan tätä pahaa oloa vastaan. Olen antautuneena katselemassa yhä selkeämpää kuvaa elämästäni, koko lapsuudestani, joka on kaikessa järjettömyydessään minulle ollut se normiarki.
Lapsuuttani, jossa rutiinit pahuudessakin loivat edes jotakin turvaa ennustettavuudessaan ja toisaalta taas ajoittaiset epävarmemmat ajanjaksot saivat jopa kaipaamaan sitä ihmisuhdetta, jossa minä hajosin lisää. Minun kietoutuneisuuteni kieroutuneiden ihmissuhteiden verkkoon on ollut melkoisen täydellistä. Ei ole ollut minua. On ollut versioita minusta eri tilanteisiin sopeutettuina. Ne ovat taistelleet olemassa olostaan. Ne ovat toimineet osin yhdessä osin erillään minun/meidän eteemme. Niiden ansiosta olen elossa. Niiden ansiosta minulla on elämä. On perhe. Lapset, mies, ystäviä ja unelma ammattini. Silti nuo vuodet, jotka ovat elämäni suunnan määrittäneet kummittelevat edelleen päivissäni. Ne eivät jätä rauhaan. Ne eivät kohtaa kaikilla toiminta ja ajatustasoillani yhtäaikaa. Ne lamauttavat minua. Ne syövät energiaani. Vievät voimani, heikentävät kykyäni keskittyä. Ne ovat painolastini, joiden näkeminen ei poista niissä kasvavaa mätää. Ne laskevat ylleni katkeruuden verhoa, jota yritän karistaa hartioiltani, hetkittäin onnistuenkin.
En ole luovuttamassa. Mutta näen kasvoillani noiden painajaismaisten vuosien jättämät uurteet, joita ei meikkivoiteet ja hymyilevä suu onnistu peittämään. Niissä on minun suruni. Minun näkymättömät kyyneleeni, joita ei kukaan ole koskaan kuivannut. Kehossani kannan kipujeni muistoja, joille ei ole ollut sanoja eikä kuulijaa. Kehoni elää noita painajaisia läpi aina vain uudestaan. Se tuntee kosketukset, joita mieleni ei ymmärtänyt. Joista pakenin päähäni piiloon.
Nyt katson tuota pikkutyttöä, enkä kestä sen tajuamista, että olen ollut pieni tyttö. Pieni lapsi. En kestä sitä. En kestä sitä mitä minulle on tehty. Miten minut on aivopesty uskomaan olevani syyllinen. En vain kestä tietoisuutta siitä, että ihminen jonka luulin minusta välittävän, olikin paha, itsekäs, himojensa orja.
Katson pientä minussa, se makaa sängyllä, se pelkää ja häpeää. Se alistuu. Se antautuu. Sen mieli murtuu ja hajoaa samalla kun sen kehoon tunkeudutaan. Sinne laitetaan sormet, ja sitä odotetaan, kunnes se Pieni keho ei enää jaksa jännittää vastaan. Silloin se on täydellinen. Miten tuo saa häpeän ja itsevihan minussa pilviin. En kestä, Miten minuun laitetaan pulloa, kun en ole rentona. En kestä kuinka tuo pieni minussa pelkää ja anelee, ettei tuota. Lupaa olla kiltisti. Lupaa rentoutua. Vakuuttaa, että haluaa ja tykkää. Vihaan tuota pientä itsessäni. En kestä sitä. En kestä. Haluan vaan kuolla. Haluan tämän häpeän irti minusta.
Minä olen edelleen tuo pikkuinen. Minä olen myös aikuinen. Minua paleltaa. Minua oksettaa. Minua ällöttää. Minä hajoan sisältä käsin. Minä murskaannun jälleen kerran pieniksi palasiksi. En jaksaisi hengittää, kun minuun sattuu. Sattuu joka helvetin kohtaan sisäisesti. Rintaa puristaa, ahdistaa. Eikä yhtään kyyneltä puserru ulos oloa helpottamaan. Olen kyynelten tuolla puolen. Kylmässä synkäsdä yksinäisyydessä. Tunteissa, ettei kukaan voi auttaa tai ymmärtää.
Avainsanat: dissosiaatio, keho, kipu, tunteminen, tuska
Mietin yhä uudestaan ja uudestaan, miten helvetissä olen edelleen ns. toimintakykyinen. Miten olen säilyttänyt edes jonkinmoisen yhteyden nykyhetkeen kaikkien paskojen vaiheidenikin aikaan? Miksi en ole missään vaiheessa täysin romahtanut, vaikka syitä on muille jakaa? Onko tuo että kaikkea on vain yksinkertaisesti ”liikaa” ollut se suojaava tekijä? Enkö vain pysty edelleenkään oikeasti käsittämään kaikkea? Luultavasti en.
Eilen vietin 4,5 tuntia ventovieraan ihmisen kanssa puhumassa elämästäni. Tai no puhuminen osittain on kyllä liioiteltua. Kun tunnen sanallinen ilmaisukykyni edelleen kapenee huomattavasti. Tunnemylläkkä saa aivoni jumittumaan. Kehoni alkaa elää omaa elämäänsä ja itseni kasassa pitäminen saa minut jollakin tasolla irti itsestäni. Yritän muistaa mitä puhuin, mutta en saa kaikesta kiinni. Hirveä hätä. En saa puhua. Kirjoittaminen olisi ok, puhuminen edelleenkään ei. Olenko siis selviytyä?
Olen koska osaan myös nauttia elämästäni, osaan löytää itsestäni voimaa nousta ylös aamuisin ja saan yhä useammassa tilanteessa olla oma sekopäinen itseni. En kumartele kaikille vaan uskallan olla itsenikin puolella. Rikon omia puhumattomuuden muurejani, vaikkei se enää olekaan helppoa. Vaikka nyt se tuntuu. Sattuu. En juokse karkuun, ainakaan koko aikaa. Olen antamassa itselleni luvan kaivata ja haluta pienille tärkeitä asioita. Etsin keinoja niiden kuunteluun ja huomioimiseen. Annan itseni surra ja vihatakin.
Sainko kerrotua näitä tärkeitä asioita itsestäni? En tiedä. En muista. Muttei se haittaa, voin täydentää tai korjailla tekstiä vielä myöhemmin. Saako näistä puhua? Eikä häpeä kuulu minulle? Uhrienhan pitää olla hiljaa. Ei tekijöitä ainakaan voi ymmärtää. Ei heistä saa ”välittää”, heitä pitää vihata. Mutta kun sittenhän minuakin tulisi vihata, koska olen ollut ”osallinen”. Joo. Tiedän, ettei näin ole. Mutten tunne, edelleenkään. Muuttuukohan tämä joskus? Mikä tämän muuttaa?
Minä tiedän, ettei lapsi ole syypää. En koe muiden kohdalla niin. Mutta ne oli minun käteni. Se oli minun kehoni. En saa itseäni irti, koska se tapahtui minussa. Enkä ymmärrä sitä. Ei sitä voi ymmärtää. Ei tätä voi selittää kellekään. Ihmiset voivat kauhistella ja kuvitella ymmärtävänsä, mutta ei tätä voi tajuta. Kokonaisuutta, joka on kieroutunut ja sekava. Hyvän ja pahan liitto, jossa kaikki kääntyy päälaelleen. Minun nuoruuteni, minun ”normaali” osin rutinoitunut arkeni, on jotakin mitä ei järjellä pysty käsittelemään.
Olen kyllästynyt katsomaan läpi sormieni muiden sokeutta omia haavojaan kohtaan. Olen väsynyt tukemaan ja kannattelemaan niitäkin, joiden olisi tarkoitus olla minunkin tukenani. Inhimillistä. Tiedän. Enkä näe omiakaan kipukohtiani läheskään aina selkeästi. Riippuu täysin olotilastani, tunnetasostani, miten hyvin olen kartalla edes itsessäni, miten hyvin tiedostan toimintani ja käyttäytymiseni syitä, mutta minä teen töitä kehittääkseni. Minä tunnustan, että minulla on ongelmia enkä tahdo sietää sitä, miten jotkut välttelevät oman rajallisuutensa kohtaamista.
Löysin terapeuttini haavan. Olen tiennyt sen olemassa olosta jo pitkään. Olen vältellyt sen kohtaamista, koska se on myös minun pienten kannalta tärkeässä kohdassa. Olen vältellyt, mutta myös yrittänyt nostaa sitä esiin. Nyt se on pöydällä ja olen pettynyt terapeuttini kykenemättömyyteen kohdata ja myöntää tämän ongelman koskevan myös häntä. Terapeuttini sortui ensimmäistä kertaa puolusteluun, kiertelyyn ja välttelyyn. Yhtään kunnollista selitystä tähän ongelmaan en saanut. Yhtään ehdotusta, miten pääsisimme tästä eteenpäin ei tullut. Hänestä tuli tavallaan hyökkääväkin. Se oli jollakin tasolla pelottavaa, mutta myös surullista. Miten syvä tämän haavan hänessä täytyykään olla. Minussa joku näki siellä pienen yksinäisen pojan, joka piilotteli järkeilyn ja täysin erilaiseen asiaan kiertelyn takana.
Tämä aihealue on terapioiden tabu. Turvallinen läheisyys on joidenkin terapeuttien mielestä ok. Se on toisille menetelmä muiden joukossa. Keino osoittaa välittämistä ja luoda turvaa pienille ja vahvistaa kiintymystä kuitenkin välttäen ripustautumista. Toisille terapeuteille tämä on kauhistus. Minun siis lukeutuu tähän jälkimmäiseen ryhmään. Halaus tai turvallinen kosketus esimerkiksi käteen, ei kuulu terapiasuhteeseen. Enkä ymmärrä miksi? Minussa pienille tuo on vahvistus siitä, miten ne ovat ällöttäviä likaisia hirviöitä. Niille tuo on merkki siitä, että ne on pelottavia. Niille tuo on vahvistus, että ne muuttaisivat tuonkin pahaksi, jos se koskisi. Niille tuo on vahvistus ettei niistä voi tykätä. Niille sanat ovat merkityksettömiä. Niiden ymmärrys ei riitä tuon käsittämiseen, etenkin nyt kun on toinen paikka, jossa tuokin on ok. Jossa niille kerrotaan, ettei niitä satuteta ja jossa niiden annetaan olla olemassa. Ilman tuota olisin nyt aivan rikki. Tuo on minun pelastukseni tässä tilanteessa. Auttaa minua näkemään, miten tämä asia ei ole minusta kiinni. Vaan miten tämä asia on terapeutin oma ongelma. Mitä vahvemmin hän selittää, ettei hänellä ole ongelmaa läheisyyden suhteen, kun halaa hän kavereitakin, sitä enemmän minä tunnen myötätuntoa.
Minä haluan nähdä, ymmärtää ja hyväksyä haavani. En halua päätyä kiertämään niitä älyllistämisen ja etäisyyden kautta. Haluan päästä eroon tästä tunnetilasta toiseen hyppimistäni. Minä haluan oikeasti vapautua demoneistani. Haluan oppia näkemään toisten haavat, jotten anna heidän sokeutensa iskeä minuun. Omien haavojen kohtaamattomuus, johtaa puolustusasemiin nousemista, joka estää aidon läsnäolevan vuorovaikutuksen.
