Joulusta selviydetty ilman suurempia pudotuksia. Olen osannut ja uskaltanut huomioida omia vastakkaisia ja monilta osin ristiriitaisia tarpeitani ja siten oloni on ollut tasapainoisempi. Aikuisen tasolla olen lukenut kirjaa, nauttinut viinistä ( ihan lasi tai pari) juustolautasen kera ja katsellut hyviä elokuvia. Pikkuiseni on saanut tulla nähdyksi, kun mieheni otti lahjassaan ihanasti sen tarpeet huomioon ja minä sain ikioman nallen! Pieni minussa on läkähtyä onnesta. Nallukka on ollut kainalossani joka yö ja yksi paniikkitakauma laukesi nopeasti, kun mies piti kainalossa, silitti ja antoi pikkuiselle nallen syliin. Teinipuoleni nauttii tuhoamiskirjasta. Se oli lapseni toivelahja ja tottakai teini minussa äidissä tahtoi itselleen samanlaisen. Nyt sitten vertaillaan, miten hienoja sivuja tehdään ja tuhotaan.
Minut hyväksytään perheessäni tällaisena ja kyllä aikuinen on kuitenkin kokonajan vahvasti läsnä ja vallalla. Osaan kyllä hypätä siihen rooliin heti tarpeen vaatiessa ja jos en meinaa onnistua auttaa mieheni. Olen samanaikaisesti erillisempi ja kokonaisempi kuin koskaan ja se tuntuu kummalliselta. Olen aina irroittanut itseni erillisiin ” tunneosiin” ja nyt ne tekevätkin yhteistyötä keskenään. Minun kaikki energiani ei kulu enää niiden torjumiseen vaan jopa jossain määrin uteliaan kiinnostuneena pystyn järkitasolla seuraamaan niiden hapuilevia yrityksiä sietää toisiaan ja odottaa omaa vuoroaan tulla kuulluksi. Meillä menee paremmin!
Avainsanat: dissosiaatio
Jokaisen aikuisen on selvittävä elämästään yksin. Ei kukaan toinen voi minun puolestani elää ja tuntea. Ei kukaan toinen voi minua maasta ylös nostaa. Onko minulla voimaa nostaa itseni? Onko minun siipeni riittävän vahvat? Minä haluan uskoa omiin kykyihini, omaan vahvuuteeni, mutta aina en ole varma riittääkö se. En ole varma jaksanko pitää itseni pinnalla. Minä tiedän, etten halua murtua, sillä äitinä en ole vastuussa vain omasta elämästäni. Olen vastuussa siitä, että lapseni saavat turvallisen kasvualustan omalle elämälleen. Haluan olla vahva aikuinen – kallio, johon he voivat huoletta turvautua omien huoliensa ja murheidensa kanssa. En halua antaa oman yksinäisen lapsuuteni vaikutusten aiheuttaa kehäefektiä, joka vetää omat lapseni samaan vahvan selviytyjän rooliin. Tuntemaan, että heidän tulisi pärjätä omillaan. Sillä niin se ei ole. Lasten ei tule joutua selviytyä omillaan. He ansaitsisivat aikuisen turvakseen ja tuekseen, jotta heistä kasvaa tasapainoisia ja oman arvonsa tuntevia aikuisia. Jotta he eivät joutuisi aikuisiällä käymään läpi lapsuutensa arvottomuutta ja etsimään vastausta kysymykseen, ketä he oikein ovat? Eivät joutuisi pohtimaan, ovatko hekin arvokkaita omina yksilöinään? Miettimään, miksi he eivät olleet omien vanhempiensa rakkauden arvoisia?
Kenenkään ei tulisi joutua kasvamaan niin, että joutuu olemaan ja selviämään omillaan! Kaikilla tulisi olla joku, joka auttaa ja tukee. Joku, joka näkee sen pienen ihmisen hädän ja yksinäisyyden – kaipuun lähelle. Ja tuota rakkauden kaipuuta ei saisi käyttää omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Se on väärin! Se on ollut väärin. Ja vaikka osa minusta ei halua sitä tajuta. Ei halua sitä edelleenkään hyväksyä, koska se sattuu liikaa. On vastarintani murtumassa. Olen pikkuhiljaa alkanut hahmottaa myös tunnetasolla sitä, miten väärin pientä minussa on kohdeltu. Miten sen on täytynyt kovettaa osaa itsestään, jotta se selviää. Miten olen muokannut itsestäni erillisä osia, jotka vaihtelevat paikkaa. Tämä kaikki vain siksi, että kokonaisuus on ollut pienelle mielelleni liikaa. En minä ole halunnut tulla tällaiseksi. En minä ole tahallani hankala ja ”moniosainen” En minä tietoisesti ole valinnut tällaista mielenmallia, joka on erilainen. Joka on outo. Toimiva jossain määrin, mutta valtavan rasittava ja ahdistusta aiheuttava. Mieleni eripuolet hyväksyvät nyt toisensa paremmin ja ymmärrän tämän kaiken olevan osa minua. Olen yksi kokonainen ihminen, mutta tunnepuoleni ja muistoni ovat edelleen jollain tasolla erillään toisistaan. Ne ovat ristiriidassa keskenään, mutta ne ovat lähentyneet toisiaan. Ne hyväksyvät toistensa olemassaolon ja tarpeellisuuden ”meidän” selviämisemme kannalta. Olen jopa jollain lailla ylpeä siitä, miten olen omillani pystynyt selviytymään kaikesta näinkin taidokkaalla tavalla!
Avainsanat: Selviytyminen, Yksinäisyys
Uskonko mihinkään? En tiedä. Uskonko, että oloni helpottuu, että jonain päivänä kaikki on hyvin ja menneisyyden jäljet ovat poispyyhkiytyneet elämästäni? En todellakaan tiedä. Välillä uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin ja mikään ei enää tunnu miltään, mutta kuitenkin syvällä sisällä on pienen lapsen kipu. Tunne, ettei ole minkään arvoinen. Ettei oikeasti kelpaa koskaan kenellekään sellaisena kuin oikeasti on. Kukaan ei oikeasti jaksa kuunnella. Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut mistään, mitä minulla on mielessäni. Kukaan ei oikeasti välitä. Terapiatauko tuntuu pienestä hylkäämiseltä, vaikka aikuinen minussa ymmärtää sen merkityksen. Pieni minussa uskoo, ettei kukaan voi meitä auttaa. Ei sitäkään kiinnosta enää yrittää. Olen vain liian vaikea. Liian hankala. Puhekyvytön, ärsyttävä, sekin vain turhautuu minuun, muttei kehtaa sanoa sitä ääneen. Samalla joku teinipuoli vakuuttelee, ettei me tarvita ketään ja mitään. Meillähän menee loistavasti. Pärjätään hyvin yksin, ilman ketään. Niin me ollaan vahvoja. Niin me ollaan aina selviydytty. Tunnen oloni jälleen kaoottiseksi, vaikka järjen ja tarkkailijan tasolla onkin jonkunlainen hallinta ja ymmärrys siitä missä mennään, mitä minussa tapahtuu ja mitä eripuolet yrittävät kertoa ja miksi. Kaikki minussa kuitenkin pohjimmiltaan tarvitsevat aikuisen ohjausta. vahvaa vakaata peiliä, joka näyttää miten oikeat aikuiset toimivat. Yritän rauhoitella itseäni ja vakuutella, että kaikki jatkuu kyllä loman jälkeen kuten ennenkin. Ei meitä olla hylkäämässä, sillä olen vielä liian rikkinäinen kulkeakseni omillani. Aikuinen minussa tarvitsee vielä ulkopuolista vahvistajaa, vaikka näennäisesti homma onkin sillä hyvin hallussa ja se hoitaa arjen kiitettävällä tehokkuudella. Ollen aina paikalla, vaikka läsnä ei, jenni Vartiaisen piisiä lainatakseni. Tuo kipale osuukin hyvin minun 14-vuoden ikääni täydellisesti!
Elämä on taas näyttänyt yllätyksellisyyttään niin hyvässä kuin siinä pahimmassakin. Miten heikko tämä elämänlanka onkaan ja miten ennalta arvaamatta se voikaan katketa. Siitä nousee jälleen kiitollisuus, niin kauan kuin henki pihisee, niin kauan on toivoa. Kaikki pahimmatkin ahdistukset ovat kuin taivalla ohitse liukuvat pilvet. Ne kyllä väistyvät ajallaan ja aurinko pääsee pilkistämään. Elämä toisilla jatkuu, kun toinen käy läpi suurinta suruaan ja lopullisen menettämisen tuskaansa.
Mietin mistä asioista tuon ihmisen muistan. Ne on ne pikkuiset jutut, joilla hän on tuonut hyvää lähelleen. Hän elää työnsä kautta lenkkipolkuni varrella. Viimeinen muisto on hänestä edeltävältä päivältä kahvipöydästä, jossa hän auttoi lastaan läksyissä. Muistoissa hän on yhä elävä. Hänen kohtalonsa laittaa pohtimaan, onko oma elämä ollut sellainen, että olisin koska vain valmis kohtaamaan elämän hinnan ilman katumusta? Olenko elänyt niin hyvin kuin toivoisin? Olenko tehnyt ne asiat, joista olen haaveillut?
En halua vielä pois. En ole valmis. Haluan nähdä lasteni varttuvan aikuisiksi. Haluan vielä toteuttaa toisen kirjaprojektini. Haluan jättää jälkeni vielä töideni kautta useamman ihmisen elämään tuoden hyvää muille. Haluan olla muille se positiivisuuden ja oikeamielisyyden roolimalli. Haluan puolustaa heikompien oikeuksia. Haluan tehdä kaikkeni, että paha saisi vastapainoksi hyvää. Ihmisillä on valta valita toimivatko he toisia huomioiden vai laittavatko he itsensä jalustalle muiden yläpuolelle välittämättä siitä, kuinka niiden käy, joita käyttävät astinlautoinaan. Minä toivon itselleni voimaa, pysyä hyvällä tiellä!
Avainsanat: arvot, halu tehdä hyvää, toivo
Järkyttävä ahdistus taas velloo sisälläni. En meinaa millään saada olotilaani tasaantumaan. Olen juossut, yrittänyt rentoutua. Olen puhunut terapeutille ja olen vain yrittänyt sietää tunnetta ja odottanut, että se hellittää. En vain meinaisi jaksaa. Olen väsynyt! Miksi elämä on näin vaikeaa? Miksi koko ajan on jotain ulkopuolista lisästressiä? Milloin tulee tasainen hyvä aika? Miksi tuntuu, että toiset pääsevät elämänsä läpi vain pienillä haasteilla ja toisilla elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua? En ymmärrä elämää. En käsitä, miksi se on niin epäoikeudenmukaista. Yritän ajatella positiivisia ajatuksia. Hoen itselleni, että kyllä kaikki taas kääntyy parhain päin. Kyllä pahasta seuraa taas jossain vaiheessa hyvääkin, vaikken vielä sitä näe. Yritän uskotella itselleni, että kaikella on tarkoituksensa, vaikken juuri nyt jaksaisi uskoa niin! Parempaa itsenäisyyspäivä viikonloppua kaikille muille!
Luulin, että voisin hallita tätä prosessia. Luulin, että voin valita mitä tunnustelen, mitä käsittelen ja miten syvälle uppoan. Pyh. Sain taas huomata oman rajallisuuteni. Oman hallitsemattomuuteni ja sen miten loistava ihminen minua tällä matkalla auttaa. Hän onnistuu aina kääntämään huomion kipukohtiini, jolloin hallinta katoaa ja suojat pettävät. En pysty olemaan se järkitasolla toimiva sivistyneesti analysoiva ja keskusteleva aikuinen vaan humpsahdan jonkun tunneaallon mukana ihan eri ulottuvuuteen.
