Milloin olen tarpeeksi hyvä ihmisenä? Mitä minun tulee tehdä, jotta olisin riittävän hyvä äiti, vaimo, työntekijä, ihminen? Opinko koskaan oikeasti arvostamaan omia suorituksiani? Etsin aina kohtia, missä voisin toimia toisin – jotenkin paremmin. Tuo piirre on hyvä niin kauan, kun se auttaa kehittymään ja muuttamaan tapoja parempaan, mutta se kääntyy herkästi myös itseä vastaan. Johtaa kierteeseen, missä mikään ei riitä. Koskaan ei ole tyytyväinen, koska aina voisi olla vielä parempi. Jatkuva itsepiiskaus ja omien saavutusten vähättely johtaa alakuloon, masennukseen. Se ei olekaan enää voimavara vaan ahdistava pakkomielle pyrkiä johonkin, mikä ei ole mahdollista – täydellisyyteen!
Eihän kukaan ole täydellinen. Miksi en silti koskaan ole riittävän hyvä? En yritä olla parempi kuin muut, en vain ole riittävän hyvä itselleni! Onko tämä peruja arvottomuuden tunteestani? Tunnen olevani huononpi ja pahempi kuin muut. En riitä itselleni! En kelpaa itselleni! Olen itseni pahin vihollinen, pahin arvostelija. Vaikka yritän nähdä itseni arvokkaana, on pohjalla jossakin hyvin varhaisesta jäänyt tunne, ettei minulla ole väliä. Minun tarpeillani ei ollut kuulijaa. Olen ollut hyväksytty vain muita miellyttämällä, enkä ole saanut olla minä. Nyt en tiedä kuka minä olen? Mitä minä haluan ja miten minä olisin riittävän hyvä tällaisena. Olen kuin pieni lapsi, joka pikkuhiljaa tutustuu itseensä varoen toivoen, että se hyväksytään. Toivoen tulevansa nähdyksi ja kuulluksi – ei tuomituksi!
Itsensä hyväksyminen on vaikea tie, mutta se on ainoa tie vapautumiseen menneisyyden taakasta! Ainoa, jolle haluan oppia antamaan anteeksi on se pikkuinen lapsi sisälläni, joka on joutunut kantamaan aivan liian suurta taakkaa yksinään.
Rakasta minut ehjäksi,
Hyväksy minut kaikkine vikoineni.
Älä vaadi minua muuttumaan,
mukautumaan mielihalujesi ja tahtosi mukaan.
Sillä silloin minä hajoan,
kadotan itseni jälleen.
Rikkoudun pieniksi palasiksi,
jotka heijastavat vain sinun tahtoasi.
Minusta tulee sätkynukke,
tahdoton robotti – elävä kuollut!
Avainsanat: arvottomuus, Toipuminen
Nyt kun olen rypenyt itsesäälissä ja sättinyt itseäni kaiken pahan aiheuttamisesta on taas järkipuoleni pikkuhiljaa saamassa hallintaa takaisin. Tiedostan kyllä omien tunnereaktioideni vääristymät. Kyllä minä tiedän, ettei ala-asteikäinen pikkutyttö mitenkään ole syyssä aikuisen miehen mielihalujen mukaiseen toimintaan. En edes minä, vaikken itseäni koskaan pikkuiseksi ole tuntenutkaan! Kyllä minä ymmärrän, että minua kohtaan on toimittu väärin ja hetkittäin pystyn jopa tuntemaan tervettä vihaa. Tuo viha on kuitenkin liian vaikea tunne. En salli sen saada valtaa. Se saa hetkittäin näyttäytyä, kunnes ohjaan sen kohdistumaan takaisin itseeni. Silloin se pysyy hallinnassani. Silloin se ei vahingoita. Sillä olen päässyt itsetuhovaiheen yli ja kaikesta huolimatta haluan pyrkiä pitämään huolta itsestäni.
Koen, että äitinä minun täytyy huolehtia omasta hyvinvoinnistani, jotta pystyn olemaan tuki ja turva omille pienoisilleni. En halua jatkaa sukupolvien kierrettä, jossa omat ongelmat menevät lasten tarpeiden huomioimisen edelle. Minun täytyy tasapainoilla menneisyyden ja nykyisyyden välillä koettaen ymmärtää kokemusteni vaikutuksia nykyisyyteen, estäen niitä kuitenkaan saamasta yliotetta ja ajamasta minua takaisin liian synkkiin mietteisiin. On oltava vahva lasten edessä ja siksi tarvitsen paikan, missä saan olla itse ajoittain heikko ja tarvitseva. Nyt kun minulla on tuo mahdollisuus, aioin ottaa siitä kaiken irti. Ehkä järjen ääni minussa vahvistuu, kun tunteillekin on tila, aika ja paikka, jossa ne saavat tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Avainsanat: Toipuminen
Nuorempana luulin aina, ettei kukaan muu voi ymmärtää. Kukaan muu ei ole kokenut samaa. Sittemmin vertaistukiryhmien avulla olen tiedostanut, kuinka valitettavan yleisiä nämä vaietut kokemukset ovat. Olen tajunnut, miten samankaltaisia tuntemuksia kaikille seksuaalista väkivaltaa kohdanneille nousee ja miten kummallisia omat häpeän syyllisyyden tunteet ovat ammatti ihmisillekin, jotka yrittävät auttaa.
Kävin katsomassa tarinateatteri lovestoorin loistavan esityksen omiensa eristämä. Osui kipukohtiini ja vaikka tiedostin ulkopuolisena aikuisena, kuinka väärin lasta kohtaan on tehty sai oma syyllisyyden tuntoni taas lisää ponnistus alustaa. Joskus vertaistuki voikin kääntyä itseä vastaan. Yhtäkkiä minä, joka olen aina vähätellyt kokemuksiani ja väittänyt, ettei niillä ole ollut mitään väliä, muutun katkeraksi. Vihaiseksi! Minähän olen vahva selviytyjä. Minä pärjään yksin. Minä käyn töissä. Minulla on perhe. Kaikki hyvin! Muilla on paljon pahemmin. Muiden kokemukset ovat hirvittäviä, julmia. Minä ansaitsin itse kaiken pahan ja sen kanssa on selvittävä yksin. Minä huomaankin vähätteleväni muita, minä inhokseni huomaankin ajattelevani, etä mitä tuokin tuossa valittaa, eihän tuo ole mitään, olisit elänyt minun saappaissani. Minusta tulee mielessäni katkera. Piirre, jota olen aina inhonnut. Ylimielinen! Alan samantien sättiä itseäni tuollaisesta ajattelusta. Minä maanmatonen, kaikkien alapuolella oleva hirviö. Miten voin ajatella noin.
Alan jälleen etsiä eroja. Miksi minä ansaitsin kohtaloni, mutta tuo toinen nuori tai lapsi oli uhri? Miksi tuolla ihmisellä on oikeus hakea apua pahaan oloonsa ja tuntea surua kokemuksistaan, mutta minulla ei ole? Päädyn aina samaan kierteeseen. Ei minulla tekijä ollut perheenjäsen. Eli minä en ollut niin vahvasti hänen vallassaan. Minä menin itse hänen luokseen. En ollut tarpeeksi nuori. On ihan eri asia olla kolme kuin ala-aste ikäinen. Kyllähän minun olisi pitänyt tajuta jo pitää puoleni ja pysyä poissa. Tiedän, järkeen tämä selittelyni kuulostaa todella tyhmältä. En halua miettiä itseäni tuollaisena pikkutyttönä. Minä olin hirviö, en samanlainen pikkuinen kuin muut tuon ikäiset. Minä olin viettelijä, minä varmasti jotenkin aiheutin tuossa kiltissä perheenisässä tuon muutoksen. Minä tein hänestä pahan. No jotenkin tajuan olevani väärässä. Jossain takaraivossani ymmärrän ajatusteni järjettömyyden. Tunteeni tuosta alkuvaiheen pahuudesta pikkuhiljaa irrottaa otettaan. Ehkä minäkin, tuo pieni tyttönen on ollut uhri, Mutta…
Sitten pääsen päässäni teinivaiheeseen. Siihen kuinka kun kaikki vaan jatkuu ja jatkuu. Pelastusta ek tule! Kukaan ei huomaa, ei näe pienen tytön hätää. Hätää jota tuo tyttö ei kestä. Se luovuttaa! Se antaa tilaa selviytyjälle. Isommalle tytölle, joka ottaa vallan. Joka ottaa vastaan sille tarjotun rooliin. Joka alkaa, sietääkseen silloin tällöin tuntemansa nautinnon tuomaa häpeää, kääntää valtaa tekijää vastaan. Tuosta nuoresta joka on yhtä tekijän kanssa tulee tuo päänsä luoma hirviö. Se tekee asiat, jotka siltä odotetaan. Se muuttuu täydelliseksi leluksi. Se on robotti, joka hoitaa hommat nopeasti ja tehokkaasti. Se on vihainen, mutta ei silti uskalla rikkoa luojansa tahtoa. Se on kova kuori. Se on huora! Ottaa vastaan maksun teoistaan. Ei se ole enää uhri, se on rikoskumppani. Osallinen! Se olen minä! Siksi erilainen kuin muut uhrit. Siksi paha, likainen hirviö! Se ei ole enää lapsi. Se on lain mukaan alaikäinen, mutta se ei tunne niin.
Järkevän aikuisen ääni täällä taustalla on surullinen, se tietää että noille tunteille on syynsä. Että ne ovat pitkällisen uuvutustaistelun tulos. Järkevä aikuinen minussa ymmärtää, että tuollaiset ajatukset ja toimintatavat ovat normaaleja reaktioita epänormaaliin tilanteeseen, mutta tunnepuoli ei suostu vastaanottamaan tuota tietoa. Tunnepuoli vastustaa muuta vaihtoehtoa. Se suojelee itseään avuttomuuden tunteen tuskalta. On helpompaa olla syyllinen, joka hallitsee tilanteen kuin alistettu avuton uhri. Uhrius lamaannuttaa, syyllisyys antaa voimaa ja tahtoa toimia toisin.
En olisi silloin voinut toimia toisin. En halua olisi kestänyt, jos olisin jäänyt uhriksi. Minulle muuttuminen osalliseksi mahdollisti selviytymiseni. Minun pitäisi tuo nyt oppia hyväksymään, en vain tiedä kuinka? Häpeä osallisuudesta on valtava. Eikä minua lohduta, että on muitakin. Kaikkien kokemukset ovat kuitenkin niin erilaisia, että niistä on sekä apua, että haittaa. Alkuun helpotti huomata, etten ole yksin ja ainut. Nyt se ahdistaa ja tunnen silti olevani ainut paha. Ainut, joka itse aiheutti kaiken, koska menin hänen luokseen, eikä hän tullut kotiini. Ainut, jonka keho oppi reagoimaa hänen tahtonsa mukaan. Ainut, joka myös alkoi itse toteuttaa hänen toiveitaan ja otti siitä palkkion. Myin lupani tuntea pahaa oloa. Halvalla lähti oman arvontunteeni ja lupani tuntea itseni uhriksi!
Arvoton saasta,
ruma ihmisenkuvatus.
Ruikuttamisen kyllä osaan.
Itsesäälin pyörteistä ylös rypien,
nostan pääni.
Vedän iloisen naamion kasvoilleni.
Esitän täydellistä!
Esitän normaalia,
pärjäävää aikuista.
Hetkittäin uskon itsekin rooliini!
Kunnes mennyt muistuttaa todellisesta arvottomuudestani!
Avainsanat: Häpeä, itseinho, Syyllisyys
Kuinka löytää keinon olla itselleen armollinen? Miten kaikkien muiden kohdalla tajuaa selvästi kuka on syyllinen ja kuka uhri? Miten muiden kohdalla näkee selvästi kuinka väärin tuota pientä ihmistä kohtaan on toimittu, mutta omalla kohdalla asia on ihan erilailla? Miksi minä en voi antaa itselleni armoa? Miksi syytän, syyllistän ja haluan jatkuvasti rankaista itseäni, minulle tehdystä vääryydestä? Miten oman tunnekokemuksen muuttaminen pahasta syyllisestä ”isosta” tytöstä – kaltoinkohdelluksi pikkutytöksi onnistuu? Järkiajattelu tiedostaa kyllä tuon asian, mutta kuinka tunnepuoli saadaan mukaan?
Keksin aina hirvittävästi puolusteluja sille, miksi minä ansaitsin kaiken pahan. Puolustelen muita sillä, etteivät itse menneet mukaan. Eivät itse osallistuneet. Eivät voineet mitään. Olisinko minä muka voinut toimia jotenkin toisin? Miten olisin pystynyt puolustautumaan ihmistä vastaan, jonka vallassa olin niin henkisesti kuin fyysisestikin? Miksi koen, että minun olisi pitänyt olla viisaampi ja vahvempi? Miksi en suostu näkemään itsessäni sitä pientä avutonta pikkutyttöä, jonka näen muissa uhreissa? Onko sen kohtaaminen vielä liian kivuliasta? Ehkä tämäkin on vain keinoni suojella itseäni! Tuudittaudun tuohon ajatukseen.
Avainsanat: hyväksyntä, Syyllisyys
Mikä on minun ihmisarvoni? Tunnen itseni täysin mitättömäksi, arvottomaksi saastaksi. Olen pilattu ja itse tuhonnut loputkin hyvän rippeet antamalla itseni jatkuvasti joutua uudelleen tuhotuksi. Nyt kun on elämässä hyviä asioita, tunnen etten ansaitse niitä. Minä olen liian paha rakastettavaksi. Minä e ansaitse hyvää kohtelua, olen hämmennyksissäni. Miten joku voikin olla minulle hyvä. Se ahdistaa. Oikein haen pahaa. Haastan riitaa, jotta saisin turpiini ja kun niin ei tapahdukaan olen ihan sekaisin ja rikki. Hyvä tuntuu kipeältä. Rikkirevitty sisimpäni kiljuu kivusta, kun siihen koskeekin hellyydellä. Suola tuntuu haavoissa tutulta ja turvalliselta. Välittäminen vaan saa huutamaan kahta kauheammin.
Ahdistaa jakaa tätä omaa pahaa oloa. Ei kukaan muu ansaitse tällaista paskaa niskaansa. Minun pitäisi olla vahva ja kantaa taakkani hymyssäsuin. Eihän kukaan saa enempää kuin jaksaa kantaa? Miksi sitten tuntuu, etten jaksa? Olenko vain heikko itsekeskeinen valittajatyyppi, joka ei osaa olla iloinen vaan rypee menneissä? En halua olla sellainen! Kyllä minä haluan elää ja nauttia. Silti paha olo kolkuttelee taustalla. Se ei mene pois. Miten unohdetaan? Miten annetaan anteeksi niin itselle kuin pahantekijällekin? Miten päästään eroon pahasta, joka velloo sisällä yhtä vahvana kuin silloin lapsena ja nuorena? Haluaisin jonkun viisaan kertovan minulle kuinka tästä paskasta pääsee yli? On helppoa sanoa, että jatkat vaan ja keskityt nykyhetkeen, kun sitten pienikin muistutus menneistä saa kaiken pahan yhä uudelleen pintaan.
Haluan huutaa, mutta ääntä ei tule.
Haluan unohtaa, mutta pääni ei tottele.
Haluan tuntea, mutta en tätä pahaa oloa.
Haluan repiä ihoni rikki, jotten tuntisi.
Haluan olla onnellinen,
Haluan rauhan!
Miksi en saanut hieman helpompaa elämää?
Avainsanat: ahdistus, arvottomuus, epätoivo
Sana suhde jo herättää heti negatiivisia mielleyhtymiä, en halua ajatella tai muodostaa minkäänlaisia suhteita toisiin ihmisiin ja silti ne ovat välttämättömyys kaikenlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Vaikein on parisuhde. Se tuo käsiteltäväksi liian monia vaikeita kokemuksia, silti sitä pyrin sietämään ja opettelemaan luottamista kumppaniini. Parisuhteessa pitäisi uskaltaa olla yhtälailla vahva ja heikko, jotta tasapaino säilyisi. Siinä pitää kuunnella itseään ja toista. Huomioida niin omat kuin toisenkin tarpeet ja tasapainotella niiden keskellä omien ahdistusten nostaessa päätään. Ainoa syy, miksi olen kestänyt parisuhteessa oloa löytyy pitkästä historiastamme. Mieheni on ollut pitkään myös läheisin ystäväni, ennen seurustelusuhdettamme. Jos hän ei tietäisi traumataustaani, emme luultavasti olisi yhdessä. Olisin juossut karkuun jo kauan sitten.