Voiko tämä terapiasuhde siis enää antaa minulle mitään? Ainakaan pienet eivät luota tai halua näkyä, koska tippuessani niihin jään jälleen yksin, mikä on vain traumojeni toisintoa vailla korjaavaa elementtiä. Terapian päätös prosessi minun on kuitenkin syytä tehdä huolella. Kohdata omat pettymykseni, kuten myös nähdä se kaikki hyvä, mitä tämä matka on minulle antanut. Aikuisuus minussa on vahvistunut hurjasti. Vihan tunteideni kanssa pärjään nykyään paremmin. Sisäiset ristiriitani ovat edelleen suuria, mutta olen saanut paremman kokonaiskuvan elämäntapahtumistani, ainakin joillakin tietoisuuden tasoilla. En pelkää tippumista pientenkään tasolle. Hyväksyntä aikuisessa minussa muita kohtaan on lisääntynyt, mutta tunnepuolteni välille tämä läheisyysasian kohtaamattomuus jättää ison miekan, jolla isommat voivat iskeä pienempiä. Noiden välille integroituminen tueksi tarvitsen turvallista läheisyyttä ja itseni hyväksymistä myös noin tyhmästi tuntevana. Tarvitsen psykoedukaatiota suoraan noille puolille. Niiden tasoisesti. Niiden tarvitseman turvallisen kokemuksen kautta ja aikana, niiden noustessa pintaan ihmettelemään, onko niiden tunteet ja tarvitsevuus ok.
Avainsanat: haavat, kohtaamattomuus, oivallukset, pettymys
I need to be accepted even with my deepest childlike emotions. I need to be accepted as a little girl, who yearns to be loved. To whom words meant nothing. Actions does. She is pure and need to touched that way too. She ain’t ready to be treaded se an adult. She is young and innocent. She is fragile. She is sweet and naiiv. She needs to be seen and needs to be hold in a pure mother and fatherlike way. She has a right to exist. She has never ever had that change to be alive. But she is. She breathes inside of me. Waiting to be accepted.
She is me. As much as this adult. She is se important and her needs are as good and valued as the adult in me. I need to start giving her what she wants. I need to start listen to her. She is my inner voice. My sweet side, who is able to spread love to others too. Whose feelings and intentions are pure. Who wants no harm to anyone. She is the good in me. She has been buried deep inside of me for far too long. Now it is time for her to break free. I will accept her as part of me. I wont apologice for her needs and her emotions. She has a right to want to be hold in a safe way. She has right to not accept shame for her longing to be held near. She ain’t bad or a hore, for loving hugs. She is normal little girl.
Avainsanat: hyväksyntä, kaipuu, läheisyys
Triggeri… Ei sovi lasten luettavaksi. Minun elämäni lapsena ei ole lasten elämää. Se ei ole tervettä. Se on tehnyt minusta traumatisoituneen aikuisen, joka edelleen kamppailee selviytyäkseen.
Minuun sattuu, ahdistaa. En saa tätä tyhmää takaumaa pois. Mä en haluu muistaa. En tuntea. Tunnen liikaa. Liian selvästi. Olen piirtänyt tämänkin hetken jo vuonna 2003 ja silloin luullut käsitelleeni tämän. Tämä on vain yksi pieni jyvänen, eikä edes paha. Vain pikkuhetki muiden joukossa. Vain yksi siirtymävaiheen kokemus monien muiden jatkumossa, miksi tämä ei nyt jätä minua rauhaan. Mä en kestä tätä tunnetta. Muhun ei saa koskea. Mulle ei saa olla hyvä. Mä jään pelkäämään. Odottamaan jatkoa. Mua ahdistaa joku tietoisuus siitä, että se oli väärin. Mua ahdistaa sekä lapsen tunteeni pelot ja salainen innostuskin, mutta myös aikuisen ällötys tuon tilanteen sairauteen. Pieni tyttö ja aikuinen mies yhdessä ”leikkimässä”. Eka kerta kun mentiin niiden makkariin. Niiden sängylle. Sitä ennen oltiin vaan partsilla ja sohvalla. Sitä ennen pysyi poissa iholta ja sisältä. Toikin oli vasta tunnustelua. Aloittelua. Opettelua. Eihän tossa nyt mitään pahaa ollut. Miks toi ei jätä mua rauhaan?
Oksettaa, miten tuo on vääristänyt minussa kaiken. Miten hyvässä tehty paha on vaikeampaa ja sekoittavampaa kuin väkivaltainen pahuus. Miten häpeä omasta ”osallisuudesta” on vaikeaa karistaa tunnetasolta, vaikka järki huutaa herää pahvi, sähän olit pikkutyttö. Miten luottamuksella ja rauhoittelulla minä annoin sen jatkua. En laittanut tarpeeksi vastaan. Miten panikoinnin jälkeenkin luotin. Miten inhoan itseäni, kehoani kun se antoi periksi, kun se oppi tykkäämään, kiihottumaan. Miten tuo varmisti sen. Odottamalla. Opettamalla rentoutumaan, päästämättä karkuun pitäen sormeaan sisälläni. Odotti, että annoin periksi. Odotti ja kehui. Toi sormen suuhuni, että tiedän, miten halusin. Miten valmis Olin. Miten minä Olin ihana. Olin täydellinen. Itsevihani ja häpeäni saivat koko ajan lisää ravintoa. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. Vihaan sitä. Vihaan kun olen heti valmis kiuas. Vihaan kun kehoni reagoi aina tahtomattani. Se on ehdollistettu toimimaan niin, enkä saa sitä sammumaan.Vihaan tuota ”hyvänolon” tunnetta, joka minulle on muistutus häpeästäni, omasta pahuudestani, osallisuudestani sairaaseen suhteeseen. Vihaan sitä, että annoin ja annan edelleen tuon pilata minulta oikean nautinnon. Miten en saa itseäni ymmärtämään, ettei tuossa tunteessa ja kehoni reaktioissa ole mitään pahaa. Paha oli aikuisessa, joka toimi väärin. Kyllä minä sen ymmärrän, järjellä tajuan, tunnetasolla vaan en. Me eivät tee yhteistyötä. Eivät kuuntele toisiaan. Itsevihani ei anna armoa. Ei hyväksy selityksiä. Haukkuu tyhmäksi. Haukkuu huoraksi. Kohdistaa kaiken vihan ja halveksunnan minuun. Pieneen tyttöön minussa, joka halusi tuntea itsensä rakastetuksi. Ei ymmärrä eikä hyväksy tuota tarvitsevuutta. Kokee sen heikkouden merkkinä.