Se ei enää pelota, vaikka ahdistus onkin noissa hetkissä jotain käsittämätöntä. Näin jälkikäteen ihan epätodellista ja silti tiedän, että se kaikki tulee minusta. Se on vuosien aikana sisääni padottua tuskaa. Nyt sille on riittävän vahva ja rohkea tukija. Ihminen, joka pysyy tyynenä minun panikoidessa, en olekaan yksin. Se on kummallista. Se on outoa. En minä voi tukeutua kehenkään. Olen aina pärjännyt yksin. Miksi nyt en edes halua olla vahva? Haluan olla heikko ja pieni, haluan tulla nähdyksi kokonaisena, omasta mielestäni likaisena, pahana, huorana. Ja vaikka minun tulee valtavan paha olla on siinä silti jotain järjettömän vapauttavaa ja puhdistavaa. Jotain synninpäästön tapaista kaipaan. Olen itse tuominnut itseni osallisuudesta pahaan ja joku minussa toivoo vakuutteluja siitä, ettei se ollut sen vika. Järjellä tiedän ja tajuan sen itsekin, mutta tunnetaso ei usko. Ei käsitä. Häpeä on edelleen läsnä tuntemisen ja puhumisen tai sen yrittämisen jälkeen, mutta silti olo kevenee koko ajan. En joudukaan enää kantamaan taakkaani yksin. Joku on valmis kuulemaan ja vain olemaan läsnä. Joku joka ei tee pahaa, vaikka minä olen avuttomana sen edessä. Miten pienestä voikaan ihminen olla kiitollinen!
Avainsanat: ahdistus, läsnäolo, toivo, tunteet
Nyt ainakin hetkellisesti jälleen selvempi olo. Olen laittanut mind mappini syrjään enkä ole edes vilkaissut sen pohjalta piirtämääni elämänpuutanikaan. Nuo molemmat kuvaavat minulle kokonaisuutta, jota nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa alan todenteolla hamottaa. Se on tuskallista ja silti jollain kummallisella tavalla kiehtovaakin. Kunhan saan laitettua sen tarpeen vaatiessa ( tunnevyöryn alkaessa) syrjään. En vielä tiedä yhtään, miten tämän kerrostalomaisen elämänkarttani kanssa pitäisi toimia, mutta sen ymmärrän, etten voi käsitellä näitä moskia kuin pieninä palasina kerrallaan. Niin siis olen toiminut tähänkin saakka, mutta silloin ahdistavaa on ollut se, että aina tuntuu, että jotain puuttuu. Joku näkökulma jää vaille huomiota. Nyt hahmotan tuota kokonaisuutta aavistus paremmi , joten ehkä nyt voin helpommin valita, minkä osion otan kulloinkin käsittelyyn. Mihin lokeroon uppoan ja minkä ajan tunteet nousevat pintaan. Toivo on hereillä ja olo on tasainen. Hyvä!
Avainsanat: Toipuminen, toivo
Tänään on ollut taas hankalampi päivä. Ahdistus koko ajan taustalla. En yritä torjua sitä, mutta tuntuu ettei se helpota. En saa oikein kiinni siitä, mitä tahtoisi kertoa, mutta yhdistän sen tuonne teiniaikaan. Myrtin, eli mykän teinitytön vaiheeseeni, jolloin olin sellainen aavistus goottityylinen ja jollain tasolla elin pimeydestä ja varjoista. Rakastin taidetta ja kirjoitin paljon runoja, englanniksi tietysti!
Olen yrittänyt tehdä juurrutus harjoituksia, joissa keskitytään tähän hetkeen. Listannut ympärillä näkyviä asioita, kuuluvia ääniä, haisevia tuoksuja. Olen keskittynyt hengityksen tasaamiseen ja kehon tuntemiseen tuolia vasten. Olen antanut itselleni tilaa ja ollut pienenä peiton alla, mutta ei oikein tunnu auttavan. Olen kyllä tietoinen nykyhetkestä tämä toinen tunnetila on vaan yhtaikaa läsnä. Vie energiaa ja imee iloa ja valoa muuntaen sen painostavaksi mustaksi ahdistukseksi. Tiedän kyllä, että tämäkin menee ohi. Luotan omaan vahvuuteeni palautua taas ”normitilaan” , silti tunnen tavallaan pettymystä itseäni kohtaan. Luulin, että pystyn jo paremmin hallitsemaan ja kontrolloimaan tunnetilojeni voimakkuutta ja kestoa. Miksei järjellä voi hallita tunteita?
