Kaipaan rehellisyyttä. Aitoja keslusteluita, välittämistä, haleja, pikkuisia hupaisia kosketuksia. Iloa ja rentoutta. kykyä vain olla. En jaksa toisen väsyneisyyttä, hiljaisuutta, vihamielisyyttä. En jaksa omaa epäluuloani, kyttäystäni. Olen ahdistunut aina kun mieheni on puhelimella, aina kun hän lähtee ovesta ulos. Haluan tämän loppumaan, oman pääni sisäisen rumpan. Yritän keskittyä muuhun elämässäni,mutta se on vaikeaa.
Nyt on muutakin huolta. Poskestani ja nännistäni leikattiin ihomuutokset/ koepalat, joista odottelen nyt kuukauden verran tuloksia. Jos kaikki hyvin, huokaus, jos ei niin lisää leikkauksia edessä. Maksani kasvainta seurataan samoin munuaisarvoja, kun toinen niistä arpeutunut eikä toimi kunnolla. En ole vielä edes 40 v ja kroppani krakaa oikein urakalla monelta osin yhtä aikaa. Tämän kaiken kanssa nyt itseäni rauhoittelen.
Parisuhde kriisi vie voimia. Tissiä särkee ja se vuotaa. Vituttaa. Väsyttää. Huomisen olen kyllä saikulla jos tämä ei helpota, tänään sinnittelin,vaikka välillä aaltoillen kipu veti ihan kippuraan. Äsken sidoksia vaihtaessa melkein pökräsin, enkä yleensä edes ole mikään herkkä veren ja kivun suhteen. Nyt vaan meinaa mennä yli. Palelen ja se sattuu myös tohon nännin haavaan, kun ne reagoi kylmään. Ja kun sattuu palelen lisää. Tärisen horkassa peiton alla ja itken yrittäen estää kyyneleitä valumasta tohon posken haavaan. On tääkin elämää.
Kauhulla odotan miestäni kotiin,kun pelkään oman mustasukkaisuuteni puuskaa,joka saa hänessä esiin vihan ja musta taas pillittäjän tai raivon. Jotain hyvääkin tässä on ollut. Seksi on ollut helvetin helppoa. Kun en tunne välittämistä, mun on helppoa olla irti ja huorapuoli hoitelee hommat. Toi mussa on välinpitämätön ja silti tosi ”ihanan” taitava ja estoton. Seksi on silloin kivaa ja sillä ei haeta mitään välittämistä vaan on ihan irrallista. Tuota kautta joku tarve näyttää,että tätä jäät paitsi. Joku tarve hallita ja tuntea valtaa toista kohtaan. Ei terve tai hyvä oikean aikuisen parisuhteen läheisyyden muoto. Ja se on jotenkin surullistakin. Että edelleen humpsahdan tuohonkin. Tuo ei ole miellyttäjä,vaan hallitsija.
Avainsanat: Parisuhdekriisi, petetty, seksi, terveyshuolet
Miksi olen jälleen tässä tilanteessa? Eikö elämäni voisi edes joskus olla tasaisen seesteisen hyvää? Miksi aina päädyn tilanteeseen, jossa minua ei kunnioiteta ja arvosteta? Miksi minua ei voi vain rakastaa?
Piehtaroin epäluottamuksen kiroissa. Yritän pitää itseni rauhallisena, mutta en osaa sitä kuin hetkittäin ja sitten jälleen ahdistus ja epäluulo vievät voiton ja ajaudun ahdistukseen. Kyttään, vaikka tiedän, etten voi tietää tai hallita miten toinen toimii selkäni takana. Pidän itseäni tyhmänä kun roikun kiinni jossakin kuvitelmassani. En suostu näkemään todellisuutta. En pysty hyväksymään miehessäni välinpitämättömyyttä. Etsin syytä itsestäni. En kestä ajatusta siitä, että hänkin on paska minua kohtaan. Minussa on vika. Jälleen. Täytyy olla.
Minä ansaitsen jostakin syystä tulla päähän potkituksi, petetyksi yhä uudestaan ja uudestaan, koska olen naiivi ja luottavainen. Olen valmis antamaan anteeksi. Aina. Kaiken. Ja kuitenkaan en pääse yli. En unohda. Ja unohdan yhtä aikaa. En osaa vihata tai oikeammin en tunne sitä kokonaisuudessa. Se jää erilliseksi. Irralliseksi. Tarvitsisin siihen yhteyden, jotta osaisin irroittautua. Pelkään. Pelkään yksinäisyyttä ja pelkään yhdessä yksin oloa. Kaipaan kainaloa ja jotakin joka vakuuttaa, että pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukin. En haksa olla vahva. En jaksa selviytyä. En enää tahdo. Haluan edes joskus olla se heikko. Se josta muut pitää huolta. Mutta ei, lasten vuoksi minun on tsempattava. Koko ajan pidettävä itseni kasassa. Robottina hoidan itseäni. Pompin tunteista toisiin. Olen tuuliajolla. Enkä tiedä mihin olen matkalla.
Avainsanat: epätoivo, pelko, väsymys
En ole parempi tai huonompi kuin muut. Olen oma ainutlaatuinen kokonaisuuteni, arvokas omalla tavallani. Minä tunnen surua ja kipua nykyisestä elämäntilanteestani. Yritän pitää itseni kasassa lasten seurassa. Eilen illalla tuli itku ja kerroin pojallekin että äidillä ja isillä on vähän haasteita ja se harmittaa äitiä ja kiukuttaa iskää, mutta aikuiset selvittävät näitä asioita. Selitin miten välitämme hänestä ja rakastamme, ja huolehdimme hänestä molemmat, vaikka mitä tapahtuisi.
On vaikeaa olla kotona. Aina, kun mieheni lähtee ovesta ulos mielessäni hän viestittelee tai tapaa tuota toista naista. Enkä kestä tätä. Tämä on tyhmää. En luota. Enkä saa toisaalta itseäni välinpitämättömäksikään. Raastan itseäni mielikuvillani. En osaa rentoutua. En osaa antaa olla. Tämä syö minut elävältä. Tunnen itseni tyhmäksi. Jos jatkan olen idiootti, joka ei arvosta itseään. Jos eroan olen luovuttaja luuseri, joka antaa perheensä tuhoutua. En halua olla se joka päättää, mutta en kestä sitäkään, että eletään vain yhdessä lapsen takia. Eletään kämppiksinä ja toinen touhuilee omiaan. En halua sellaista. En ansaitse sellaista suhdetta. Kaipaan rinnalleni välittävää ihmistä. Ihmistä joka pitää minusta huolta. Ihmistä joka kunnioittaa minua. Onko sellaisia?
Vaikeampia päiviä. Sinnittelen. Olen täällä. Haluan elää, mutta kaikki on raskasta. Kävin eilen katsomassa autoa, ei ollut hyvä. Se edustaisi minulle vapautta, mutta en pääse niitä katsomaan rauhassa. Olen jumissa. Jumissa kodissa, jossa juuri nyt on vaikeaa olla.
On ollut rauhallisia ja tasaisempiakin hetkiä. On puhuttu. Suoraan kaikesta. Paljon on kuormaa välissä. On siellä hyvääkin. Mutta paljon on muutakin. Ja jotakin tärkeää puuttuu. Jotakin, mille ei ole sanoja. Joku yhteys. Lämpö. Välittäminen. Se on puuttunut jo jonkun aikaa. Tajuan kyllä, vaikka minä en ole se joka sanoo sen ääneen. Enkä tiedä, emme kumpikaan tiedä, voiko sen tunteen saada takaisin. Voiko sen löytää uudestaan, kaiken jälkeen mitä välissämme on ollut? Olemme olleet tässä tilanteessa aiemminkin, silloin korjasimme asioita, jaksammeko/ haluammeko yrittää tehdä sitä työtä uudestaan? Olemme kumpikin muuttuneet. Kasvaneetkin tahoillamme, osin eri suuntaan. Voiko polkumme vielä löytää toisensa?
Olen uskonut joskus, että meillä on jotakin erityistä, silloin tuo tunneside vielä oli läsnä, se kantoi vaikeuksien läpi. Nyt en oikein saa siitä kiinni. En tunne itseäni enää mieheni silmissä erityiseksi. Enkä tunne itsekään enää miestäni erityiseksi/ arvokkaaksi/ tärkeäksi. Vai tunnenko? Jollain tasolla kyllä. Jollakin tavalla kyllä. Mutta en osaa sitä enää näyttää, en osaa sitä ilmaista. Olen antanut juovan välissämme kasvaa. Onko se liian suuri? En tiedä. Aika näyttää. Nyt yritän jaksaa päivä kerrallaan. Pitää itseni kasassa. Löytää itsestäni välittäminen ja rauha itseäni kohtaan, vasta sitten voin miettiä mieheni merkitystä elämässäni. Minun on rakennettava onni ja luottamus elämään sisälläni, ilman toisen turvaa, koska itseeni tukeutuen ja turvautuen löydän pysyvämmän rauhan, josta pystyn ammentamaan toisellekin, oli se sitten yhdessä tai erikseen. Nykyisen mieheni kanssa, tai yksin. Tai mahdollisesti joskus jonkun toisen kanssa. Elämässä asioilla on oltava joku tarkoitus! On vain pakko olla. Tämä on koetinkivi, joka näyttää suuntamme. Testaa tahtoamme, valmiuksiamme rakastaa. Tarkoittaen se sitten irti päästämistä tai yhdessä jatkamista. Molemmissa vaaditaan toisen kunnioitusta ja yhteistä tahtotilaa toimia sen kaikkein tärkeimmän eteen. Poikamme pitää meidät aina linkittyneinä toisiimme. Se on liima, jonka kautta on meidät pakotettu näkemään hyvä toisessa kaiken surun, pettymyksen ja mahdollisen katkeruudenkin takaa. Lapsi on syy toimivan suhteen säilyttämiseen. Meidän valintamme on nyt se,mitä tuo suhde käytännössä tarkoittaa. Onko se yhdessä elämistä vai erikseen asioista sopimista, vuorottelua ja jakamista.
Tämä kaikki alkaa taas saada mitä kummallisempia kääntymiä ja yhteensattuma. Ensinnäkin, no mieheni jo uhosi, etten saa riehua tuolle naiselle, se, ei ole tehnyt mitään. Tämä on kuulemma sitten siinä. No katsotaan ehkä niin käy sitten. En minä riehua kenellekään tahdo tai syytellä vaan ymmärtää. No sitä suuremmalla syyllä kirjoitin tuolle tyttöselle ihan rauhallisen, mutta rehellisen pyynnön, jossa selitin tunteitani ja toivoin että tahtoisin ymmärtää tätä tilannetta kokonaisuutena nyt paremmin ja kuulla hänenkin tunteistaan ja ajatuksistaan.
Eihän hän vastannut, harva varmasti pystyy, mutta se kertoo minulle paljon. Itse uskoisin, että tässä elämäni vaiheessa vaikka olisin tuossa tilanteessa uskaltaisin kantaa vastuun tunteistani ja teoistani ja vastaisin ainakin jotain. Olisin pystynyt arvostamaan tuota ihmistä, jos olisi jotakin minulle uskaltanut vastata, mutta ei hän laittoi viestini miehelleni, joka sitten riehui ja raivosi minulle. Minusta tuli syntipukki. Minä leikin uhria. Syyllistän ja syyttelen, hänen mielestään. Surullista, että hän kokee ja tuntee noin. Että hän pitää minua tuollaisena, eihän hän tunne minua ollenkaan. Kiukkusi minulle eilen, että kirjoita tästäkin kirjaasi ja itke ystävillesi.
No kuinka ollakkaan kirjan kirjoittaja soitteli minulle tänään, kysellen vielä muutamista muutoksista, pikkupiru minussa oli heti hykertelemässä. Sitä saa mitä tilaa, lisätään tämäkin kirjaan. Joo ei oikeasti. Ketään ei kiinnosta perinteiset parisuhdedraamat, ne on arkipäivää. Mieheni katkeruus ja viha ja turhautuminen on vaan nyt syvää. Sieltä nousee pintaan kaikki vanhat kaunat, hänen omat syyllisyyden tunteet ja myös viha minun virheistäni. En ole pulmunen. Minulla on 15 vuotta sitten ollut suhde, silloin, emme olleet yhdessä, mutta mieheni oli kiinnostunut minusta ja tavallaan aloittelimme tapailua. Tuo kaikki kipu hänessä tulee nyt esiin vihaan ja syytöksinä minua kohtaan. Ja saa tulla. Hyvä, että saa niitä nyt purettua. En minä nyt näe itseäni uhrina. Joo hän toimi mielestäni väärin, mutta näen kyllä syitä omassakin toiminnassani. En ole sokeasti osoittamassa syyttävää sormea mihinkään.
Aikuinen ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja teoistaan. Aikuinen ihminen hakisi ja hankkisi apua, jos elämässä joku ahdistaa ja yrittäisi ratkaista asioita myös yhdessä kumppaninsa kanssa. Oman pahan olon vierittäminen toisen niskoille, ei ole mielestäni oikea tapa tunteita käsitellä. Voi olla, että olen itsekäs paska, kun koen näin. Oma oloni on kuitenkin nyt rauhallinen. Minusta tulee aina selkeämpi ja toimintakykyisempi tiukissa tilanteissa, ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta. Kun elämä kaataa niskaan paskaa, minä herään. Minussa nousee esiin taistelija, uhoaja, että tässäkö tämä. Tämä on tuttua, tästä kyllä selvitään, etkö parempaan pysty? Uhoan elämälle. Olen ylimielinen. Tipun kyllä muihinkin tunteisiin. En enää pääse täysin irti, vaikka unohdankin edelleen osittain asioita olojeni vaihtuessa.
Haluan tuntea olevani tärkeä. Olevani rakas. Olevani haluttu. Ja samaa tahtoo mieheni ja nyt hän on jo löytänyt toisen, jota kohtaan nuo tunteet ovat heränneet. Hän on tavannut tuota ihmistä selkäni takana. Hän ei ole ainakaan sanojensa mukaan vielä pettänyt fyysisesti, mutta ei sillä ole merkitystä. Se olisi jollain tasolla helpompaakin kestää. Helpompaa hyväksyä ja nähdä heikkoutena. Pääsisin yläpuolelle. Nyt olen enemmän rikki.
Minä en ole hänelle enää se, jonka eteen hän haluaisi taistella. Tai no mitään ei ole päätetty, mutta näin tunnen. En halua elämää, jossa olen joku korvike, jonka kanssa ollaan säälistä tai pakosta. En halua pelätä, koska tulee joku toinen, joka on miehelleni enemmän se mitä hän tahtoo. Tunteita voi tulla kelle vaan, miten hyvässä suhteessa tahansa, mutta se miten niihin reagoi ja miten niiden kanssa toimii on asia erikseen. Milloin toinen pettää? Onko tapaaminen jo pettämistä? Ainakin se on jo valinta. Valinta jatkaa ja tutustua paremmin, tavallaan itselle annettu lupa tunnustella ilman valintaa. Ilman rehellisyyttä. Minulle olisi voinut sanoa tuossa vaiheessa miten asiat on. Tuolloin olisi voinut tehdä selväksi, että tämä ei tunnu hyvältä. Joo on tavallaan yrittänytkin, mutta en ole reagoinut. En ole tajunnut koska olen ollut liian syvällä itsessäni. Kuvitellut, että rakkaus kestää tässä sivussa. Olen ollut naiivi ja tyhmä. Voin katsoa peiliin.
Olen antanut ihmisen, josta välitän ja jota rakastan jäädä odottamaan jotakin muutosta. Olen antanut ystävyytemmekin haihtua hiljaisuuteen. Olen ollut väsynyt ja poissa oleva. Olen ollut etäinen. Nyt kerään sen seurauksista itseni palasia. Enkä jaksaisi. En jaksa aloittaa alusta. Pääni kelaa käytännön asioita. Asunto pitää myydä. Saanko lainaa vai joudunko muuttamaan vuokralle. Miten koiramme, voiko se muuttaa kerrostaloon? Miten lapsemme koulumatka vaihtoehtoja ei ole paljon asunnon suhteen. Tarvitsen auton. Onko minulla varaa siihen ja vuokraan? Miten kuljen töihin? Miten totutan itseni olemaan erossa toisestakin lapsestani? Miten pärjään kaikesta jälleen kerran yksin? Miksi en saanut nyt elää korjaavaa hyvää parisuhde ja perhe elämää? Mitä olen tehnyt niin pieleen, että ansaitsen jälleen paskaa niskaan? Eikä minun elämäni ole ollut jo tarpeeksi rankkaa? Eikö joskus voisi olla helpompaa? Enkö joskus saisi olla oikeasti, hyväksytty, rakastettu ja onnellinen?
Miten voisin koskaan löytää rinnalleni aitoa välittävää ihmistä? Minun historiallani, taustallani se on sula mahdottomuus. Miten varautua loppuelämään yksin? Miten kestän mieheni uuden onnen ja tulevan perhearjen, jota toivoin ja kaipasin? Joo menen asioiden edelle. On sanonut ettei tahdo enempää lapsia, pyh. Nuo unohtuvat hyvässä suhteessa. On hänellä oikeus onneen. Minä haluan hänen olevan tyytyväinen elämäänsä ja jos se ei ole mahdollista kanssani on parempi luovuttaa. Vai onko? Milloin se on oikea ratkaisu? Milloin taistelu on turhaa? Mistä tietää että asiat on niin pahasti rikki, ettei niitä saa korjattua?
Ja tiedän, ei tämä ole minun käsissäni. Ei ainakaan yksin. Yhdessä meidän pitäisi miettiä miten toimitaan. Yhdessä pitäisi tehdä päätöksiä. Avioeroa minä en suostu hakemaan. Sen päätöksen saa mieheni tehdä. Mutta muutto tuntuu nyt realistiselta. Muutto pois tästä yhteisestä omistusasunnosta. Mutta mihin? Vuokralle, yhdessä/ erikseen? Omaan pikkukämppään? Miten pieneen joudun? Mihin minulla oikeasti on varaa? Miten selviän taloudellisesti? Henkisesti olen rikki, mutta tiedän että siltä saralta en pysty luovuttamaan, vaikka osin tahtoisinkin. En vain voi olla kuin äitini. Tulen pitämään itseni kasassa lasteni vuoksi keinolla millä hyvänsä. Siinä suhteessa luotan itseeni. En vaan jaksaisi olla tässä tilanteessa. Olen väsynyt. Olen puhki. Olen rikki. Minua suututtaa. Väsyttää. Oksettaa. Ahdistaa. Ei tunnu miltään. Tahdon kuolla. Ja tahdon näyttää keskaria elämälle. Tahdon hypätä tämän välivaiheen yli. Tahdon siihen hetkeen, kun asiat on selkeitä tavalla tai toisella. Turha jäädä nyyhkimään. Tämä tarina tuhoutuu. Sortuu haaveeni onnellisesta ehjästä perheestä. Sortuu kuvitelmani omasta tärkeydestäni. En ole toiselle rakkauden kohde. En hänen unelmiensa nainen. Se sattuu. Se syö minut sisältä. Se repii sydämeni riekaleiksi. Enkä tiedä miten jatkan ja mihin jatkan. Minun elämäni on menneisyyteni tahrimaa, nuo haavat osaltaan pilasivat tämänkin, vaikka vannoin, etten anna itseni jäädä noiden vangiksi. En halunnut antaa niiden viedä elämästäni onnea, ja silti niin käy. Olen typerä, kun en nähnyt tätä aiemmin. Suljin silmäni mieheni epätoivolta ja hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteilta. Kuvittelin hänet vahvemmaksi kuin hän on. Ajattelin hänen jaksavan tukenani kalliona. Hänkin tarvitsee lämpöä ja turvaa ja rakkautta, mitä unohdin hänelle antaa. Voin syyttää tuosta itseäni, jos tahdon, mutta ei sekään muuta mitään. Ei ole yhtä syytä,, ei yhtä syyllistä. On elämä, joka on täynnä valintoja ja risteyksiä, joista täytyy kulkea sokkona. Tietämättä mikä on oikein ja mikä väärin.
Avainsanat: epätoivo, Parisuhde, pettymys, rakkaus, suru, Syyllisyys
Kuka voi löytää minut tämän kaaoksen keskeltä? Minun itseni se pitäisi tehdä. Minun pitäisi tietää kuka olen, mitä haluan ja minun pitäisi arvostaa sitä ja arvostaa ihmisiä ympärilläni. Erityisesti miestäni, joka on nyt aivan lopussa. Väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt minuun, pakoiluuni, väittelyyni, ulkopuolelle sulkemiseeni. Minä olen jo pitkään jättänyt hänen ulos elämästäni. Luonut jälleen oman maailman, jossa olen turvassa. Turvassa, jos ja kun hän väsyy jä kyllästyy. Olen jättänyt ennen kuin jätetään.
Nyt en tiedä mitä tehdä. Miten korjata jotakin, jonka olen itse yrittänyt hajottaa. Pelkoni läheisyyttä kohtaan rikkoo aina kaiken. Ajan ihmiset, jotka välittävät pois luotani. Teen sen hiljaa huomaamatta. En osaa olla minä, kun olen muiden ihmisten kanssa. Muokkaan ja muokkaannun aina heidän mukaansa, kunnes kadotan itseni ja alan vältellä ja etsiä tietä takaisin siihen mikä olisi ehkä enemmän minua.
En minä osaa rakastaa ja välittää. Olen kyvytön luottamaan ja päästämään ihmisiä oikeasti elämääni, maailmaani. En usko kenenkään oikeasti arvostavan, välittävän, rakastavan ja jaksavan minua. En arjessa. Ystävät, terapeutit kaikki on vain harhaa, kaikki jaksavat paloina, pieninä hetkinä. Ei kukaan jaksa pitkäaikaisesti. Ei ymmärrä. En usko.
En tiedä mitä tunnen. Olen tyhjä. Kuori. Surua. Olen välittänyt. Olen aidosti arvostanut ja rakastanut miestäni. Hän on ollut lähellä monella tasolla. Hän on ollut tärkeä. Hänen vuokseen olen taistellut ja ”luopunut” osin lapsestanikin. Siitä kai jäänyt jotain katkeruuttakin, jollakin tasolla. Hänessä on valtavasti hyvää ja kaunista. Hän ansaitsee hyvää. Parempaa. Parempaa kuin minä. En minä osaa olla hyvä. En osaa olla sellainen, kuin oikean vaimon kuuluu olla. Olen siitä pahoillani. Vihaan sitä. Vihaan itseäni. Olen aina vihannut. Jollakin tasolla tunnen ja koen itseni vialliseksi, pilalla olevaksi, se on minua. Tunne omasta pahuudestani. Voin leikkiä ettei sitä ole. Voin esittää kilttiä ja hyvää. Voin olla eri rooleissa, olla niissä oikeasti läsnä, mutta se ei jää minuun. Eihän tämmöistä voi kukaan oikeasti rakastaa. Kun en edes tiedä, mitä rakkaus on? En ymmärrä sitä. En osaa ottaa sitä vastaan enkä antaa. Jossakin olotilassa kyllä, toisessa en.
Olenko liian rikkinäinen ihminen elämään? Olenko korjattavissa? Olenko liian väsynyt edes yrittämään? En haluaisi luopua ja luovuttaa ja silti osa minusta ei välitä. Ei tunne mitään. On vain. On tavallaan tyytyväinenkin, kun saa pilattua taas kaiken, mikä on elämässäni hyvää, kaunista, arvokasta ja normaalia. Minulla on ihana mies ja lapset, mutta ne eivät ole ”minun”. Minä pelkään. Pelkään itseäni. Pelkään elämää. Pelkään kyvyttömyyttäni elää normaalia elämää. Tunnen ja olen aina tuntenut itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi. Mieheni perhe on ihana, aito, välittävä. Minun on ikävä heitä jo nyt. He muistuttavat minua siitä mitä vaille olen jäänyt ja mitä en osaa itselleni ottaa vastaan, vaikka kuinka haluan. En koe olevani rakkauden ja välittämisen arvoinen. Elän omassa maailmassani, jonne ei oikeasti kukaan pääse sisään. Enkä tiedä en osaa tietä ulos. En ole vihainen. Ymmärrän mieheni turhautuneisuuden täysin. Olen vain surullinen. Surullinen ja pettynyt itseeni. Siihen, etten osaa toimia toisin. En osaa korjata suuntaa, kuin hetkellisesti. En tiedä mikä on minua. Voin alkaa mielistellä, mutta ei se auta. Se on väliaikainen ratkaisu, eikä tuo kuin lisää harmia. Minä rakastan miestäni, mutta ehkä se ei riitä. Rakkaus ei poista tai korjaa sitä kaikkea, mikä minussa on rikki. Ei tee minusta ehjää. Elän sirpaleista koottua elämää, joka ei edelleenkään tunnu omalta. Tämä kun sattuu, on enemmän minua. Tuntuu turvallisemmalta, tutummalta.
Haluan karkuun kaikkia ja kaikkea. Haluan karkuun koko elämää. En löydä itseäni. En halua ja jaksa etsiä. En osaa elää. En osaa nauttia kuin paloina. Viallisuuteni tajuaminen ei johda mihinkään autuaaseen eheytymiseen. Pyh. Nuo on kaikki illuusiota. Kuvitelmaa. Harhaa. Haluan mieheni olevan onnellinen! Voinko minä hänelle tarjota hyvän elämän? Luultavasti en. Onko siis itsekästä riippua tässä kiinni? Olisiko oikeampaa päästää hänet vapaaksi? Antaa hänen löytää itselleen oikeasti rakastamaan kykenevä, ihana kumppani. Hän on sen ansainnut. Hän on sen arvoinen. Olisiko se minulta todellisen rakkauden osoitus? Miksi tämän täytyy sattua näin paljon? Mistä tietää mikä on oikein? En ymmärrä elämää. En ymmärrä ihmissuhteita. En ymmärrä mitään. Olen tyhmä ihmisraunio, joka kuvittelee oppivansa elämässä jotakin, ja silti tunnen polkevani paikoillani, juoksuhiekassa kaivautuen yhä syvemmälle.
Avainsanat: epätoivo, kyvyttömyys, Parisuhde, pelko, pettymys, rakkaus, suru
Voi kun osaisinkin toimiakin näin. Huomaan jälleen sortuvani pakenemiseen, turvautuvani hiljaisuuteen ja lokeroimalla itseäni yhä enemmän. Tämä pitkäaikaisen terapiasuhteeni lopetusprosessi ei mene edelleenkään ihan aikuisen minuuden kautta, vaikka nyt olenkin taas vetänyt mattoa jalkojemme alta ja saanut hieman avoimemmin kirjoitettua ja puhuttuakin tästä tavastani toimia.
Lopetin hänelle kirjoittelun ja nyt kiltisti kuitenkin avasin tätä. Siitä hirveä itseviha. Ei ne puhuta sille enää. Sehän hylkää meidät. Joo tiedän, ettei tee niin ja samalla en tiedä. En ymmärrä. En halua ymmärtää. Hylkään ennen kuin hylätään. Vihaan itseäni luottamisesta, enkä pysty ajattelemaan järkevästi. En pysty tuolla tasolla näkemään hyvää. Näkemään edistystä. Aikuisena tunnen kiitollisuutta, olen päässyt hänen kanssaan pitkälle. Tuon vaarin rauhallisuus ja tasaisuus on mahdollistanut minulle opettelua etenkin teinitunteiden, vihan ja vittuilun hyväksyntään. Pientenkin tasolla tykkään siitä, vaikkei niille ole oikein ollut riittävää turvaa. Silti niiden kautta joku luottamuskin ja ikävä jo nyt. Siellä nekin ovat kuitenkin saaneet olla, vaikkeivät kamalasti ole uskaltaneetkaan. Pelko miten selviän, kun ei ole paikkaa, missä saa levitä, saa hyppiä olotilasta toiseen ja aikuinen minussa saa levätä. Kontrollia ei tarvita. Se kun väsyy helposti tämän kaaoksen piilottamiseen, salaamiseen. Eihän tätä saa näyttää ihmisille. Ei ne ymmärrä.
En halua palata tuohon täydelliseen lokerointiin, mutta en tiedä miten muuten toimia. Olen aina muokannut kameleonttimaisesti itseni ihmisten ja tilanteiden mukaan ja nuo kaikki ovat minua, niillä on oma historiansa. Omat muistonsa. Oma tyylinsä. Omat sallitut ja ei sallitut tunteensa. Olen täynnä noita. Hitusen erilaisia,erillisiä minuuksia. Jotka eivät tunnu itseltäni muulloin kuin silloin, kun humpsahdan niiden ”sisään”. Osaon selvempiä, vahvempia, itsenäisempiä, jotenkin kokonaisempia ”persoonia” osa on vain yksittäisiä tunnetiloja lähempänä jotakin normaalia kaikkien kokemaa roolin vaihtoa. Ja näitä on pitkin elämääni. Lapsuudestaja aikuisuudesta. Ei nämä liity vain traumoihin. Tämä on minua tapani olla ja elää. Jakaa itseni lokeroihin.