En jaksa tuntea. En halua tuntea näin. Miten tunteet muunnetaan toisiksi pysyvästi? En tahdo vain hyppiä olotilasta toiseen. Miten nämä muka sulautetaan yhteen? En ymmärrä. En pysty tähän. En pysty terapiaan. Ei minusta ole tähän. En ole viisas. En ole vahva. Olen väsynyt, peloissani, turhautunut.
Avainsanat: alistuminen, Häpeä, osallisuus, Pahaolo, Syyllisyys, takauma
Tuntuu. Tuntuu taas paljon kaikkea sitä, minkä olen syvälle sisälleni haudannut. Tämä ei ole kivaa eikä helppoa, mutta silti tämä on parempi kuin irtonainen tunteettomuus ja välttely. Kiertely ja kaartelu. Tiputusta aina jotenkin etsii ja hakee ja muka tarvitseekin, mutta sitten kun vihdoin tuntee haluaa vaan kuolla. Haluaa, että se loppuu. Haluaa takaisin irti itsestään. Miten normaali ihmiset sietävät tunteitaan ja tuntemista?
Olin tänään toisessa terapiassani, jossa hassua ja tärkeääkin oli ensin hetkellisesti olla itse terapeutin roolissa, toki siihen olisin helposti voinut sulahtaa ja jäädä pidemmäksi aikaa välttelemään itseäni ja tunteitani, mutta sain tuon vältettyä. Oli siis tärkeää siitä humpsahtaa sitten taas pieneksi. Pienille minussa tuo oli kuitenkin tärkeän avaava juttu. Ne saivat nähdä miten aikuinen minussa ”hoivasi” turvallisesti tuota pienten luottohahmoa terapeuttia. Ne näkivät, miten terapeutissakin oli pieni. Ne saivat huomata, miten se luotti aikuiseen minussa. Tämä sai pienet minussa pohtimaan, että ehkä tuo aikuinen minussa on turvallinen, ehkä siihenkin voisi enemmänkin tukeutua. Ne saivat havaita, että terapeutin pieni ei pelännyt vituilijoita minussa vaan uskalsi luottaa aikuiseen. Hassuja tuntemuksia. Voiko minussa aikuinen olla pienille enemmän turvana? Miten se onnistuisi?
Vahva tippuminen sitten hyväksikäyttötakaumaan kyllä palautti takaisin tietoisuuden, että noissa tilanteissa en todellakaan kykene olemaan itse itselleni riittävä turva vaan tarvitsen vielä ulkopuolista mallia ja turvaa. Pelkoonkin sain nyt yhteyden. Tunteeseen, jota en yleensä tunnista ja itsessäni huomaa. Sen kanssa tarvitsin ulkopuolista sanoitusta, että olen turvassa eikä ole hätää. Pelko toisen muuttumisesta pahaksi hyvin vahvan, siihen tarvitsin paljon sanotuista ja toistoa, enkä vieläkään ymmärrä, miksi tuo ei satuttanut minua. Miksi tuo ei muuttunut pahaksi. En vaan käsitä. Mieleni ei pysty tajuamaan tuollaista. Se on liian kummallista, outoa. En ole tottunut tuommoiseen ja siksi se pelottaa ja ahdistaakin.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin taas jäsentynermpi olo, vaikka pompin olotilasta toiseen ja olen aivan puhki tuon tunnemyräkän jäljiltä. Jotain minussa kuitenkin pääsi ulos. Pois mädännyttämästä minua sisältä käsin.
Vankina hiljaisuudessa,
Takertuneena kieltämisen ja kiertelyn verkkoihin.
Näen tien, tajuan mihin minun pitäisi päästä.
Mutta miten? En saa itseäni eteenpäin.
Jalkani eivät liiku, ovat liimautuneina alustaan.
En saa suutani auki, se on ommeltu kiinni häpeälläni.
Se on suljettu uhkailuillanne.
Tiedän, ettei niillä ole enää valtaa. Tiedän sen.
Miksi silti en saa muodostettua lauseita?
En saa itseäni kertomaan tarinaani, jonka tiedän. Jonka tunnen, josta haluan vapautua.
Miksi en pysty muodostamaan noita sanoja ääneen?
Minä haluan jo unohtaa. Minä haluan jatkaa elämääni.
Miksi nuo kokemukseni kuitenkin ovat edelleen kahleina jaloissani, estäen minua juoksemasta eteenpäin sisäisen valoni johdolla?
En ymmärrä.
Tiedän, tunnen, mutta joku estää minussa olemasta yhtäaikaa läsnä kaikilla tasoilla.
Joku minussa repii minua erisuuntiin.
Joku minussa pelkää, mutta mitä?
Olisin kai jo seonnut lopullisesti, jos niin olisi tapahtumassa???
Olen selvinnyt silloin, miksi en selviäisi nyt?
Mikä minua jarruttaa? Mikä estää todentamisen traumoissani itseni kohdalla?
Mikä on tämä lukko, johon en löydä avainta?
Onko se minussa? Miksi en näe sitä? Miksi en saa sitä käteeni?
En ole tyhmä, en ole heikko, en ole pelkuri, miksi näissä asioissa kuitenkin olen?
Miksi en pysty olemaan tässä rauhassa itseni kanssa?
Mikä estää todentamisen?
Miksi roikun edelleen niin monin osin kiinni menneessä?
En jaksa juosta karkuun, se ei minua auta.
Mutta miten saan muurini rikottua turvallisesti?
Miten opin olemaan läsnä kaikelle tuolle kivulle, jonka olen pilkkonut ja haudannut kunkin omaan lokeroonsa?
Kestänkö sitä kuitenkaan?
Mikä on pahinta? Vaikeinta? Kipeintä? En tiedä!
Onko se ”äidittömyys”, väsymys ja ilottomuus sen silmissä minuun katsoessaan, onko se isän teot ja ristiriita sen persoonan välillä, joka se oli arkena, vai onko se naapurin hyvyys yhdistettynä pahuuteen?
Pyörittelen, katson sanoja. Näen ja ahdistus kasvaa. En tunne. Tunnen, että kohta tipun, enkä tiedä mihin. Kaikkeen? Johonkin?
Karkuun, äkkiä karkuun. Mieleni tahtoo pois. Etsii kiintopisteitä nykyhetkestä. Liikaa. Kaikkea on liikaa.
En pysty, en kykene tähän.
Ei kapasitettini riitä.
Hyvä näin. Irti. Keskittyen hetkiin. Irrotellen niitä paloihin.
Sen hallitsen. Siinä olen hyvä. Jopa taitava.
Onko tässä jotain vikaa?
Tarvitsenko terapiaa?
Tarvinsenko muka jotain, laajempaa yhteistietoisuutta?
Onhan mussa sitäkin. Irrallisena joo, mut mitä sitten?
Väistelyä. Lisää kiertelyä. Turhauttaa. Älyllistämistä.
Niin läpinäkyvää. Ja silti jumissa.
Tarttuneena juoksuhiekkaan.
Oman mieleni tuttuihin tapoihin vältellä itseni kohtaamista.
Ydinkipuni suojelua!
Mutta mikä se on?
Tiedän, minun pitää tietää. Tunnen, mutten osaa sanoittaa. En pysty.
En kykene muodostamaan siitä lausetta.
Mikä on elävien vanhempien, kaltoinkohdellun, yksin itsensä kasvattaneen orpotytön ydinkipu?
Avainsanat: erillisyys, kaltoinkohtelu, puhumattomuus, turhautuminen, Ydinkipu
Taas sellaista sisäistä välttelyä, väittelyä, väistelyä, etten pysy millään mukana. En tiedä miksi nyt on näin vaikeaa taas istahtaa alas. Asettua terapiasuhteeseen, kun joku minussa kokee edelleen vahvasti, että se päättyi. En saa itseäni enää luottamaan. En saa itseäni olemaan rauhassa kaiken minussa olevan kanssa. Ollaan jonkun äärellä. Tiedän. Ollaan jonkun ison asian kohdalla ja tiedän, että nyt kun suuri osa minua tahtoo juosta karkuun ja vältellä pitäisi vaan olla. Osata antaa noille väsytystaistelussa tilaa, jotta pääsisin niiden taakse. Mutta tuntuu liian vaikealta. Ja sitten taas hyppään johonkin ihan eri olotilaan. Täysin irralliseen oloon ja muurit itsessäni, sisälläni, palojeni välillä kohoavat uudestaan. Tuntuu kuin osaset repisivät itseään yhä kauemmas toisistaan, kun hetken jo oltiin kutakuinkin samalla tasolla kukin vuorollaan ns. Valokeilassa. Nyt ne vaan tahtovat taas tyrkkiä toisia tieltään. Hallittu kaaos onkin taas hallitsemattomampi kaaos, eikä ohjaajaa kuuntele kukaan. Se ei saa tilannetta haltuun.
Tältä siis tuntuu mieleni sisäinen tappelu. Sekamelskalta. Kaaokselta. Siltä kuin sisällä tapellaan tilasta, huomiosta, kukin tahtoo olla ohjaimissa osin yhtaikaa tunnen usealla täysin vastakkaisella tasolla. Keho reagoi, itkettää ja samalla naurattaa, joku vittuilee taustalla mitä naurettavaa hempeilyä, yksi mököttää, joku häpeää ja toinen syyttää sitä huoraksi. Aikuisena tajuan, ettei nuo vastakkaiset tunteeni ja ajatukseni ole vaarallisia, ei pelottavia, mutta niiden kautta en tajua sitä. Näen ne kaikki, mutten saa yhteyttä niihin järjellä. Katselen rauhassa samalla kun osat ovat rauhassa ja panikoivat yhtäaikaa. Elän omaa sisäistä näytelmään ja turhaudun, väsyn. Voiko tämä irrallisuus minussa koskaan yhdistyä jonkulaiseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi? Miten nämä täysin vastakkaiset tunne- ja ajatus- ja kehoreaktio kokonaisuudet saadaan edes jotenkin siedettävästi kasattua jollakin lailla yhteen, kun vastoinkäymiset ja pienetkin ristiriidat ajavat niitä heti keskinäisiin tappeluihin ja alan hyppiä niiden välillä kuin pingpong pallo? Miten pystyn hyväksymään kaiken tämän itsekseni, kun nuo minun irrallisiksi yksiköiksi vuosien saatossa erottelemani palaset eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja siedä toisiaan? Eivät halua joustaa ja laajentaa tietoisuuttaan? Ja taaskin osa kyllä tahtoo, osa ei lainkaan. Osa innostuu kaikesta osa vihaa kaikkea.
Tein tämän kaaokseni kanssa leikkimielistä persoonallisuustestiä netissä. Kaikki osallistujat tykkäs. Jokainen sai oman tuloksensa, joka tuntui juuri siitä puolesta osuvalta. Mutta miten tämä kaikki on suhteessa ”minään” kun kaikki on minua, mikä on minä? Kun se on me. Huoran minussa vahvin persoonallisuuspiirre oli rohkeus, kiltin pikkuisen oli innostuneisuus, Vittuilijan intuitiivisuus, aikuisen looginen viisaus. Joo kaikki osui ja upposi. Oli kiinnostavaa ja hassuakin antaa kunkin katsoa kuvia omasta näkökulmastaan ja sitten huomata, miten hyvin ne osuivat juuri tuon puoleni vanhuuksiksi.
Avainsanat: DID, kaaos, kuuleminen, osat, Puolet, tilananto
En voi kopioida elämäni vastauksia muilta. Koen ja tunnen itseni erilailla. Taas kerran tajusin, ettei minussa ole selvää yhtä yksittäistä ”ydinpersoonaa” en tunnista mitään mikä olisi, mitä voisi yksin kutsua minuksi. Minä olen aina yrittänyt muokata itseäni muiden mukaan, kopioida vastauksia, koska en ole tiennyt osannut lukea omaa kysymyspaperiani, en ole nähnyt mitään mikä on minä. On ollut vain osia, paloja, jokainen tilanne/ muisto eriytettynä useammille yksiköille. Kaikki tapahtumat tallennettu erilaisiin lokeroihin, ei ole janaa, tai on tavallaan. Osilla on ikäkausia, jaksoja, joissa ovat eläneet, ei niistä voi sanoa että on juuri tuon ikäinen. On pieniä, isompia, koululaisia, teinejä, nuoria aikuisia, aikuisia. On suojaavia, vältteleviä, puolustavia, pakenevia, hyökkääviä, lamaantuvia, tuntevia, tunteettomia, järkeistäviä, kehollisia, irrallisia. On kymmeniä erillisiä osasia, jotka kaikki yhdessä ovat kehittyneet selviytymään ulkoisia uhkia vastaan. Ne ovat muodostaneet tiimin.
Osaon inhonnut tiimityötä, vihannut rooliaan ja kokenut siitä katkeruutta toisia kohtaan. Toiset eivät juurikaan tiedosta muiden läsnäoloa, ovat erillään, kokevat vain omaa tunnettaan. Toiset ovat tietoisempia muista, toimivat enemmän yhdistellen tai erottaen. Itsetuhoisia rajaavat kontrolloivat. Hoivaajat huolehtivat pienemmistä suojellen vihaavilta. Vihaavatkin suojelevat omalla tavallaan. Kaikilla on oma paikkansa kaaoksessani. Niissä on järki. Ne muodostavat toimivat kokonaisuuden, jonka pitäisi nyt ymmärtää, että vaara on ohi. Että nyt saadaan vaan olla. Enää ei tarvitse pelätä ja puolustautua ja keskittyä selviytymiseen. Nyt saa ottaa vastaan hoivaa. Nyt on turvallista kiintyä ja luottaa muihinkin. Ulkopuolisiin. Voidaan tukeutua. Saadaan olla olemassa, kaikki juuri tämmöisiä kuin ollaan. Hassua. Kummallista. Lämpöistä. Samalla suru ja väsymys.
Avainsanat: DID, hyväksyntä, kokonaisuus, monipuolisuus, suru, tietoisuus
Dissosiaatiosta erityisesti tertiäärisestä identiteettihäiriöstä on tehty mielestäni hyvinkin virheellisiä kirjoituksia. Elokuvissa meidät monipuoliset leimataan herkästi hulluiksi murhaajiksi, jotka tekevät hirmutekoja toisessa olotilassaan. Osat kerrotaan ja kuvataan täysin irrallisia ja hyvinkin epävakaina. Itse en koe näin. Minulla epäilynä on tertiäärinen rakenteellinen dissosiaatiohäiriö. Koen itsessäni hyvinkin vahvasti erillisiä, erilailla tuntevia, kokevia ja ajattelevia puolia/ osia/ tasoja. Minussa on kuitenkin aina ollut kaiken irrallisuuden keskellä myös yhteistä tietoisuutta. Se toimii toisten kesken paremmin kuin toisten, mutta on olemassa jopa vahvan pienten kehollisesti reagoivien tunnepuolteni kanssa. Minussa on aina ollut vahva kontrolli, joka on osannut rauhoittaa ja ”opettaa” aggressiivisemmille tunnepuolilleni sanojen ja tekojen eroja. En ole koskaan ollut väkivaltainen itseäni tai muita kohtaan. Toki olen turvallisten tukihahmojeni kanssa saanut kokeilla ja tunnustella aggression purkua erilaisin keinoin.
Minussa on kostonhimoisia puolia, jotka ajatustasolla makustelevat erilaisilla mielikuvilla se riittää niille. Minussa on itsetuhoisia puolia, jotka tyytyvät solvaamiseen. Koen, että juuri tämä järkitoiminnan vahvuus kaikissa erillisissä tunnepuolissani tekee minusta erilaisen, kuin nuo yleisesti kirjallisuudessa ja elokuvissa kuvatut DID ihmiset. En minä eivätkä kaikki muutkaan monipuoliset välillä kaltoinkohdellun lapsen tunnetiloihin tipahtavat ihmiset ole murhanhimoisia hirviöitä, jotka toimivat arvaamattomasti. Minun tunnetilani vaihtelevat, vuorottelevat nopeassa tahdissa. Minä voin yhtäaikaa olla pieni, hiljainen, pelokas tärisevä pikkutyttö ja isompi uhmakas rääväsuu ja rauhoitteleva tasainen aikuinen. Voin olla irti kehostani, jutella niitä näitä samalla kun kroppani kouristelee ja elää läpi jotakin kauhukokemustaan. Se saattaa näyttää ja kuulostaa asioita ymmärtämättömästä pelottavalta ja kummalliselta. Minulle se on normaalia. Minä elän normaalia arkea. Käyn töissä, hoidan lapsiani, teen kotitöitä, käyn terapiassa, nukun pienenä nallukoiden kanssa, saatan teinivittuilla itselleni samalla kun leikin intsinä nalleni kanssa. Minä käyn jatkuvia keskusteluita itseni kanssa siitä mitä minä milläkin tasolla haluan tai kaipaan. Teen jatkuvia sopimuksia siitä kuka saa näkyä ja missä tilanteissa.
Elämäni on rikasta henkisesti, se on monipuolista, välillä koen autuaita rauhaa joogi olotilassani, seuraavaksi saatan olla mielensisäisessä kaaoksessa ahdistukseni kanssa. Toisaalta olen täysin sinut kehoni kanssa, toisaalta tunnen valtavaa vihaa ja kuvotusta kehoani kohtaan. Tasapainottelen itsessäni itseni kanssa. Tiedostan ja en tiedosta itseäni. Välillä ”herään” tajutakseni, miten taas hetken kuvittelin jonkun olotilani olevan minä. En silti pelkää itseäni, en pelkää etten hallitsisi tai tajuaisi tekojani, toimintojani.
Toimin välillä täysin robottiohjauksella. Olen tunnoton kehostani silti tiedän että tuokin menee ohi. Minä saan kyllä taas kiinni kehostani minussa on vahvaa luottamusta siihen, että tämä ”häiriö” on minun pelastukseni. Minun suojani. Minä olen osissa syystä. Minun osani ovat minua. Ne eivät ole minä. Minä olen me, kaikki yhdessä erillisinä. Minussa on useita erilaisia ”persoonallisia” tunne/ ajatus kokonaisuuksia, jotka olen luonut kehittänyt selviämään ja hoitamaan erilaisia hetkiä elämässäni. Ne ovat jääneet minuun osaksi minua. Minä en ole janalla kasvanut ja kehittynyt. Olen palapeli, jossa toiset liittyvät enemmän yhteen kuin toiset. Toiset ovat vahvempia, selvempää kuin toiset. Minä olen aikuisena tietoisuutena tasapainoinen, vaikka osani ovat tasapainottomia. Minussa erillisyys on yhdistyneenpää kuin epävakailla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta olla epävakaa, antaa pahan oloni koskaan näkyä. Siksi minussa näennäinen minä, kontrolli ja jo pienenä, se näkyvin kilttityttö, on ollut julkisten tilanteiden hoitajana. Vihainen minussa on ollut tietoinen muista. Se on suojellut minua sisäänpäin käännetyn vihan avulla, mutta sekin on tajunnut, ettei mikään saa näkyä ulospäin. Turvattomuus on luonut minuun vahvaa sisäistä turvautumista itseeni. Luonut minuun vahvaa kontrollia.
DID ihminenkin voi siis olla yhteiskunnassa toimintakykyinen kokonaisuus! Meitä ei tarvitse pelätä. Emme ole kaikki hulluja arvaamattomia täysin itsetiedottomia hirviöitä. Meissä on ihmisiä, jotka tunnistavat ja tiedostavat monipuolisuutensa ja osaavat neuvotella kaiken tämän kaaoksen kanssa aikuisina. Osaavat hallita ja vanhemmissa eri-ikäisiä eri lailla traumatisoituneita puoliaan. Tämä on rankkaa, väsyttävää, ärsyttää ja kiinnostavaakin. Tämä on monipuolista elämää itseni sisällä.
Avainsanat: DID, dissosiaatio, monipuolisuus, Trauma, uskomukset
Minä en jaksa tuntea syyllisyyttä muiden tunteista, omissanikin on ihan liikaa kestämistä. Naapurini aloitti jälleen tauon jälkeen syyllistämisviestien lähettämisen. Hän lopetti kesällä tervehtimisen, kun en jaksanut myötäillä vaan sanoin oman mielipiteeni asiasta, joka häntä rassasi. Tuo ongelma ratkesi, mutta me mieheni kanssa kohtasimme vaatia saman ongelman kartoitusta muista rivarimme asunnoista. Se oli väärin. Eihän muilla voi olla samaa rakenteelillista vikaa. Eihän semmoista saa vaatia. Vain heillä oli oikeus tuon korjaamiseen. Vain heitä pitää ymmärtää.
Anteeksi vain, en pyydä anteeksi muidenkin ajattelua. Nyt tämä naapuri haikailee minulta anteeksipyyntöä. Kuinka minä en ollut heidän tukenaan. Kuinka en ymmärtänyt. Minä toin esiin asioita, jotka olisi ollut hyvä selvittää. Teimme heillä kalliin tutkimuksen ilmaiseksi. Ja hän käänsi selän kun mäkin lopetti tervehtimisen. Ja nyt minun pitäisi pyytää anteeksi! En ymmärrä.