Gothic girl loves the shadows of the evil,
Breaths the dust of the burning hore inside of her.
She embraces the scars of the devil.
For her the black represents the light
and the daylight burns her alive.
She celebrates the death and enjoyes the pain.
Never feeling shame, of her dark nature,
she keeps her head up high, and dreams
that she can fly with the crows on the sky.
In the darkness of the night,
she feels she is alive!
Avainsanat: synkkyys
Edistystä tapahtuu nyt koko ajan. Tietoisuus itsestäni ja kokemusteni vaikutuksista psyykkeeni rakentumiseen sellaiseksi kuin se nyt on lisääntyy. Olen uskaltanut antaa terapeuttini nähdä minut aitona myös tarvitsevana pikkuisena. Mikä en ole koskaan saanut olla. Siitä tuli järkyttävä paha olo, mutta samalla se avasi jotain. En vielä varmasti tiedä, mitä pieni haluaa sanoa, mutta tunnen sen pahan olon ja olen saanut väläyksiä siitä mihin se liittyy. En vielä hyväksy sitä, mutten täysin torjukaan. Annoin itseni tuntea hajoamisen tuskaa. Siedin epävarmuuteni ja pelkoni.
Nyt taas järjellisempi olo ja vaikka näytin tänään itselleni tekemän mielenkarttani, ei häpeä oman sekopäisyyteni näkyvyydestä ole päässyt ( ainakaan vielä) valloilleen. Minulle itselleni tuo mind map tyyppinen lokerointi on ollut valtavan selventävä. Se on vielä keskeneräinen ja tuo ahdistaa minun täydellisyyteen pyrkivää puoltani, mutta sekin yrittää siedättää itseään. Nyt kun minun ei enää tarvitse piilotella omaa rikkonaisuuttani voin ottaa huumorinkin avuksi ahdistavissa tilanteissa. On helpompi olla kun ei tarvitse koko ajan yrittää pitää itseään tietyssä muotissa, johon en kuitenkaan tunnu sopivani. Tulen nähdyksi ja kuulluksi aitona itsenäni. Se on pelottavaa, mutta samalla järjettömän eheyttävää. Voinko minäkin tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen? Eikö minun tarvitsekaan haudata jotain osia piiloon, eristää niitä itsestäni, lohkoa irrallisiksi paloiksi? Voiko joku silti nähdä minutkin hyvänä ihmisenä? Vaikka olen ollut osana pahaa jo hyvin pienenä, onko se sittenkin mahdollista? En vielä uskalla toivoa, mutta uskallan kokeilla. Raottaa kuortani pienissä erissä. Vaikka välillä epätoivo iskee, pelkäön etten selviä vaikeista tunteista järjissäni, niin kuitenkin jostain löytyy jo luottamus tuonkin vaiheen ohimenemiseen. Minussa on myös oikeaa, todellista vahvuutta!
Avainsanat: hyväksyntä, toivo, tunteet
Onpas kummallinen tunne, itsensä hyväksyminen ainakin hetkellisesti juuri sellaisena kuin on. Se on vierasta ja outoa. Se saa aikaan lämpöisen ja jotenkin avoimen olon. Kuitenkin samalla kaikki omat toiveet nousevat pintaan ja kun niihinkin yhtäkkiä saa vastakaikua on vähintään kummastuneen ihmetteleväinen pikkutyttö minussa ihan hämillään. Mitä tämä tämmöinen oikein on? Onko tämä mahdollista minullekin edes nyt aikuisena? Voinko minäkin kelvata syliin ja halattavaksi ilman mitään taka-ajatuksia.
Erittäin eheyttävää! Jättisuuri kiitos kuuluu ihmiselle, joka uskalsi olla läsnä ja vastata pikkuiselle minussa. Ihmiselle, johon minulla nyt on uudenlainen yhteys. Enkä osaa edes hävetä. Minä sain lohtua juuri siten, miten olisin tarvinnut jo kauan kauan sitten. Se sattuu ja tuntuu hyvältä yhtaikaa.