Tästä vitun häiriöstä puhutaan aina niin, että tämä syntyy traumojen yhteydessä, osat eriytyvät toisistaan, mutta missään ei mainita miten tämä tapa hajottaa itseään on toimintamalli. Tapani elää. Rakentaa erilaisia persoonallisuuden puolia aina uusiin tilanteisiin. Enkä tiedä miten tämä lopetetaan. Miten opitaan olemaan ”minä”, kun en edelleenkään tiedä mikä se tässä monimuotoisessa kokonaisuudessa on? Mikä näistä on se ”oikea” aikuinen se kirjallisuuden ANP, kun tuntuu että niitäkin on monta? Mihin nämä kaikki pitäisi yhdistää, kun nämä ovat kehittyneet ja kasvaneet erilleen, omiksi yksiköikseen? Mitä integraatio käytännössä tarkoittaa? Nämä tietää olevansa osa kokonaisuutta, mutta silti tuntevat itsensä erillisiksi. Ei tätä voi selittää kellekään ymmärrettävästi. Tämä kuulostaa hullulta ja kuitenkaan en ole niin tyhmä, etten sitä tajuaisi. Voiko tätä joku ymmärtää? Ei tämä ole jotakin mikä menee ohi. Tämä Me on minä!
Avainsanat: DID, erillisyys, hyväksyntä, integraatio, me, minuus, persoonat
Parantuminen vie aikaa. Toistoja tarvitaan valtavat määrät, jotta vuosien saatossa syntyneet pinttyneet uskomukset omasta likaisuudesta, pahuudesta ja viallisuudesta hitaasti muokkautuvat. Kehonreaktioiden, järjen ja tunteiden yhdistyminen toisiinsa etenee eritahdissa eritunnetasoilla. Kokemusten käsittely, eläminen läpi turvassa on raastavaa, totista työtä, jossa räkä valuu pitkin poskia ja kaikki kontrollin rippeet heitetään romukoppaan. Tänään kävin taas toisen terapeuttini luona.
Alku meni näppärän vältellen, etäältä tuijotellen, naureskellen kertoen, miten mikään ei tunnu missään. No eipä kauaa kun tuli lähemmäs. Silitti selkää, eikä vieläkään mitään tunnereaktiota. Niskatriggerikään ei nyt päässyt läpi vahvasta muuristani. Ahdistus välttelystä alkoi lyödä läpi. Sain sanottua, että nyt pitäisi tippua. Ja sehän onnistui.
Terapeutti kysyi luvan kokeilla taas uutta juttua. Johon tietenkin annoin luvan, kun eihän mikään tuntunut missään. Nosti minut siis syliinsä ja siitä pakokauhu ja paniikki iski päälle täysillä. En ehtinyt tajuta mitään kun olin jo nurkassa kippurassa kouristelemassa ja terapeuttini ihanasti perässä silittämässä ja kertomassa kuinka ei ole hätää, ei satuta, mitään pahaa ei nyt tapahdu, miten on läsnä, on lähellä. Ei jätä yksin. Saa tuntea. Ajantaju katosi täysin. En tiedä puhuinko, jossain vaiheessa tajusin, ettei puhu kulke, mutta nyökkäilin vastauksia kysymyksiin, tiedänkö mikä muisto nousi ja kehen liittyy jne. Siitä toipumisen jälkeen hetken huilitauko ja vaan hiljaisuus. Läsnäolo. Hyväksyntä terapeutilta kaikelle. Suru minussa. Suru pienen tytön puolesta.
Vaihdettiin rooleja ja sitten terapeuttini päätti mennä suoraan haasteeseeni. Avasi keskustelun tunnereaktiosta, josta ei siis terapeutit ikinä puhu. Ei kukaan puhu suoraan. Hän puhui. Selitti pienille minussa, miten on normaalia, että aikaisessa voi herätä aistikkuutta, kaunis vitun tyhmä sana, mutta miten se ei tarkoita mitään pahaa. Miten senkin kanssa voi olla rauhassa. Miten terve aikuinen mies toimii. Ei satuta. Ei tee pahaa. Ei toimi tunteensa mukaan. Selitti pienille minussa, miten niille on tehty väärin. Selitti teineille minussa, jotka olis tahtoneet että panee meitä, että se ei tee niin, koska tahtoo auttaa minua, kun minua on tässä asiassa satutettu niin monella eri tasolla että on selvää, että minussa on noitakin, jotka eivät välitä ja haluavat tuolla keinoin hallita, mutta miten hänessä ei ole hyväksikäyttävää osaa. Miten hän tahtoo olla läsnä kaikelle miten huorakin saa olla, mutta silti sen mukaan ei mennä. Miten se suojelee pieniä minussa ja haluaa näyttää niille miten terve aikuinen mies toimii. Vitun ryhmä idiootti.
Eikä oo ees eunukki, saatana. Vei pohjan siltäkin. On rauhassa vaikka keho voi reagoida, selitti miten se on normaalia, mutta miten hänellä on vastuu siitä mitä tekee. Miten sille on kunnia saada käydä tätä terapiamatkaa kanssani ja miten pitää huolen siitä, että tämä on minulle eheyttävä prosessi. En ymmärrä. En tajua. Mikä toi on? Alien?
Teinitasolla itseviha. Ei se tykkää kun ei pane. Olen huono,kun en saa sitä tekemään väärin. Sit mä voisin vihata sitä. Pääsisin yläpuolelle. Se olis heikko. Halujensa orja, mut ei. Vittu.
Pienten kautta hämmennys, miks siitä ei tuu paha? Miks se ei satuta? Koska se muuttuu? Onks toi muka oikein? Enkö mä teekään siitä pahaa? Miks mä voin olla sylissä, eikä se silti halua tehdä mitään kummaa? Mikä siinä on vikana?
Aikuisena arvostus. Oli rohkea ja avoin ja haastoi loistavasti. Uskalsi kertoa itsestään ja kohdata tämänkin asian normaalina. Selitti kaikille minussa mitä ja miksi. Ei rikkonut vaan eheytti ja lisäsi luottamusta ja kunnioitusta monella eri tasolla. Jotenkin teinienkin kautta joku kummallinen kunnioitus. Sille vittuilu on ok, huoratkin muka tärkeitä ja niillä oma roolinsa selviytymisessämme, nekin saisi kuulemma näkyä, eikä ne pelota tota. Ei hämmennä. Miten torjunta ei tarkoita välittämisen loppumista vaan niin kuuluisi, olisi kuulunut terveiden aikuisten miesten tehdä.
En ymmärrä. Tuntuu hyvältä. Luotan. Silti sattuu. En halua tajuta. En ymmärtää. Ei ne saa olla pahoja, joiden piti tykätä. Ei ne saa. Mä oon paha. Mun pitää olla paha. Se on helpompi hallita. Sen kanssa voin elää. Sen voin hyväksyä. Tää ei oo oikein. Eihän. Onko?
