Surkuhupaisaa
Tämä kaikki alkaa taas saada mitä kummallisempia kääntymiä ja yhteensattuma. Ensinnäkin, no mieheni jo uhosi, etten saa riehua tuolle naiselle, se, ei ole tehnyt mitään. Tämä on kuulemma sitten siinä. No katsotaan ehkä niin käy sitten. En minä riehua kenellekään tahdo tai syytellä vaan ymmärtää. No sitä suuremmalla syyllä kirjoitin tuolle tyttöselle ihan rauhallisen, mutta rehellisen pyynnön, jossa selitin tunteitani ja toivoin että tahtoisin ymmärtää tätä tilannetta kokonaisuutena nyt paremmin ja kuulla hänenkin tunteistaan ja ajatuksistaan.
Eihän hän vastannut, harva varmasti pystyy, mutta se kertoo minulle paljon. Itse uskoisin, että tässä elämäni vaiheessa vaikka olisin tuossa tilanteessa uskaltaisin kantaa vastuun tunteistani ja teoistani ja vastaisin ainakin jotain. Olisin pystynyt arvostamaan tuota ihmistä, jos olisi jotakin minulle uskaltanut vastata, mutta ei hän laittoi viestini miehelleni, joka sitten riehui ja raivosi minulle. Minusta tuli syntipukki. Minä leikin uhria. Syyllistän ja syyttelen, hänen mielestään. Surullista, että hän kokee ja tuntee noin. Että hän pitää minua tuollaisena, eihän hän tunne minua ollenkaan. Kiukkusi minulle eilen, että kirjoita tästäkin kirjaasi ja itke ystävillesi.
No kuinka ollakkaan kirjan kirjoittaja soitteli minulle tänään, kysellen vielä muutamista muutoksista, pikkupiru minussa oli heti hykertelemässä. Sitä saa mitä tilaa, lisätään tämäkin kirjaan. Joo ei oikeasti. Ketään ei kiinnosta perinteiset parisuhdedraamat, ne on arkipäivää. Mieheni katkeruus ja viha ja turhautuminen on vaan nyt syvää. Sieltä nousee pintaan kaikki vanhat kaunat, hänen omat syyllisyyden tunteet ja myös viha minun virheistäni. En ole pulmunen. Minulla on 15 vuotta sitten ollut suhde, silloin, emme olleet yhdessä, mutta mieheni oli kiinnostunut minusta ja tavallaan aloittelimme tapailua. Tuo kaikki kipu hänessä tulee nyt esiin vihaan ja syytöksinä minua kohtaan. Ja saa tulla. Hyvä, että saa niitä nyt purettua. En minä nyt näe itseäni uhrina. Joo hän toimi mielestäni väärin, mutta näen kyllä syitä omassakin toiminnassani. En ole sokeasti osoittamassa syyttävää sormea mihinkään.
Aikuinen ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja teoistaan. Aikuinen ihminen hakisi ja hankkisi apua, jos elämässä joku ahdistaa ja yrittäisi ratkaista asioita myös yhdessä kumppaninsa kanssa. Oman pahan olon vierittäminen toisen niskoille, ei ole mielestäni oikea tapa tunteita käsitellä. Voi olla, että olen itsekäs paska, kun koen näin. Oma oloni on kuitenkin nyt rauhallinen. Minusta tulee aina selkeämpi ja toimintakykyisempi tiukissa tilanteissa, ne tuntuvat tutuilta ja turvallisilta. Kun elämä kaataa niskaan paskaa, minä herään. Minussa nousee esiin taistelija, uhoaja, että tässäkö tämä. Tämä on tuttua, tästä kyllä selvitään, etkö parempaan pysty? Uhoan elämälle. Olen ylimielinen. Tipun kyllä muihinkin tunteisiin. En enää pääse täysin irti, vaikka unohdankin edelleen osittain asioita olojeni vaihtuessa.