Minä en koe tuollaista ystävyydeksi. Ystävyys ei lopu eriävään mielipiteeseen. Ystävä ei puhu pahaa selän takana ja odota kuitenkin itselleen jotakin anteeksipyyntöjä. Hän myönsi puhuneensa ”kaikille” miten tämä on häntä rassannut ja samalla syytti minua hänen haukkumisestaan. En ole kellekään taloyhtiön ongelmista edes puhunut, kun minulla on ollut pää täynnä ihan omiakin ongelmia.
Miten itsekeskeisiä ihmiset ovat. Jokainen pyörii oman napansa ympärillä. Niin minäkin teen. Mutta en oleta muiden minua tukevan ja voivottelevan. Hoidan ihan itse päätäni ja itseäni kuntoon. Yritän ottaa vastuuta omista tunteistani ja elää muita loukkaamatta. Olen itsekäs. Olen väsynyt. Vetäytynyt. Kuitenkin minä olen koko ajan käyttäytynyt kunnioittavan asiallisesti, toisin kuin hän. Enkä hitto vie pyydä anteeksi jotakin, mitä en ole tehnyt. On helppoa kääntää kaikki toisen syyksi, mutta siihen en aio lähteä. En suostu syntipukiksi. En aio kumarrella asiassa, jossa koen toimivani itseäni kunnioittaen.
Tarve rauhoittua. Levätä hetki. Antaa olla. Olen tehnyt minä / me karttaa. Terapian kotiläksy. Se oli kivaa, innostavaa, mutta mitä sitten. Se leviää. Laajenee. Enkä tiedä mitä sitten. Toinen tehtävä oli miettiä minua tulevaisuudessa. Minä nyt on noin 70 osainen palapeli. Minä tulevaisuudessa on nuo kaikki palaset kirjekuoressa, ei mulla ole hajuakaan siitä mitä tästä tulee. Miten nuo liitetään yhteen? Miten noista tulee jotakin minua? Voiko ne vaan heittää roskiin ja leikkiä ettei niitä ole ikinä ollutkaan? Pitääkö ne jotenkin ryhmitellä? Saan niistä vaikka kuinka monta erilaista ryhmitystäkin. Iän mukaan, tehtävän mukaan, luonteenpiirteiden mukaan, vahvuuden mukaan, jne.
Jotenkin kaipaan nyt pakoa itsestäni. Unohdusta. Miten laitan kaiken mikä on minua, hollille? Jonnekin sivuun odottamaan vuoroaan. En jaksa olla koko ajan läsnä jollekin itsessäni. Kaipaan oloa, olla vapaa kaikesta tästä ristiriitaisuudesta. Kaikesta tästä sisäisestä tappelusta. Ennen osasin lepuuttaa itseäni mm. Jooga moodissa. Nyt en enää pysty täysin irtoamaan muista. En saa itseäni täysin omm tilaan. Tämä lisätietoisuus on ihan perseestä. Kuka haluaa oikeasti olla tietoinen itsestään, tunnistaa ajatuksiaan ja tunteitaan? Mitä tämä minua hyödyttää? Miten tämä muka on terveempää, kuin pomppiminen tilasta toiseen ilman tietoisuutta? Punainen lanka minussa edelleen on kateissa, tuntuu, ettei sellaista ole koskaan ollut. En ole koskaan ollut yksi ehyt persoona, miten siis sellaiseksi nyt voin tulla? En ymmärrä! En jaksa pohtia ja silti joku minussa pähkii.
Miksi kaiken pitää olla näin vaikeaa? Miksi jumiudun kiinni pikkuseikkoihin? Miksi en osaa antaa olla? Minuun tallentuneet asiat elävät minussa juuri siinä tuskallisuudessaan, kuin ne kohdatessani. Olen liian herkkä. Olen liian ripustautuvainen. Olen liian lapsellinen. Ei aikuinen ihminen reagoi, tunne ja koe näin. Syyttäjä päässäni on valloillaan. Enkä saa sitä hiljennettyä. Pelko ja suru vahvoina. Pelko, että taas minua sattuu ja suru, kun en kelvannut sellaisena kuin olen. En saanut taaskaan ymmärrystä pienten tasoilla. Niiden tunteet eivät ole oikein. Niitä ei kukaan hyväksy, eikä kunnioita. Ne poljetaan yhä uudestaan maanrakoon.
En minä oleta muiden minua parantavan, mutta toivon ihmisten, jotka minut tuntevat minua kunnioittavan ja tukevan itselleni vaikeissa asioissa. Se taitaa olla liikaa vaadittu. Eikä siinä ole mitään pahaa tai edes väärää, että näin on. Se on elämää. Elämän kipeitä kasvun oppitunteja. Joista en taida selvitä kovin hyvin arvosanoin. Tunnetaidoissa olen huono. Ne ovat heikko kohtani. Mitä hyötyä minulle on älykkyydestäni? Mitä iloa on kyvystä hahmottaa kokonaisuuksia ja osata ratkoa hienoja yhtälöitä, kun tunteiden kanssa olen täysin hukassa. Niiden kanssa olen sormisuussa ihmettelevä ja jatkuvasti kipuileva pikkuinen, jonka keinot tunteiden hallintaan ja hyväksyntään uupuvat liki kokonaan.
Väsyttää kiertää kehää. Rämpiä suossa, mitä minuksi kai pitäisi kutsua. Väsyttää nähdä tämänkin läpi, ymmärtää, että tämäkin on vain osa minua. Tärkeä tällaisena. Meinaa mennä taas kaikki yli ja en saa nukuttua kunnolla. Kurkku kipeänä tunnistan, että kehoni yrittää pakottaa minua pysähtymään, lepäämään. Jotta jaksan taas nähdä valon pimeyden keskellä.
Avainsanat: epäluottamus, hylätyksituleminen, suru, turhautuminen, väsymys