Jos mä en saa tästä pahaa, miten sen kanssa eletään? Mä oon aina tehny kaikista pahoja, vai olenko? Monipuolinen kaaos, hyvällä tavalla. Asioilla on nimet. Niitä ei vältellä. Saan turvaa. Saan hoivaa. Eikä se satuta. On rajat. En ymmärrä sitä. En vaan käsitä. On hyvää turvallista läheisyyttä, jossa saa olla kaikkea mitä on. Saa kiukuta, saa olla pienenä, saa kysellä tyhmiä, saa kirota, saa järkeillä aikuisena. Vauhtia riittää, kun pompin olotilasta toiseen, saa välillä hätäillä onko tämä normaalia, saa lempeyttä. Tämä korjaa. Tämä eheyttää. Hitaasti. Olen kiitollinen. Minä luotan yhä enemmän. Minä uskallan turvautua ja näkyä rikkinäisenä.
Avainsanat: aikuisuus, DID, hyväksyntä, kehon reaktiot, kiihottuminen, Kokemukset, monipuolisuus, rajat, seksuaalisuus, Terapia, turva
Taas hetki sitten menetti musiikkimaailma yhden loistavimmista artisteista. Nyt hänen vaimonsa julkaisi kauniin kirjoituksen miehensä ratkaisun tavallaan ymmärtäen, vaikka suru on hänessä ja erityisesti lasten elämässä tulevaisuuden kunniavieras liki kaikissa tilaisuuksissa.
Minä säästyin tuolta tuskalta juuri ja juuri. Silti katkeruus, mutta samalla pettymys ja ymmärryskin. Tämäkin muistutti teinivuosistani. Salaisesta toiveestanikin, että äiti pääsisi pois, jotta minäkin saisin luovuttaa. Mutta ei. Täällä ollaan edelleen. Ja olen siitä kyllä kiitollinen, mutta tuska joka kulkee mukanani on välillä painaa minut alleen.
Tuota tuskaa vastaavaa kantoi tämäkin taistelija, hyväksikäytöstä selviytynyt, mutta tuska ei vaan päästänyt irti otettaan. Minun äitini taustalla ei luultavasti ollut ihan vastaavaa, mutta alistamista, vähättelyä ja mollaamista kyllä. Tunsin äitini surun ja elämän painon, johon mikään piristyskeinoni ei auttanut. Tunsin hänen väsymyksen! Kivun ja tunteen, että hän on loukussa. Hän halusi pois. Minä vihasin sitä ja samalla ymmärsin. Tahdoin hänen saavan rauhan. Tahdoin hänen onnistuvan. Hän yritti itsemurhaa lääkkeillä. Mikä on aika epätoivoista, hätähuuto enemmänkin kuin todellinen yritys. Muistan kuinka hänet vietiin sairaalaan, kun hän ei herännyt. Muistan hätäni ja vihani. Pelkäsin omaa vihaani. Häpesin sitä. Minunhan piti auttaa ja olla vahva. Itkulle ei ollut tilaa ei lohtua. Se hautautui jonnekin lokeroon. Joku pieni minussa ei ymmärrä. Miksi? Miksi äiti ei rakastanut ja rakasta minua? Miksi se tahtoi kuolla pois? Miksi se jäi eloon?
Tänään äitini soitti minulle. Ei tee sitä ikinä. Heti joku minussa innoissaan. Se välittää sittenkin. Mutta ei, soitti vain kun isäntä käski kysyä ollaanko tulossa Jyväskylän suurajoihin. Vittu. Vittuako niille kuuluu. Kilttinä tyttönä vastasin, etten tiedä katsotaan, mikä on kyllä totta harkitaan asiaa. Sitten suru ja raivo! Ei sitä kiinnosta mitä mulle kuuluu! Ei just ikinä miten voin. Nytkin oli vain viestin välittäjä. Ei mulla ole äitiä. Tai on fyysisesti, muttei psyykkisesti. Ei ole koskaan ollut. Joku pikkukiukku missa huutaa: Mä tahon oikeen äitin!!! Miks mulla ei oo sellasta. Olis kuollu pois. Se olis helpompaa!
Tunnen itseni hirviöksi. Heti iskee pelko, joku paniikki, ettei noin saa ajatella ja tuntea. En mä tahdo kellekään pahaa. Mähän ymmärrän sitä. Se oli väsynyt. Se on herkkä. Se on erilainen kuin minä. Ei sillä ollut keinoja irrottaa itseään tunteistaan. Mulle Disso on ollut pelastus. Se ei ole kyennyt pomppimaan olotilasta toiseen. Se on jumittanut masikseen tai yrittänyt pakoilla manialla. Siltä on puuttunut nämä muut, irralliset osiot, jotka ovat irti muista tunteista, osat joissa saa levätä Ja kerätä voimia seuraaviin hetkiin.
Avainsanat: äitiys, dissosiaatio, Itsemurha, masennus, Viha, ymmärrys
Joo olen usein ihaillut itseäni töissä. Sitä miten huomioin perheet. Miten kuuntelen vanhempia ja tuen heidän ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Se on vahvuuteni, jossakin olotilassa. Toisaalta osaan nähdä haasteet ja tuoda ne yleensä esiin rakentavalla tavalla. Tukea siinäkin vanhemmuutta. Mutta tänään tajusin tappelevani sisäisesti noidenkin välillä töissä. Eivät ne olleet samaa mieltä siitä, mikä on lapsen etu. Eivät vetäneet yhtäköyttä näkemyksissään. Selitin tosi sekavasti asioita pomppien kahden erilailla ajattelevan töissä toimivan minuuteni välillä samalla tunnistaen pelkoa ja turhautuneisuutta ja vihaakin. Olisin halunnut huutaa, että aivan sama mitä teette, niin pielessä asiat on, että lopputulos on katastrofi joka tapauksessa. Onneksi pidin sentään tuon suhteen suuni supussa.
Nyt hirveä inho. En minä tunne noin. Jokainen ihminen on valtavan tärkeä ja arvokas ja jokainen lapsi voi hyvässä perheessä saada arvokkaan ja upean elämän. Sen tukeminen on tärkeintä. Samalla toisaalta väittelen nytkin, miten minun pitäisi keskittyä enemmän varsinaiseen ammatilliseen puoleen ja sen tukemiseen. Mutta enhän minä voi vaatia vanhemmilta tässä asiassa voimiansa enempää. Minun pitää kunnioittaa heidän prosessiaan. Antaa heille aikaa sopeutua ja käsitellä kaikkea informaatiosta. He ovat loistavia välittäviä rakastavia. Ja joku minussa on katkera. Miksi minusta ei tykätty? Miksi minusta ei välitetty? Miksi minua ei pidetty arvokkaana ja tärkeänä? Triggaa.
Vittu! Mähän en välitä mistään. En arvosta mitään. Aivan sama. Mitä välii. Ei tunnu missään. Ja silti tuntuu. Itkettää. Joku tahtoo syliin ja vihaan sitä. Vihaan tommosta saatanan nössöilyä. Ja joo tämä ei ole aikuinen mielipide. Ei kokonaisuuden tunne ja ajatusmalli. Silti tämä kaikki minun pitäisi hyväksyä yhdeksi. Minuksi. Tämä kaikki pitäisi kohdata tuolla lämpimällä myötätuntoisella asenteella. Tiedän sen. Ja jollakin tasolla tunnenkin. Ja samalla en tunnu. En käsitä. En halua hyväksyä mitään. En halua ymmärtää. En välittää. Vihaan välittämistä ja välittäviä ihmisiä. Ne satuttaa! Ne on tyhmiä! Pöö.