Ystävyys suhteet ovat helpompia, niissä saan pitää tarvitsemaani etäisyyttä ja pystyn paremmin pitämään itseni vahvana. Ystävyys suhteissakin minun on vaikea olla tarvitseva. Minun on vaikea jakaa omia vaikeita tunteitani. Olen tukija toisille, mutta en anna muiden todella päästä lähelleni. Parhaisiinkin ystäviini pyrin pitämään tietoisesti pientä etäisyyttä. Siksi kai koenkin itseni edelleen usein yksinäiseksi, vaikka olisin ystävieni seurassa. Minä pidän yllä kuorta, jolla peitän omaa ihmisen ikävääni.
Suhde lapsiini on minulle helppoa, se on tuttua. Saan olla vahva hoivaaja. Saan tuntea olevani tärkeä ja olen lohduttaja, tuki ja turva. Heiltä en kaipaa itselleni mitään. Heidän seurassaan koen kuitenkin surua omaa lapsuuttani kohtaan. Tuon surun pyrin pitämään piilossa ja nauttimaan heidän rinnallaan lapsuuden turvallisista ilon hetkistä. Uppoudun täysillä leikkien maailmaan, tuntien onnellisuutta tästä mahdollisuudesta saada näin elää uudestaan parempaa lapsuutta.
Vaikeaa on myös terapiasuhde. Siinä minun pitäisi uskaltaa olla se heikko. Minun pitäisi oppia luottamaan täysin vieraaseen ihmiseen, joka ei juurikaan anna itsestään mitään. Minä en saakaan olla se tukija. Se vahva hoivaava. Minun pitäisi jakaa elämäni vaikeita asioita ja luottaa siihen, että tuo ihminen on tukenani. En pelkää, ettei hän kestäisi kuulla. Pelkään hänen tuomitsevan minut pahuudestani. Pelkään hänen näkevän minut likaisena hirvittävänä olentona. En haluaisi antaa hänen nähdä minua heikkona, pienenä, mutta tiedän, että hän voi minua auttaa. Hän voi opettaa minulle tervettä luottamusta. Hän voi olla tukeni, jos annan hänelle mahdollisuuden. Haluan juosta karkuun! Piiloutua vahvuuteen!
Avainsanat: Luottamus, pelko, Yksinäisyys, Ystävyys
Paljon on ollut esillä kirjoituksia, joissa asiantuntijat psykiatrit, psykoterapeutit ja psykologit pohtivat ja arvioivat traumamuistojen todenperäisyyttä. Kahtiajakoa on jonkun verran siinä onko traumamuiston täydellinen ” unohtaminen” mahdollista ja jos sitten muisto palautuukin yllättäen mieleen niin voiko se ollakin vain mielen tuottama valemuisto? Jotkut jopa väittävät terapeuttien syöttävän asiakkailleen näitä heidän kutsumiaan valemuistoja. Tuollainen pohdinta on varmasti aiheellista ja kyllähän ihmismieli kykenee luomaan ja uskomaan jos jonkinlaiseen tarinaan, mutta tuollainen keskustelu on meidän todellisten (osin todistettujenkin) traumamuistojen kanssa painiskeleville turhauttavaa. On tuskallista huomata, miten ammatti ihmisetkin, ne joiden pitäisi olla tukenamme, saattavat syyllistyä kokemustemme vähättelyyn ja kyseenalaistamiseen.
Itse en ole milloinkaan täysin sulkenut tapahtumia mielestäni, joten en ole joutunut itse kamppailemaan omien epäilysteni kanssa. Olen ollut jo ”iso tyttö”, teot jatkuivat vuosia, olin aina varsinaisen hyväksikäytön aikaan aina selvinpäin ja oli päivä aika. Mieleni on silti pyrkinyt sulkemaan noistakin tilanteista tunteet erilleen,eikä muistikuvat ole samanlaisia kuin hyvien hetkien muistot. Traumamuistoissa on erilainen tarkkuus ja sirpaleisuus. Muistoja ei voi palauttaa mieleen jatkumona. Ne voi saada kyllä jotenkin ajoitettua.
Tiedän kuitenkin toisia hyväksikäytettyjä, joilla teot on suljettu täysin arkimielen ulottumattomiin vuosikausiksi. Muistot palautuvat jonkun laukaisevan tekijän kuten paikan, hajun tai elämäntilanteen muutoksen myötä. Usein terapiaan hakeudutaan juuri tuolloin. Ei terapeutti syötä asiakkaalle valemuistoa, vaan muisto johtaa terapiaan hakeutumiseen. Muistaminen voi olla hyvin sekavaa ja vaikeaa, etenkin lapsen ollessa hyvin nuori, muistot ovat kuvia ja tunteita. Niiden sanoittamisen yrittäminen voi saada ne tuntumaan epätodellisilta. Lapsi on saattanut olla nukkumassa omassa sängyssään, usein tekijä (kenties oma isä tai äiti) vielä kuiskutteleekin sen olevan vain unta. Tuollaiset muistot ovat varmasti niin ahdistavia, ettei pieni mieli mitenkään pysty sitä käsittelemään. Jos sitten ammattiauttaja torjuu tuon muiston väittämällä sitä valemuistoksi, niin kuinka tuo ihminen saa tarvitsemaansa apua?
Minulla ei ole ollut koskaan lääkityksiä ja terapiaa olen itse hakenut, silloin kun oireilut ovat olleet voimakkaampia. Silloin kun minun on ollut vaikeaa unohtaa. Minulle on vaikeampaa muistojen, etenkin kosketusmuistojen pitäminen poissa mielestä. Terapiassa ei ole koskaan keskitytty muistamiseen vaan nimenomaan oireiden ja muistojen herättämien tunteiden käsittelyyn. On harjoiteltu erilaisia tekniikoita ahdistuksen vähentämiseen kehollisen tunnemuiston noustessa pintaan. Ei muistoja ole tarvinnut sanoittaa, vaikka itse jotenkin haluaisinkin sitä yrittää.
Itse en ole muistanut uusia asioita terapian kautta, mutta olen jotenkin päässyt paremmiin kiinni tunteisiini noiden jo olemassa olevien muistikuvien kanssa. Irrallisuuden tunne on jonkin verran vähentynyt. Minulla tuo kehon tunteista irrottautuminen on ollut hyvin haittaava oiremuoto. Hyvänä ja ahdistavana esimerkkinä on toisen lapseni syntymä. Synnytyskokemus on usein (kai) melko kivulias, mutta minä suljin kivun kokonaan mielestäni ja toimin ihan kuin ei mitään. Söin ja touhuilin. Onneksi jotenkin havahduin siinä vaiheessa, kun lapsi oli todella tulossa ja ehdimme juuri ja juurin sairaalaan. Tuosta jäi kuitenkin minulle valtava pelko. Miten voin olla noin välinpitämätön kehoni tuntemuksia kohtaan? Se on ollut selviytymiskeinoni. Sen avulla olen pystynyt pitämään mieleni erillään kehooni kohdistuneesta väkivallasta. Minä olen tarvinnut paljon harjoituksia kehoni tunteiden kohtaamiseen ja kehoni reaktiot ovat voimakkuudellaan yllättäneet aina vain uudestaan. Luulisin, että aivan samoin käy niillä uhreilla, joilla mieli on sulkeutunut ja se yhdistääkin kokemuksia yhteen. Ei se ole valemuistamista, vaan muistojen kokoamista yhteen erilokeroihin haudatuista palasista.
Tuosta EMDR menetelmästä voi varmasti joillekin olla apua, etenkin ilmeisesti yksittäisissä esim raiskauskokemuksissa, mutta mielestäni voimakkaisiin pitkäkestoisiin muistoihin ei kannata ja tarvitsekaan yrittää väkisin kaivautua. Mieli toimii paremmin, kun saa rauhassa omassa tahdissa käydä läpi ahdistavia kokemuksia. Luottamuksellinen terapiasuhde toimii turvapaikkana, jossa tunteminen ja puhuminen on sallittua. ”Muistamattomuus” on usein vain haluttomuutta kohdata muistoja. Itse olen ainakin sanonut, etten muista, silloin kun olen halunnut olla hiljaa. Halunnut olla kertomatta enempää. Halunnut ja toivonut, että tuo pitäisi paikkansa ja mitään pahaa ei oikeasti olisikaan tapahtunut. Minä olen halunnut kuvitella, että en muistaisi mitään. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että muistan väärin. Mutta se ei vaan onnistu! Minä muistan liian hyvin, liian selvästi, vaikkakin välähdyksinä, tunteina, paloina. Ottaisin mieluummin yhden valemuiston, kiitos! Tarjoaisiko joku minulle sellaisen ja ottaisi kaikki kehoni rektioitkin mukaansa? Minä kun tunnen joko liikaa tai en ollenkaan.
Avainsanat: EMDR, muistaminen, Toipuminen, Trauma
Miksi puhumisen pitää olla niin järjettömän vaikeaa? Olen sosiaalinen, ulospäin iloinen, positiivinen jopa puhelias. Mutta puhun vain hyvistä asioista ja tunteista. Negatiiviset kokemukset heitän väliin hymyhuulilla ja sitten taas jatketaan kaikesta arkiasioista höpöttämistä kuin mitään ei olisi koskaan muusta mainittukaan. Näin suurin osa tuntuu myös toivovan. Ei kukaan oikeasti halua olla tukena ja kuulla vaikeista tunteista. Ihmiset hätääntyvät. He eivät tiedä mitä sanoa ja he vaivaantuvat. Sen kun huomaan, niin siinä vaiheessa viimeistään suuni menee jälleen kiinni ja alan vakuuttelun, että kaikki on hyvin. Minusta tulee kuulijan tukija.
Tuo ei kuitenkaan ole ainoa syy puhumisen liki mahdottomuuteen. On todella nöyryyttävää kertoa näin henkilökohtaisista ahdistavista kokemuksista. Keho reagoi puhuessa sekin hävettää. Omat syyllisyyden ja häpeän tunteet aina vahvistuvat puhumisen kautta. Suu ei vain tahdo aueta. Jossain syvällä sisällä on edelleen tunne, etten saa puhua. En saa kertoa salaisuuksiamme. Osallisuuteni tunne korostuu puhumista yrittäessäni. Kirjoittaminen ja piirtäminen on paljon helpompaa. Siinä saan etäisyyttä ja minä en riko lupaustani. Suuni pysyy kiinni kun käteni kertovat teoista, jotka ovat minut rikkoneet. Piirtäessä olen tavallaan ulkopuolisena mikä on osin sama kuin tunteeni noissa kaikkein pahimmissa hetkissä. Kun pieni mieli ei pysty käsittelemään tekoja sitä tavallaan pyrkii ulkoistamaan itsensä kehostaan. Se kuulostaa ja tuntuu hullulta, epätodelliselta, mutta on vain mielen keino suojella.
On väärin, ettei esimerkiksi poliisille riitä kirjoittaminen. Rikosilmoitusta tekiessä on saatava suu auki on pystyttävä kertomaan tapahtumista yksityiskohtaisesti. Tilanteista, joissa ei ole sanoja. Ei lapsena ymmärrä ja tiedä mitä se on. Aikuisenakin tekojen nimeäminen oksettaa. Lapsena koettu pahuus tavallaan jättää tuon kokemuksen kohdalta tunnetasolta tuohon ikävaiheeseen. En pysty vieläkään puhumaan kaikesta. Rikosilmoitus jäi tuosta syystä osin vajaaksi, mutta sain sen tehtyä. Se on tärkeä osa minun omaa selviytymistäni. Minä sain siirrettyä vastuuta sille jolle se kuuluu. Minun pahatekijä joutui vastaamaan poliisille teoistaan. Oikeusjärjestelmä suomessa ei toimi niin, että rangaistukset vastaisivat uhrien kärsimysten määrää. Mutta sillä ei ole väliä. Tärkeämpää on vain uskaltaa rikkoa hiljaisuuden vankila. Se ei kuuluisi meillä uhreille! Suurin osa meistä ei vain koskaan pysty puhumaan. Kun on oppinut hiljaisuudella suojelemaa itseään ja tekijää on tuon kynnyksen ylittäminen ääriimäinen ponnistus. Kaikki lapsena koetut pelot nousevat uudelleen pintaan. Tekijää tavallaan pelkää edelleen, vaikka koko ja valtasuhteet ovat tasoittuneet. Oma mieli on kuitenkin sen lapsen tasolla. Tekijän uhka tuntuu todelliselta. Aika kyllä auttaa tässäkin . Kun huomaa, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan vaikka puhui, vaikka kertoi edes osan teoista, olo rauhoittuu ja hienoinen ylpeys omasta aikuisen rohkeudesta nostaa päätään.
Tuo ei kuitenkaan riitä olisi päästävä kiinni kaikkein vaikeimpiin hetkiin. Ne pitäisi saada sanoitetuksi. Toivon, että jonain päivänä uskallan terapeutille puhua. Hän kestäisi kuulla. Hän jaksaa pyrkiä lähemmäs niitä kipukohtia. Hän ei pelkää tunteitani. Hän ei tarvitse minun tukeani. Minä vain en halua hänen näkevän minun likaisuuttani. En kestä katsoa häntä enää koskaan silmiin, jos kerron kaiken. Kaiken sen miten olen pienenä tyttönä tyydyttänyt vanhan miehen tarpeita. Miten paha ja likainen minä olen! En vain voi puhua! Järki katoaa heti jos avaan suuni, minusta tulee tuo pieni tärisevä tyttö, enkä siedä sitä. En halua tuntea sen tunteita. En halua hyväksyä sen olevan minä
. Minä olen vahva aikuinen. Minä en halua noiden kokemusten kuuluvan minulle, minä haluan antaa ne pois. Joku toinen saisi mielellään ottaa niiden taakan ja häpeän harteiltani. En jaksa niitä, mutten jaksa juosta karkuunkaan ja toivoa niiden siten jättävän minut rauhaan. En minä halua ajatella niitä asioita. Minä haluan päästä yli ja eteenpäin. Kun vaan joku ystävällisesti kertoisi, kuinka se onnistuu?
Avainsanat: Häpeä, Rikosilmoitus, Syyllisyys, Toipuminen, Trauma, vastuu
Minua on koskettu aivan liian vähän ja toisaalta aivan liikaa. Inhoan koskettamista ja inhoan sen kaipuutani. Tänään pääsin kiinni pienen lapsen tunteisiini. Se Sattui. Kouristi. Tärisin kylmästä. Koko keho muisti, mutta suuni pysyi kiinni. En voi puhua. Olisin kaivannut syliin. Janosin turvallista korjaavaa kosketusta, mutta aikuisena ymmärrän, etten voi sitä saada. Tai siis voin itse hoivata itseäni, sisäistä pientä lastani. Joka pelkää kaikkia ulkopuolisia. Ainoa jonka oikeasti hyväksyn iholleni on mieheni. Ja hänetkin vain pieninä hetkinä silloin, kun oloni on hyvä. Tänään halusin tuon tunnekuohun jälkeen halin ja sain sen. Vain lyhyen halin ilman taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä. Minä sain hallita tilanteen ja kehoni. Minä pidin kiinni rajoistani. Minuun ei saa enää kukaan koskea ilman lupaani! Minä osaan vetää rajat.
Jos olisin lapsena saanut riittävästi turvallista läheisyyttä ei tuo vääränlaisen läheisyyden suhde olisi saanut minusta otetta. Jos olisin saanut kotoa rajat olisin osannut ne pitää itsekin. Jos minua olisi arvostettu olisin arvostanut itseäni. Jossittelu ei nyt auta, on yritettävä löytää sisäinen arvo arvottomuuden keskeltä. On nähtävä oma sisäinen helmi ja hoivattava sitä. Kuunneltava ja kunnioitettava omia rajojani, jotta ne vahvistuvat.
Älä koske minuun!
Älä pyydä minua lähellesi.
Etkö kuule, kuinka minä huudan?
Hymyillen tartun käteesi,
Kiltisti tulen syliisi.
Suuni pysyy tiukasti kiinni.
Halaa minua,
pidä minua lähelläsi,
mutta älä tee mitään muuta!
Etkö ymmärrä?
Minä olen vielä pieni.
En halua oppia aikuisten juttuja.
Minuun sattuu.
Haluan kotiin.
Haluan olla yksin
MINUUN EI SAA KOSKEA!
Avainsanat: itseinho, kosketus, Trauma, turvallisuus
Aikuisenakin voi löytää ihmissuhteita, joiden avulla pystyy paikkaamaan lapsuudessa syntynyttä tunnevajetta. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa itsensä uudelleen rakentamista. Yllättäviltäkin tahoilta voi löytyä uusia välittäviä ja eheyttäviä ihmisiä, joiden läsnäolo, lämpö ja myötätunto parantavat syvälle sydämeen syntyneitä vaurioita.
Ystävä, elämänkumppani, appivanhemmat, työkaverit ja joskus aikuistuttuaan jopa omat lapset voivat auttaa korvaavien hyvien elämänkokemusten saavuttamisessa. Ei lapsuuden traumoja kannata pitää syynä loppuelämän ”pilalle” määrittelemisessä. Ne ovat vaikeuttaneet ja vaurioittaneet tuota kasvu- ja kehityskautta, mutta aikuisena minulla on valta ja mahdollisuus itse muuttaa elämäni suuntaa. Minulla on käytössäni runsaasti erilaisia keinoja toipumisen ja eheytymiseni tukemiseen.
Minulla on rohkeutta puhua kokemuksistani ja siten saan ulkopuolista näkökulmaa, johon voin peilata omia osin lapsentasolle jääneitä ajattelumallejani. Pystyn tarkastelemaan kokemuksiani ulkopuolisena aikuisen silmin. Löydän sanoja teoille ja tunteille. En ole enää täysin niiden vallassa vaan tunnistan niiden lähtökohtia ja osaa hallita esimerkiksi yllättävästä kosketuksesta nousevaa ahdistusta. Tiedostamalla pelon kuuluvan menneisiin kokemuksiin saan rauhoitettua itseäni ja voin opetella erilaista reagointi tapaa. Tämä prosessi on hidas, mutta onnistumiskokemusten kautta se antaa hallinnan ja itseluottamuksen tunnetta.
Minulla tärkein auttajani omien rajojen löytämisessä on ollut mieheni, joka on kärsivällisesti rohkaissut minua asettamaan rajoja kosketukselle. Hän on lohduttanut, silloin kun en ole onnistunut ja ahdistus on saanut vallan. Hän on ollut herkkä ja opetellut huomaamaan minun pienetkin muutokset, joilla pyrin ulkoistamaan itseni ahdistavista hetkistä ja hän on auttanut minua palautumaan takaisin läsnäolevaksi – takaisin nykyhetkeen. Hän on siedättänyt minua turvalliselle kosketukselle. Olen alkanut pikkuhiljaa sietää kehoani ja hyväksymään sen tuntemuksia ja reaktioita.
Appivanhemmiltani olen saanut välittävää aikuisen vanhemman mallia, jonka turvin on ollut helpompi kuunnella ja reagoida rauhassa omien lasteni tarpeisiin. Heidän kauttaan olen oppinut rajojen asettamista lapsille. Heitä kunnioittamalla olen saanut turvaa ja tukea.
Avainsanat: Toipuminen, turvallisuus, Ystävyys
Luin erään äidin tuskaista taistelua tyttärensä pahaa oloa ja hidasta itsetuhoa vierestä avuttomana seuratessa ja heräsin pohtimaan, kuinka joku olisi minuun nuorena saanut kontaktin. Kuinka minua olisi joku voinut auttaa, silloin kun oma elämä tuntui liian raskaalta kestää? Mitä olisin kaivannut ja mitä kaipaan edelleen? Välittäminen, aito huomaava ja huolehtiva läsnäolo olisi saattanut olla liikaa. Kuulostaa kenties kummalliselta, mutta kun on aivan rikkinäinen tuntuu huolenpito jopa pahemmalta kuin se tuska. Lämpö ja välittäminen sattuu hirvittävästi, koska silloin tajuaa, mitä on kaivannut ja mistä on jäänyt paitsi. Tuota hyvää pystyy ottamaan vastaan vain pikkuisia palasia kerrallaan. Ja koko ajan pelkää sen loppuvan, jolloin putoaakin vielä syvemmälle yksinäisyyden kuiluun. Eli jos huomaat ja päätät huolehtia ihmisestä, jolla on todella paha olla, sinun on oltava valmis todella pysymään rinnalla. Tuo ihminen tekee kaikkensa, ettei hänestä voisi pitää. Hän haluaa työntää ihmiset kauas luotaan, koska pelkää. Välittäminen, mikä ei kestäkään satuttaa enemmän kuin tuttu ja turvalliselta tuntuva yksinäinen epätoivo.
Siltikin vaikka läheisyys sattuu, se korjaa! Tuo sattuu! Olen itkenyt pienen lapsen itkua mieheni sylissä, kun hän on päässyt kuoreni läpi. Olen tuntenut sen pienen lapsen tuskaa, jossa olen elänyt. Olen saanut pieninä paloina takaisin uskoani ihmisiin. Uskoani siihen, että minussakin on jotain hyvää, jotain mitä voi rakastaa. Tuon välittämisen täytyy olla vilpitöntä, vailla taka ajatuksia. Se ei saa olla säälivää vaan nimenomaan läsnäolevaa, myötätuntevaa, turvallista. Ja sen pitää loppua heti kun itse haluan. Minun on saatava tuntea itseni se jälkeen tilanteen herraksi. Minun on saatava olla vahva aikuinen palaamatta tuohon hetkeen takaisin.
Avainsanat: hoiva, Toipuminen, Yksinäisyys, Ystävyys
Jäin miettimään, millainen ihminen on vahva? Etenkin nuorena aikuisena pakenin kaikkia negatiivisia tunteitani ja pidin omasta mielestäni itseäni valtavan vahvana ihmisenä. Olinko silloin vahva? Nyttemmin, kun olen joutunut kohtaamaan myös nuo piilottamani tunteet ja joutunut myöntämään, etten selviä tästä urakasta yksin, olen alkanut pohtia: ”Onko todellinen vahvuus sittenkin omien heikkouksien ja voimien rajallisuuden tunnustamista ja tiedostamista? Onko vahva ihminen sittenkin sellainen, joka hakee apua ja pysähtyy kohtaamaan pelkonsa?”
Ehkä ihminen vahvistuu henkisesti vasta kohdatessaan vaikeuksiensa painolastit. Silti koen, että olisin mieluummin elänyt ilman näitä traumakokemuksiani. En halua olla vahva, haluan olla huoleton ja onnellinen! Olisin mieluummin elänyt turvallisen hyvän lapsuuden. Ei lasten pitäisi joutua vahvistumaan ja selviytymään! Se on aina väärin.Heidän tulisi saada kasvaa huolettomassa ympäristössä – rakastavien, välittävien aikuisten ympäröimänä. Ei lasta lohduta sanonnat ”mikä ei tapa, vahvistaa!” Lapsi elää hetkissä. Hänelle pahat teot ovat jokainen pieniä kuolemia. Hän ei ajattele, että huomenna kaikki on paremmin. Hän ei osaa muuta, kuin erottaa itsensä noista tilanteista.
Tuota irrallisuutta onkin sitten aikuisena hyvin työlästä korjata, kenties mahdotonta! Vaikka en noin halua uskoa. Haluan ajatella, että minullakin on mahdollisuus tulla ehjäksi, kokonaiseksi, vahvaksi aikuiseksi. Haluan omalta osaltani pyrkiä tekemään kaikkeni, että saan katkaistua usein toistuvat sukupolvien yli jatkuvat kaltoinkohtelun ketjut. Minä haluan kehittyä ihmisenä tukevaksi, turvalliseksi ja riittävän tasapainoiseksi vanhemmaksi, että minun lapseni eivät joudu ” vahvistumaan” ja kasvamaan liian varhain aikuisiksi, menettäen matkalla ison osan itsestään!
Avainsanat: hoiva, pelko, Toipuminen, vahvuus
Tuo hetkellinen vihan tunteeni suli melkein yhtä pian kuin alkoikin. Se vaihtui liukuen hitaasti suruksi. Syväksi, tyhjäksi, pohjattomaksi kuiluksi, joka tuntuu hukuttavan minut alleen. Käperryn sohvan nurkkaan ( nykyiseen turvapaikkaani) ja itken. Nuo ovat puhdistavia kyyneleitä. Ne avaavat minut muillekin tunteille, mutta en voi antaa niiden tulla kovin usein. Minun on oltava yksin, jotta uskallan antaa itseni tuntea.
Vain yksin ollessani luotan kykyyni hallita tunnekuohuni. Tiedän, että selviän vaikka tuntuisi kuinka pahalta tahansa. Itseeni uskallan luottaa muihin en! En ainakaan täysin. Olen vielä liian syvästi haavoitettu. Toivon, että jonain päivänä uskallan tuntea kaikki tunteeni myös läheisteni seurassa, vielä en siihen pysty. Tarvitsen kuortani, mutta uskallan jo kurkistella sen raosta!
Silmäni kyynelten sumentamat,
varoen maailmaa katsovat.
Pelkäävät joutuvan uudelleen,
kohtaamaan pahuuden ihmisten.
Sisällä herännyt toivon kipinä,
ehkä pikkusimpukkaa ei satu enää ikinä.
Nyt sillä on minut – aikuinen turvanaan!
Avainsanat: suru, Toipuminen, turvallisuus, Yksinäisyys
Hassua, en muistanut, että minulla oli sellainen jo pienenä. Tuo isäni ruskea nahkainen pyörivä nojatuoli, johon ei saanut mennä. Se oli minun ”isän sylini”. Se haisi hieman pahalta, sellainen valkosipulin ja hien yhdistelmä, mutta se sai kuvittelemaan olevani lähellä isääni.
Tuossa tuolissa minulla muka oli rakastava, hellä, hyvä isä. Isä, joka suojelee pahalta ja puolustaa viatonta tytärtään. Kuvittelin hänen sanovan, etten ole paha ja että hän rakastaa minua kaikesta huolimatta. Ajattelin hänen saavan minut ehjäksi jälleen. Mielessäni hän meni naapuriin ja puolusti minua. Pelastaen minut pahalta! Minulla oli kuvitteellinen sankari isä, mutta karu todellisuus tuntui jo tuolloin syvänä suruna. Olin yksin! Ei ollut pelastajaa! Täytyi vain selvitä!
Olen vihainen! Ei yhdenkään lapsen pitäisi joutua elämään tuollaista elämää. Minullakin olisi ollut oikeus välittäviin vanhempiin! Miksi en niitä saanut? Miten saan paikattua tuon tyhjyyden, joka on syntynyt liian varhain altistaen minut väärälle ” rakkaudelle” – rakkaudelle, joka on rikkonut minut pieniksi paloiksi, irrottaen minut kehostani ja eristäen minut tunteistani?
Avainsanat: suru, turvallisuus, Yksinäisyys
