Kiitollisuus
Elämä on taas näyttänyt yllätyksellisyyttään niin hyvässä kuin siinä pahimmassakin. Miten heikko tämä elämänlanka onkaan ja miten ennalta arvaamatta se voikaan katketa. Siitä nousee jälleen kiitollisuus, niin kauan kuin henki pihisee, niin kauan on toivoa. Kaikki pahimmatkin ahdistukset ovat kuin taivalla ohitse liukuvat pilvet. Ne kyllä väistyvät ajallaan ja aurinko pääsee pilkistämään. Elämä toisilla jatkuu, kun toinen käy läpi suurinta suruaan ja lopullisen menettämisen tuskaansa.
Mietin mistä asioista tuon ihmisen muistan. Ne on ne pikkuiset jutut, joilla hän on tuonut hyvää lähelleen. Hän elää työnsä kautta lenkkipolkuni varrella. Viimeinen muisto on hänestä edeltävältä päivältä kahvipöydästä, jossa hän auttoi lastaan läksyissä. Muistoissa hän on yhä elävä. Hänen kohtalonsa laittaa pohtimaan, onko oma elämä ollut sellainen, että olisin koska vain valmis kohtaamaan elämän hinnan ilman katumusta? Olenko elänyt niin hyvin kuin toivoisin? Olenko tehnyt ne asiat, joista olen haaveillut?
En halua vielä pois. En ole valmis. Haluan nähdä lasteni varttuvan aikuisiksi. Haluan vielä toteuttaa toisen kirjaprojektini. Haluan jättää jälkeni vielä töideni kautta useamman ihmisen elämään tuoden hyvää muille. Haluan olla muille se positiivisuuden ja oikeamielisyyden roolimalli. Haluan puolustaa heikompien oikeuksia. Haluan tehdä kaikkeni, että paha saisi vastapainoksi hyvää. Ihmisillä on valta valita toimivatko he toisia huomioiden vai laittavatko he itsensä jalustalle muiden yläpuolelle välittämättä siitä, kuinka niiden käy, joita käyttävät astinlautoinaan. Minä toivon itselleni voimaa, pysyä hyvällä tiellä!