Muuten olenkin sitten taas paennut ahdistustani toimintaan. Kotimme on uusiutunut. Maalipensseli heilunut ja mustat huonekalut muutettu valkeiksi. Olen pitänyt itseni kiireisenä ja onnistunutkin siinä loistavasti. Ei ole jäänyt aikaa liialliseen ajatteluun. Tosin onneksi nykyään tiedostan tämän välttelyni jo hyvin pian. Annan itseni tehdä sitä hetken ja sitten taas yritän pysäyttää itseni ennen kuin väsähdän liikaa. Hyväksyn siis tarpeeni pakoilla ja sitten taas pyrin aikuisena palauttamaan itseni oikeasti kipukohtieni äärelle. Olen tunnistanut jo useampia välttelymoodejani ja huomaan aiempaa herkemmin hyppelyni niiden välillä. Tarkkailijan rooli on vahvistunut ja kykenen jälkikäteen aiempaa paremmin analysoimaan mitä oikeastaan tapahtui. Tietoisuus siis tunnekuohujenkin aikana on aavistuksen lisääntynyt. En enää keskity ainoastaan tunteiden torjuntaan ja pystyn jo hitusen paremmin myös kuuntelemaan niiden tarinaa. Hidasta ja kipeää tämä on. Haluaisin kovasti kiirehtiä. Hoitaa kaiken kivuttomasti, hallitusti alta pois. Jos puhun vähän sieltä täältä järkitasolla analysoiden, eikö se voisi riittää? Miksi pitää tuntea? Tunteminen on tyhmää, se sattuu. Ja silti hyväksyn pikkuhiljaa senkin, vaikka edelleen joku minussa taistelee vastaan. Kiukuttelee ja jarruttelee. Ei halua hyväksyä ja tahtoo kuitenkin. Ristiriitaista ja kaikki tuo on osa minua.
Avainsanat: hyväksyntä, itsetuntemus, toivo
Mikä onkaan ollut pahinta? En tiedä. Juuri nyt tuntuu, ettei pikkuinen pääni pysty käsittämään yhtään mitään. Kaikki tuntuu jotenkin liian pahalta ja samalla huomaan taas vähätteleväni. Hokevani itselleni, ettei nuo asiat nyt niin kauheita olleet. Hyvinhän kaikki on mennyt. Sitten taas aikuisena mietin, että ei helvetti tuollaisesta elämästä voi selvitä mitenkään järjissään. Mietin, ettenkö vain tajua olevani täysin järjiltäni.
Pelkään yli kaiken, että joku päivä kadotan kykyni elää tätä hetkeä. Että menneet syvälle haudatut muistot ja tunteet vain yksinkertaisesti hukuttavat minut alleen. En halua seota ja päätyä samaan jamaan kuin äitini! En halua, että lapseni joutuvat elämään sen pelon ja häpeän kanssa, mitä minä kannoin. Enkä halua tuntea häpeää äitini sairaudesta. Minua hävettää myöntää hävenneeni omaa äitiäni. Tunnen syyllisyyttä häpeästänikin. Tiedän, ettei hän sitä itse valinnut. Ei halunnut olla sellainen. Muistan hänen pelkonsa. Hänen epätoivonsa. Päädynkö samaan jamaan? Onko se geeneissä?
Tiedän, etten ole samanlainen kuin hän. En ole yhtä herkkä, en ole niin anteeksipyytelevä. Minulla on hyviä selviytymiskeinoja käytössäni. Tunnistan paljon omia kipukohtiani, mutta riittääkö se? Miten voin olla varma, etten päädy suljetulle lääketokkuraiseksi zombiksi? Eivät ne ihmiset ole sitä elämää toivoneet, eivät ole valinneet. Mikä on ero heidän ja minun välillä? Lapsuuden traumat ovat useilla taustalla eli onko tässä itseni ymmärtämisen yrittämisessä mitään järkeä? Terapeuttini tuntuu luottavan voimavaroihini, mutta itse emmin. Pelkään!
Avainsanat: epävarmuus, Häpeä, pelko, Syyllisyys
Onpas mukava tunne, kun yhtäkkiä palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ennen sekaisilta vaikuttavat asiat yhdistyvät ja saavatkin kokonaan uuden muodon. Vaikka lopputulos ei ole yhtään sellaista mitä jotenkin itse toivoi ja etukäteen ajatteli, on olo silti levollisempi. Ymmärrys itseä kohtaan kasvaa ja voin taas aidon uteliaani tutkia mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaakaan. Pelko katoaa, kun näkee selvemmin mistä kaikki omat kummallisuudet johtuvat ja mitä ne tahtovat kertoa.
Tarkemmin en halua, enkä jaksa selittää, mutta sekamelskani on alkanut vaikuttaa paljon järkeenkäyvemmältä ja tunnen hallitsevani tätä kaaosta aiempaa tietoisemmin. Minusta on moneksi niin sanoakseni ja jokaisella puolella on ollut oma hyvin tärkeä roolinsa minun kasvutarinassani. Kokonaisuus on vahva!
Avainsanat: dissosiaatio
Juuri nyt on olo, etten halua mitään. En halua haluta mitään. En halua, että toinen haluaa mitään. En halua yrittää puhua. En halua yrittää ymmärtää. En halua myöntää, etten olekaan selvinnyt ilman jälkiä. En halua kuulla mitään. En halua käsitellä omia ahdistuksiani. En halua tehdä tai tuntea yhtään mitään. Ei mikään helpota oloani. Ei mikään auta. Järkyttävä häpeä ja itseinho nousee heti kun edes yritän avata suutani. En minä osaa puhua. En voi puhua. Enkä tiedä miksi. Minä kyllä yritän- Ihan oikeasti. Minä turhaudun. Vaivun epätoivoon. Olen tyhmä. Olen hölmö. Minun pitäisi vain unohtaa ja elää tyytyväisenä nykyelämääni. Miksi olen näin pirun tyhmä, etten saa tätä paskaa pois päästäni ja kehostani? Voiko näistä oikeasti ikinä toipua? Olenko lopullisesti pilalla? En halua tuntea ja uskoa noin, mutta juuri nyt on vaikeaa ajatella muutenkaan. Ärsyttää!
Sumuinen ja synkeä päivä muuttuu kummasti mukavammaksi, kun pakottaa itsensä ulos neljän seinän sisältä. Tehtiin patikkaretki läheiselle kalliolle, ja kirjaimellisesti käveltiin heikoilla jäillä. Koiruustus iloitsi, kun sai jolkotella hetken vapaana ja omat jalat väsyivät kunnon kalliokiipeilyistä sammaleisilla rinteillä. Nyt voi hyvällä omalla tunnolla maata sohvalla viltin alla mupeltamassa suklaata kuuman kahvin kera. Tämän päivän ulkoilu/kuntoilu on nyt hoidottu ja loppupäivän voin rentoutua keräten voimia taas työviikkoon.
Kellon siirto antoi lisätunnin, joka kyllä tuntuu täysin turhalta. Mihin tarvitaan tätä talviaikaa? Kesäaika on paljon parempi. En minä aamuun valoa kaipaa vaan iltaan. Illalla sitä olisi paremmin halua ja aikaa touhuta pihalla, mutta kun pimeys laskeutuu yhä aiemmin ylle, ei tuolla ulkosalla tee oikein mitään mieli puuhata. Syksyn valottomuus ja koleus ajaa ihmiset kotikoloihinsa. Kaikki hiljenee yhä aiemmin ja jotenkin alakulo tuntuu huokuvan ympärillä. Millä sitä vastaan taistellaan? Mistä löytyy iloa tämän syksyisen synkkyyden keskelle? Ei ole ihme, että suomalaiset ovat alakuloisuuteen taipuvaista kansaa, kun katsoo ikkunasta ulos ei kyllä pirteyttä tahdo löytyä. Harmaa, kylmä ja kuoleva luonto ei herätä ainakaan minussa tunnetta neljän vuoden ajan rikkaudesta. Kyllä minä mieluummin eläisin tasaisessa noin 20 asteen meri-ilmastossa.