Vaikeaa olla läsnä itselleen, kaikelle mitä tuntee ja on kun kaikki on ristiriidassa keskenään. On rasittavaa tajuta, miten työminäkin on osin jakautunut hieman eriasioihin keskittyviin kokonaisuuksiin. Toisaalta on hienoa, miten näppärästi olen yleensä niiden välillä pomppinut, ja miten ne voivat tukea toisiaan tai vähätellä toisiaan. Miten helposti sisälleni muodostuu kaaos ja kiistatilanne, jonka peitän näppärällä hynyllä ulkopuolisilta, mutta joka uuvuttaa ja vie minut aivan ulos itsestäni. Fiksusta ammattilaisista tuleekin käytännön retiisi. Tyhmä blondi, joka ei tajua mistään mitään. Tuo on minun suojani. Aivojen ylikuormitusta kohtaan. Hetkellinen lepo. Rasittava mutta tärkeä osa tuokin. Huokaus. Miten tämän kaiken kanssa on voinut selviytyä?
Avainsanat: arki, CPTSD, DID, haasteet, ristiriidat, Työminät, väsymys
Itseviha, inho paha olo ja häpeä pinnassa. Päätä särkee ja vituttaa. Sorruin eilen taas ylilyöntiin alkoholin kanssa. Tämä pidempi jakso jo ollut jatkuvaa kiikkumista löyhässä hirressä. Itseni pakoilua. Ahdistuksen välttelyä erilaisilla keinoilla vaihdellen tahtia yhä kiivaammin. Eikä apua. Parisuhteessa vältellään puhumista riidan pelossa ja hiljainen kyräily syö minua sisältä.
Tykkään tuosta vitun paskasta ja ihanasta miehestäni kuitenkin jollakin tasolla ihan saatanasti vaikka vihaankin sitä samalla yli kaiken. Mieheni ei juo, ei polta, ei rellestä ei lyö. Iskee kyllä sanoilla, vähättelee, haukkuu, kiukuttelee, mököttää, lähtee ovet paukkuen lätkimään, on välillä huomioiva ja välittävä, välillä itsekeskeinen paska. On iloinen ja innostuva, mutta usein myös negatiivinen pikkuasioista valittaja. On räjähtelevä, mutta nopeasti leppyvä. On taitava soittamaan ja valokuvaajana ja tykkää extempore jutuista, kunhan ne menee hänen mielensisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei tykkää minun menoistani, etenkin kun usein unohdan ilmoitella tekemisistäni etukäteen.
Toissailtani minulla oli lasten kanssa kivaa. Oltiin tyttöni poikakaverin synttäreillä voikkasalissa, pompittiin trampalta hienoja temppuja ja mentiin siitä vielä heidän perheen luokse lettusille. Tultiin kotiin aika myöhään niin samantien lähti mieheni kiukuissaan autolla pihalle. Seuraavana aamuna se lähti suoraan kaverinsa kanssa ampumaan. Sieltä sit hyväntuulisena vuorostaan takas.
Sen epävakaus ja ailahtelevuus sekottaa mun päätä. Mä en tiedä milloin on hyvä hetki ja milloin huono. No eilen mä sit menin ystäväni kanssa terassille, ja se kun tarjoili koko ajan lisää juotavaa, niin eihän mulla ole rajaa. Viiniä kului lasi toisensa jälkeen ensin kaupungissa ja sitten niillä. Taksilla kyllä kiltisti kotiin enkä örveltänyt missään baareissa vaan itkettiin ja puhuttiin vuorotellen. Kelattiin elämää ja sen epäreiluutta. Ystäväni on menestynyt bisnesnainen, joka on selvinnyt lapsensa kuolemasta ja erosta niin kuin siitä voi kukaan selvitä, hän on vahva, upea persoona, jota ei elämä lannista. Itseni koen jälleen luuseriksi, joka tyytyy elämäänsä, jossa kuitenkaan ei juuri nyt ole oikein onnellinen.
Enkä tiedä mitä voin muuttaa. Itseäni yritän kehittää ja kasvattaa. Tiedän, että itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. En voi olettaa muiden muuttuvan. Mutta jotenkin olen väsynyt olemaan vahva. Tahtoisin jollakin naiivilla tavalla uskoa, että voisi olla elämä, jossa joku toinen hyväksyy, huomaa ja kantaa silloin kun itse ei jaksaisi. Mutta onko sellaista? Olisiko se liikaa vaadittu? Kuka kestäisi minun vaihteluitani, kun en itse meinaa kestää toisen? Mikä on hyvä parisuhde? Onko sellaisia?
Lue lisää
Avainsanat: ahdistus, Parisuhde, paska olo, ryyppäys
Mun pitäis kirjoittaa tai puhua terapeutilleni. Tiedän kyllä. Mutta kun en vittu taho. En jaksa. Ei kiinnosta. En halua. Mulla ei oo mitään ongelmia. Mulla ei oo mitään vitun häiriötä tai traumoja tai ainakaan ne ei vaikuta muhun mitenkään. Mä en tunne mitään.Mä en välitä mistään. Mä olen kylmä ja kova kaikelle. Mä selviän kaikesta yksin. Olen aina selvinnyt. Mä en tarvi ketään. En mitään. Ikinä. Keltään.
En oikein muista käynnistä paljoakaan. Mutta tuntuu, että oli aika rankkaa. Fyysisesti olen ihan puhki. Kehoni kai taisteli tuntemista vastaan tosissaan. Ainakin niskani kramppasi terapian jälkeen. Joku pienen hätä kurkku useampaan otteeseen ja lopussa ainakin sen kanssa poistuin paikalta. Joku hätä, että terapeutti on nyt vihainen meille. Että se turhautuu, kun olen näin tyhmä. Kun en edisty riittävän nopeasti. Kun en luota kaikilla tasoilla edelleenkään täysin. Pienten hätä, että se suuttuu, kun en ole kiltisti. Suuttuu, kun pelkään.
Ja mähän en vittu pelkää mitään. Niin ei mua aikuisenakaan pelota. Jotenkin taas mentiin aika syvälle, enkä saa oikein kiinni mitä tunsin milläkin tasolla. Ainakin hirveä vastarinta kaikkea kohtaan. Jotain debrivaatio höpinää ja läheisyyteen liittyviä asioita se kaiveli tai yritti siis nätisti keskustella, mutta mun pää jumitti ihan täysin. En pysty ajattelemaan, kun tunnemyräkkä iskee ja lopulta vihan avulla vedän ihan irti, josta kyllä helppo nykyään ton on tiputtaa taas johonkin muuhun.
Luotan ja en luota yhtäaikaa. Pienille pitäisi olla aikaa kysellä ja tunnustella mikä on ok. Niille pitäisi selittää niiden tavalla, ettei ole hätää. Ettei mitään pahaa tapahdu. Niillä pitäisi olla aikaa ihmetellä, että oliko toinen oikeasti kiva vai leikkiikö vain. Pienille loppuhali ei ole hyvä. Ne jää hämmennyksen kanssa yksin. Aikuiselle se on ihan sama. Ei aikuinen minussa koe mitään läheisyyttä ongelmaksi. Eikä oikeastaan tarvitse tai kaipaa turvaa tuolla tavalla. Pienille turvallinen halaus on tärkeä niiden likaiauuden tunteen vuoksi. Se vakuuttaa paremmin, ettei niitä pidetä pahoina, mutta ne tarvitsee aikaa ja tilaa tutkia tuota kauempaakin. Jokuinussa tahtoo kiukutella tuota kaikkea vastaan. Jokea miten tyhmää tommoinen on. Sekin tarvitsisi aikaa ja tilaa. En oikein odota tuolla terapiassa tähän paneutumista. Jotenkin olen ok sen kanssa, että tuolla tehdään lopettelua eikä enää upota syvälle mihinkään tunnetasoon. Kontrolli haluaa pysyä analysoimalla Järkitasolla ja samalla osa minussa vastustaa sitäkin. Ottaa etäisyyttä. Pakenee hiljaisuuteen. Toistaa tuttua tapaansa vetäytyä omaan ylhäiseem/alhaiseen yksinäisyyteensä. Ulottumattomiin. Irti ihmisistä. Irti tunteista. Irti terapiasta.
Tätä kaikkea pitäisi avata. Pitäisi jaksaa kirjoittaa hänellekin, että hän voisi auttaa. Olen kiitollinen, mutta en tiedä miten voisin enää päästä tässä eteenpäin, koska teen vahvasti erotyötä. Lopettelua. Enkä todellakaan oikean aikuisuuden kautta niin kuin kuuluisi. Se ei minussa ole vieläkään 3,5 vuoden jälkeen riittävän vahva. Tipun edelleen pomppimaan tunnetilasta toiseen. Defenssini avulla sinnittelen edelleen jotakin tietoisempaa tasoa vastaan enkä tiedä miten saan tämän oman haitallisen toimintamallini murrettua. Tappelen itseäni vastaan. Enkä voita. En saa noita välttelyitä, kieltämistä, kiertelyä, vihalla torjuntaa, vähättelyä, ironista huumoria, väistymään. Aina joku pomppaa tilalle kun yksi väsyy. Tämä systeemini on kyllä näin ulkopuolelta katsottuna hemmetin kiehtovakin, mutta tämän eläminen on ihan perseestä. Ei tämä ole kivaa. En minä tahdo olla tällainen. En halua olla näin jäärä ja hankala. Kun tahdon olla kiltti ja normaali ja yksinkertainen! Tämä on liian monimutkaista. Tämä on väsyttävää. Ja vituttavaa. Rasittavaa ja turhauttavaa. Samalla joku välinpitämätön minussa nostaa nokkaansa. So what. Who cares? No One. Me the least.
Enkä saa tuota väistymään. Yritän hyväksyä tätä kaikkea minuksi. Osaksi minua. Mutta tuntuu, kuin nuo taistelevat sitä vastaan. ”Minä”, joku kehittyvä tarkkaileva tavallaan tunteista irtonainen osa minua hyväksyy ja näkee noiden lävitse. Osaa olla yhä paremmin rauhassa noiden kanssa, mutta sen keinot eivät vain riitä niiden ohjailuun ja hallintaan.
Avainsanat: debrivaatio, dissosiaatio, hyväksyntä, luottaminen, Terapia, tunteet
Perheen kanssa päiväreissu aurinkoiseen Hankoon. Kuulostaa kivalta. Näyttää kivalta kuvissa, jotka jaoin faceen ja instaan, mutta taustalla onkin sitten ihan toinen stoori. Ihan erilainen matka. Matka, jossa sekaisin mennyt ja nykyisyys. Matka, jossa kummitteli lapsuuden perheen riidat ja nykyvitutus parisuhteessamme kietoutuen yhteen. Mieleni pomppi muistojen ja tämän hetken välillä ja sitten taas irti kokonaan. Ja kaikki olikin vain kivaa! Tätä on CPTSD ja DID!
Matka alkoi jo pienellä hätääntymisellä minussa, kun päätimme ottaa suloisen, mutta neuroottinen koiramme mukaan. Lähtiessä se jo hermoili ja pissasi koko kämpän lattiat märiksi. Siinä mopatessa mieheni vittukäyrä kohosi jo kiitettävästi säikyttäen jotakin pientä minussa. Hiljaisuus ja mielyttäjä minussa pinnassa pitkän automatkan, joka miehelleni lisä vitutuksen aihe, nösverö hissuttelu ylinopeus kuskeineen.
Perillä hetken mukavaa. Aurinko paistoi. Kuvailtiin ja rentouduttiin rannassa. Nälän iskiessä sitten kiukku taas esiin. Kiukku koiraan, joka veti intopiukeena ja esti meitä menemästä ravintolaan. Mieheni astelinkin sitten vihaisena autolle ja oli lähdössä suoraan kotiin. Jättimut pojan ja koiran kaa autoon, häipyen jonnekin pissalle luulin. Tuli sit ruokansa kanssa takas. Oli ottanut vaan itselleen syömistä. Siinä vaiheessa multa väsy ja turhautumis itku. Mulle tuo oo itsekästä, minä syön pärjätkää te miten parhaaksi näette. Suora muistutus isäni toiminnasta. Oma reaktioni taas merkki äitini alistuvuudesta. Minä menin ihan sekaisin. Menin hepuliin. Mies vaan äris että mee hakee itelles sapuskaa. Mä itkin ja huusin vittua. Huusin miten tää ei oo oarisuhde. Tää ei ole me. Mä vihasin koko äijää sieluni pohjasta. Olin valmis eroon sillä sekunnilla. Talsin poikani kanssa itkien ravintolaan. Pyysin jotakin mukaan. Maksoin ylihintaa 10 euroa/ salatti surkeasta eväksestä, jota en todellakaan olisi tahtonut. Itkin ja söin. Hiljaa. Selitin pojalle miten mua kiukuttaa ja harmittaa ja että se ei ole vaarallistaja menee ohi ja samalla mielessä kirosin, että ei mee ohi. Ja on vaarallista. Ja vihaan kaikkea.
Ajettiin pikkulenkki, jossa mieheni selitti jotakin omasta turhautumisestaan, en muista siitä mitään. Olin vastaillut jotakin enkä muista sitäkään. En tunnistanut itseäni siitä hetken päästä. Täysi sumusta ”heräsin” vasta kun oltiin kävelty ja kiivetty jollekin näköalapaikalla. Silloin jo ”verhon” takana joo episodi. Sen jälkeen kiva reissu. Kuvailuja. Näköalapaikoissa. Pysähdys raaseporin linnassa. Koiruus sielläkin mukana. Kotimatkan mä ajoin. Sain olla omassa rauhassa päässäni. Miettiä. Mun lapsuuden lomat. Iskän käytös äidin käytös. Tämä mieheni viha. Oma hiljainen mukautuvuuteni, alistuminen. Kaikki solmussa keskenään. Aikuisuudesta ei tietoakaan. Elämä jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lomasta muistoina kuvat, joissa hymyillään. Yhdessä sentään mulla YMP (ylimielinen paska) olo tila näkyy selvästi läpi. Sen vaihdoin profiilikseni. Joku mussa tahtoo nyt muistaa itseni noin. Katsoa muita ja elämää ylhäältä alaspäin. Leikkiä olevansa muita vahvempi. Leikkiä olevansa itsenäinen ja pärjäävänsä yksin, vaikka mikä olisi. Leikkiä, ettei mikään tunnu missään.
Avainsanat: CPTSD, loma, riita, Triggeri, tunteet, ulkopuolisuus, unohtaminen
