Kesäreissu

Perheen kanssa päiväreissu aurinkoiseen Hankoon. Kuulostaa kivalta. Näyttää kivalta kuvissa, jotka jaoin faceen ja instaan, mutta taustalla onkin sitten ihan toinen stoori. Ihan erilainen matka. Matka, jossa sekaisin mennyt ja nykyisyys. Matka, jossa kummitteli lapsuuden perheen riidat ja nykyvitutus parisuhteessamme kietoutuen yhteen. Mieleni pomppi muistojen ja tämän hetken välillä ja sitten taas irti kokonaan. Ja kaikki olikin vain kivaa! Tätä on CPTSD ja DID!

Matka alkoi jo pienellä hätääntymisellä minussa, kun päätimme ottaa suloisen, mutta neuroottinen koiramme mukaan. Lähtiessä se jo hermoili ja pissasi koko kämpän lattiat märiksi. Siinä mopatessa mieheni vittukäyrä kohosi jo kiitettävästi säikyttäen jotakin pientä minussa. Hiljaisuus ja mielyttäjä minussa pinnassa pitkän automatkan, joka miehelleni lisä vitutuksen aihe, nösverö hissuttelu ylinopeus kuskeineen.

Perillä hetken mukavaa. Aurinko paistoi. Kuvailtiin ja rentouduttiin rannassa. Nälän iskiessä sitten kiukku taas esiin. Kiukku koiraan, joka veti intopiukeena ja esti meitä menemästä ravintolaan. Mieheni astelinkin sitten vihaisena autolle ja oli lähdössä suoraan kotiin. Jättimut pojan ja koiran kaa autoon, häipyen jonnekin pissalle luulin. Tuli sit ruokansa kanssa takas. Oli ottanut vaan itselleen syömistä. Siinä vaiheessa multa väsy ja turhautumis itku. Mulle tuo oo itsekästä, minä syön pärjätkää te miten parhaaksi näette. Suora muistutus isäni toiminnasta. Oma reaktioni taas merkki äitini alistuvuudesta. Minä menin ihan sekaisin. Menin hepuliin. Mies vaan äris että mee hakee itelles sapuskaa. Mä itkin ja huusin vittua. Huusin miten tää ei oo oarisuhde. Tää ei ole me. Mä vihasin koko äijää sieluni pohjasta. Olin valmis eroon sillä sekunnilla. Talsin poikani kanssa itkien ravintolaan. Pyysin jotakin mukaan. Maksoin ylihintaa 10 euroa/ salatti surkeasta eväksestä, jota en todellakaan olisi tahtonut. Itkin ja söin. Hiljaa. Selitin pojalle miten mua kiukuttaa ja harmittaa ja että se ei ole vaarallistaja menee ohi ja samalla mielessä kirosin, että ei mee ohi. Ja on vaarallista. Ja vihaan kaikkea.

Ajettiin pikkulenkki, jossa mieheni selitti jotakin omasta turhautumisestaan, en muista siitä mitään. Olin vastaillut jotakin enkä muista sitäkään. En tunnistanut itseäni siitä hetken päästä. Täysi sumusta ”heräsin” vasta kun oltiin kävelty ja kiivetty jollekin näköalapaikalla. Silloin jo ”verhon” takana joo episodi. Sen jälkeen kiva reissu. Kuvailuja. Näköalapaikoissa. Pysähdys raaseporin linnassa. Koiruus sielläkin mukana. Kotimatkan mä ajoin. Sain olla omassa rauhassa päässäni. Miettiä. Mun lapsuuden lomat. Iskän käytös äidin käytös. Tämä mieheni viha. Oma hiljainen mukautuvuuteni, alistuminen. Kaikki solmussa keskenään. Aikuisuudesta ei tietoakaan. Elämä jatkuu, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lomasta muistoina kuvat, joissa hymyillään. Yhdessä sentään mulla YMP (ylimielinen paska) olo tila näkyy selvästi läpi. Sen vaihdoin profiilikseni. Joku mussa tahtoo nyt muistaa itseni noin. Katsoa muita ja elämää ylhäältä alaspäin. Leikkiä olevansa muita vahvempi. Leikkiä olevansa itsenäinen ja pärjäävänsä yksin, vaikka mikä olisi. Leikkiä, ettei mikään tunnu missään.

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi