Tämä on itselleni muistutus, sillä haluaisin taas vaan verhoutua kaikki hyvin hymyni taakse. Tänään terapia, enkä halua mennä. Hävettää, kun olen tuonut esiin tarvitsevuuttani ja olen saman tien taas vakuutellut, etten tarvitse mitään. Nyt osa minusta haluaa leikkiä, että kaikki on loistavasti. Ettei minulla ole paha ole. Etten ole viestinyt kertojen välissä. Haluan vakuuttaa olevani tasapainoinen ja vahva, etten vaan tule hylätyksi. Jos tukeudun ja kaipaan hyväksyntää niin minut hylätään. Joudun naurun alaiseksi. Minähän olen vahva. Minun pitää olla vahva. En minä saa voida huonosti. Ei se kuulu minulle. Minä olen kaikkien tukipilari. Minähän hymyilen aina ja olen muita piristämässä. Se on minun roolini. Siitä nautin. Siinä olen hyvä. Sillä huijaan kaikkia mukaan lukien itseäni. Minä en ole arvokas, jos voin huonosti. Minä en ansaitse välittämistä. Ei minua kukaan hyväksy heikkona, vai voinko olla väärässä? En uskalla kokeilla. En halua kokeilla. Keikun erilaisten välttelykeinojeni varassa, yrittäen vakuutella itselleni, etten tarvitse mitään. Että kaikki on loistavasti. enkä usko enää itsekkään sanaakaan. Haluan ja en halua tulla nähdyksi myös pikkuisena. Pelko ja viha taistelevat toisiaan vastaan. Sisäinen kaaos on valloillaan ja jännittyneenä odottelen, kumpi voittaa. Tarve esittää, että kaikki on hyvin, vai tarve tulla kuulluksi ja lohdutetuksi. Heikkouden näyttäminen on paljon vaikeampaa kuin vahvan esittäminen. On turvattomampaa tukeutua kuin olla vahva ja muiden tukija. Voi kunpa uskoisinkin olevani arvokas juuri tällaisena sekametelisoppana!
Nyt on ahdistus ja tunnekuohunta pikkuhiljaa tasaantumassa. Järjellinen aikuisen tietoisuus voimakkaammin läsnä ja tausta tunteena vain suru ja väsymys. Samalla kuitenkin myös helpotus ja luottamus siihen, että tämä tunteiden avaaminen ja läpikäyminen vie eteenpäin. Usko siihen, että jokainen tipahdus poistaa osia siitä pahasta, joka on varastoitunut puhumattomuuden vuoksi jonnekin solutasolle kehooni. En minä murru tässä prosessissa, vaikka usko voimiini onkin ajoittIn järjettömän kovalla koetuksella. Minussa on vahvaa aikuista kuitenkin kaiken hädän alla ja se vetää minut ylös synkkyydestä.
Minulla on nyt mahdollisuus oppia tunteiden hallintaa ja hyväksymistä turvallisen aikuisen johdatuksella. Käymällä itse läpi tätä henkistä kasvuprosessiani kykenen toivottavasti tunnistamaan omassa vanhemmuudessani vaikuttavat lukkokohdat ja toivon voivani katkaista sukupolvilta toisille siirtyvien haitallisten toimintamallien siirtymisen.
Tein juuri tyttöseni kanssa Kimmo Takasen Tunnelukko testin ja vaikka toki lukkoja löytyi niin oli mukava yhdessä pohtia miten niihin voimme tarttua ja mitä ne merkitsevät. Puhuimme avoimesti tyttöni toiveista vanhemmuuden suhteen ja asioista, joissa tuntee saaneensa tukea riittävästi. Kävimme läpi, miten nuo lukot näkyvät hänen elämässään ja luimme yhdessä millaisista asioista ne voimistuvat.
Tuntuu, ettei tämä helpota ikinä. Ei tämä muutu yhtään siedettävämmäksi. Heti kun ”tipahdan” noihin tilantesiin/ niihin liittyviin tunteisiin häviää minusta kaikki se järjellinen toimintakyky. Nyt pystyn sentään hitusen seuraamaan tätä oloa ulkopuolelta, mutten saa tätä pois. Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. En halua tuntea yhtään mitään. En halua enää koskaan puhua kenellekään mitään. Haluan ommella suuni kiinni ja repiä itseni ulos tästä typerästä kropasta.
Joku luotto minussa on, että kyllä tämä helpottaa taas jossain vaiheessa. Mutta nyt sattuu! Tuntuu paskalta. Ahdistaa. Kiukuttaa. Väsyttää. Oksettaa. Ei näitä paskoja halua kukaan ihminen muistaa. Haluan päästä eroon tästä olosta, mutta tuntuu ettei mikään auta. Terapiasta ei ole mitään hyötyä. On siitä. Tiedostan kaiken selvemmin ja paremmin. En ole niin ulkona itsestäni, kun tipun, mutta tämä paska olo ei lievene ja lopu ainakaan tarpeeksi nopeasti. En siedä tätä. En kestä. Ja samalla tiedän, että kestän. Minun on pakko kestää.
En vain halua tuntea. Miten normaalit ihmiset sietävät tunteitaan? En minä jaksa niitä kuin pienissä erillisissä palasissa ja sekin tuntuu välillä olevan liikaa. Samalla tiedän, että kun taas tasaannun kadotan liki kokonaan yhteyden tähän pahaan oloon. Se pyyhkiytyy jonnekin taakse odottamaan taas seuraavaa laukaisijaa, joka saa sen putkahtamaan taas täysillä pintaan vieden minut taas keskelle helvettiäni. Miten tämän saa loppumaan? Miten tämän saa pois? Ei nämä muistot toimi niin kuin normaalit muistikuvat. Nämä tulevat jostain kehon tasolta. Vituttaa! En halua olla tällainen. En halua antaa paskoille ihmisille valtaa pilata nykyisyyttäni, mutten tiedä mikä auttaa!
Avainsanat: ahdistus, dissosiaatio, epätoivo, Trauma
Järkyttävä ahdistus. Yöllä taas keho tunsi ja muisti, en ihan saa kiinni mistä oli kyse, enkä ole edes varma haluanko tietää, mutta nyt valtava pikkuisen hätä ja turvan kaipuu. Nalle kainalossa vaan tärisin ja itketti. Hirveä ikävä terapeutin turvallista aikuista läsnäoloa. Minä aikuinen ihminen olen sisältä ihan pikkuinen. Minussa on sisällä ihan pieni lapsi, jolle terapeutti edustaa turvallista ”isähahmoa” oikean vanhemman korviketta. Jotakin, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Siellä saan olla pikkuinen ja tarvitseva. Minun ei tarvitse plokata ja työntää syrjään pelkoa ja surua. Tunteita, joita en ole saanut tuntea ja joille ei ole ollut tilaa ja paikkaa. Nyt en jaksa enää edes hävetä, vaikka ne vyöryvätkin voimalla terapeuttini niskaan. Surullista, että minun pitää maksaa ihmiselle, jolla on minulle aikaa, mutta olen kiitollinen hänestä. Hän osaa olla rauhassa, vaikka minä panikoin ja romahtelen. Se on kummallista. Miten joku voi olla niin sinut, vaiken käyttäydy ”hyvin” ja ”kiltisti”, vaikken koko ajan hymyile vaan jopa kiukuttelen. Ei tuollaisia ihmisiä voi olla. Ja samalla tiedostan, että noin toimii normaali turvallinen aikuinen ihminen.
Hirveä ahdistus, viha on ihan pinnan alla. En halua tuntea sitä. Se on pelottava ja täysin turha tunne. En halua olla vihainen. En saa olla vihainen. Se aiheuttaa valtavaa sisäistä ristiriitaa, enkä tiedä miten olla tuon tunteen kanssa. Se meinaa aina kääntyä takaisin itseäni kohtaan. Itselleni osaan ja voin olla vihainen, en muille – miksi?
Sain muistutuksen omasta prosessistani, jossa avasin suuni. Olen siis tehnyt rikosilmoituksen kokemastani ja itse prosessi oli rankkuudessaan hyvinkin voimaannuttava. Muille voisin kyllä vinkkinä sanoa, että kannattaa kirjoittaa asiat ylös etukäteen. Itselläni ainakin puhuminen on toosi vaikeaa ja tipuin tuollakin. En saanut kaikkea sanottua ääneen, mutta kyllä sekin mitä sain itsestäni ulos oli jo voitto itselleni. Vapautus henkisesti pahantekijäni vallasta. Rikkomalla lupaukseni pitää meidän salaisuus annoin itselleni mahdollisuuden päästä irti syyllisyydestä, häpeästä ja osallisuudesta. Naispoliisi oli tosi rauhallinen ja asiallinen. Syyttäjä vaan pahensi oloani, sehän on sen tehtävä. Syyttää, minuakin. Silti se suututtaa edelleen. Mikä on kai hyväkin. Kai minun pitäisikin tuntea vihaa. Minä olin lapsi. Minä luotin aikuiseen. Hän oli minulle tärkeä. Hän teki väärin. Tekihän? Enhän minä ollut syypää? Enhän minä ollut paha, joka teki kunnon miehestä pahan? Voiko pikkutyttö ”vietellä” normaalin aikuisen miehen? Enhän minä edes ymmärtänyt mitä se oli. Pää hajoaa. Aikuinen minussa järjellä ymmärtää, että minulle tehtiin väärin. Lapsi minussa pitää itseään hirviönä, syyllisenä. Se oli erilainen, erityinen. Se sai kuulla, miten se sai aikaan kaiken. Lapsi minussa uskoo edelleen tehneensä jotakin väärin, muttei tiedä mitä. Minun olisi pitänyt puhua aiemmin, minun olisi pitänyt estää se jotenkin. Minun olisi pitänyt vältellä sitä, minä en olisi saanut kaivata huomiota ja läheisyyttä. Minä en olisi saanut vastata sen hymyyn ja katseeseen. En olisi saanut olla niin naiivi. En olisi saanut olla niin lapsi. Minun olisi pitänyt olla viisaampi, varovaisempi. Inhoan itseäni! Inhoan tuota lasta minussa, joka antoi itsensä tuhoutua. Vain saadakseen edes hetken tuntea itsensä rakastetuksi. Olen paska. Arvoton lapsihuora, joka kelpaa vain tarpeiden tyydyttämiseen. Näin vakuuttaa joku minussa. Aikuinen minussa tiedostaa tuonkin ajatusmallin virheellisyyden, mutten saa sitä hiljennettyä. Se pelottaa pientä minussa.
Surettaa. Olen edelleen rikkinäinen. Kaaoksessa elävä aikuinen ihminen, jonka sisällä on satutettuja, piilotettuja tunnepuolia omine ristiriitaisine tarpeineen. Minä olen selvinnyt jo pahimmasta, mutta osa minussa elää edelleen uudelleen menneisyydessä. Tunnepuolet eivät ole saaneet kehittyä normaalisti. Minun haavani eivät näy ulospäin, mutta olen silti vammainen. Olen lapsuuteni johdosta tunnevammainen ihminen. Haluaisin edes hetken elää tuntien itseni oikeasti arvokkaaksi juuri tällaisena. Mitä se olisikaan, elää ilman itsevihaa, itseinhoa, syyllisyyttä ja häpeää? Varmasti upeaa. Ehkä joskus, näin toivon.
Avainsanat: itseinho, syylisyys, toivo, Viha
Tiedostin tänään lisää omista vanhemmistani. Heidän kieroituneen symbioottisesta alisteisesta suhteesta, jolla ei ole mitään tekemistä normaalin toista kunnioittavan tasapainoisen ja tasavertaisen parisuhteen kanssa. Surullista on se, että olen kasvanut pitäen tuota kaikkea normaalina. Minulle heidän tapansa toimia ja olla vuorovaikutuksessa keskenään on ollut arkea. Se on minuun iskostunut malli siitä, millaista kohtelua kumppanilta voin olettaa saavani ja millaista kohtelua ansaitsen. Olen ihan kummissani, kun minua kuunnellaan ja arvostetaan. Ihmeissäni, kun saankin sanoa omia mielipiteitäni.
Ei pikkuinen saanut näkyä,,eikä kuulua. Kiltisti hymyillen olen yrittänyt miellyttää. En ole saanut tuntea itse tarvitsevani mitään. Kaikki on ollut väärin. Minä en ole saanut olla vaivaksi. Ei minua voi jaksaa, jos minä tarvitsen jotakin, koska minua ei jaksettu vaikka yritin kuinka olla kiltti ja hiljainen.
Yksinäinen tyttö pihakeinussa,
toivomassa ja odottamassa, että joku huomaisi.
Pikkutyttö suru silmissä, hymy huulilla.
Hiljaisuuteen kietoutuneena
Leikkii kuin kaikki muutkin,
Tuntien itsensä erilaiseksi, pahaksi, likaiseksi.
Miksi aina, kun tunteet uskaltavat tulla voimalla päälle, pitääkin selvitä yksin? Terapeutti lomailee ja pikkuisella minussa on hätä. Haluan turvaan. Se on turvallinen paikka, vaikka siellä tuntuukin pahalta. Siellä saan olla tunteideni kanssa ihan rauhassa. Ei ole pakko puhua, kun en siihen edelleenkään pysty, mutta saan tuntea ja paha olo saa näkyä. En enää edes jaksa piiloutua. Voin vaan olla ja antaa suruni, tyhjyyteni, pelkoni tulla. Voin nyt jo katsoa terapeuttia kyynelteni läpi ja vaikka mielessäni kuvittelen sen pitävän minua likaisena hirviönä -Lapsihuorana. Näen vain tasaisen, tyynen, vakaan aikuisen, joka rauhassa odottaa. Katsoo ja antaa minun olla. Ei kysele, ei vaadi kertomaan. Hyväksyy hiljaisen tuskani ja on minulle läsnä. Se on kummallista. Se on rauhoittavaa, mutta niin sairaan surullista. Tuollaisen ihmisen olisin lapsena elämääni tarvinnut. Kaikki on niin sairaan väärin!
Tyhmä kehoni elää edelleen
noita menneitä kokemuksia ja samalla ne, joiden käsissä ja sylissä minä hajosin elävät kivaa normaalia elämää. En minä kaipaa tuomioita, ne on aivan yhtä tyhjän kanssa ainakin täällä meidän iki-ihanassa suomessa, jossa kyllä rikollisten oikeuksista jaksetaan huolehtia. Minä vain haluaisin edes hetkeksi antaa omat taakkani niiden kannettavaksi, jotka minut rikkoivat. Haluaisin tietää, ymmärtäisivätkö he sitten, mitä tekivät. Haluaisin heidän tuntevan, miten noloa on panikoida oman rakkaan läheisen ihmisen kosketusta. Mitä on inhota itseään/kehoaan niin paljon, että haluaa repiä raastinraudalla koko ihonsa riekaleiksi. Mitä on haluta vain kuolla pois ja pettyä, kun jääkin henkiin. Mitä on hävetä itseään ja luvata itselleen, ettei ikinä avaa suutaan. Elää omassa itseluomassa häpeän vankilassa kavahtaen kaikkea kosketusta, vaikka samalla kaivaten syliä ja lohtua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
Avainsanat: Häpeä, itseinho
Minua vaivaa näin laskiaisena laiskiaisfiilis. Jotenkin väsynyt olotila ja kauniista säästä huolimatta sellainen vähän alavireinen tunnelma. Kaikki on hyvin ja mukavia asioita on tapahtunut, mutta en osaa ja uskalla iloita-nauttia. Minulla alkaa kaivaa mieltäni pelko ja epävarmuus siitä,,koska asiat taas kääntyvät päälaelleen. Mikä on tämän hyvän hinta? Minun on helpompi olla silloin, kun huonot asiat ovat vallalla. Se on tutumpaa ja turvallisempaa. Hyvät vaiheet saavat minut pelkäämään, mikä paha huomisessa odottaa. En usko hyvään ja sen jatkumiseen pidempiä aikoja elämässäni. Tiedostan kyllä tämän ajattelumallini typeryyden. Miksi minä en muka saisi joskus nauttia hyvistä hetkistä elämässäni? Miksi minullakin ei voisi olla joskus edes pidempään tasainen ja turvallinen elämänvaihe? Joku minussa tuntee, etten ansaitse samaa kuin muut. Että olen paha. Että olen tuomittu kahlaamaan elämäni läpi kokoajan selviytyen. ja vaikka kuinka yritän järjellä itselleni vakuuttaa, ettei nämä pahimmat olettamukseni ole realistisia, en silti osaa rentoutua ja antaa itseni huolettomasti nautiskella hyvästä tämän hetkisessä elämässäni. Se on surullista!
Kiinnyn yhä enemmän, yhä tiiviimmin. Luottamus sai aimo nytkäyksen eteenpäin ja vastarintani murentuu koko ajan lisää. Pelko alkaa hellittää ja uskallan olla yhä vapautuneemmin oma itseni ja tunnen, että se on ok. Saan olla sellainen kuin olen ja se hyväksytään.
Tajusin juuri että psykoterapiasuhde on verrattavissa varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen. Siihen kaiken itsetunnon rakentumisen perustaan, joka minulla on ollut turvaton -välttelevä ja osin kaoottinen. Nyt saan kokea millainen on turvallinen kiintymyssuhde ilman taka-ajatuksia. Kun saan tuntea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, voi koko minuuteni alkaa pikkuhiljaa rakentua uudelleen. Taka-pakkeja varmasti tulee helposti ja oma arvottomuuden tunne ei karise irti helpolla. Pinttyneet torjunta ja defenssikeinoni aktivoituvat edelleen herkästi, mutta joku minussa on jo alkanut kasvaa, vahvistua ja uskoa siihen, että minullakin on oma arvoni.
Tokihan huomaan epäilyn tunteitanikin. En olisi saanut tukeutua niin paljon, että menin extrakerralle. Nyt jäin velkaa. Minun pitäisi korvata se jotenkin. En minä saa olla vaativa, se on itsekkyyttä- vai onko? Minun pitäisi pärjätä edelleen yksin. Näin joku minussa vielä yrittää vakuuttaa, mutta en enää halua uskoa ja kuunnella sitä. Sillä on ollut tärkeä rooli. Tuolla lailla olen pönkittänyt itseäni uskomaan itseeni. Olen peittänyt suruni, pelkoni, turvattomuuteni ja yksinäisyyteni vahvuuden verholla. Nyt tuota verhoa ei enää tarvita. Minä saan olla heikko ja tarvitseva. Minä saan olla surullinen, hädissäni, turvaton ja pieni, eikä siinä olekaan mitään väärää. Ei tarvitse hymyillä pahaa oloa piiloon, vaan se saa näkyä.
Tämä prosessi etenee omalla painollaan. Ei tätä voi suorittaa. Vasta kun luovuttaa kontrollin
voi todellinen kiinnittyminen alkaa voimistua ja eheytyminen syvenee. Tuntuu levolliselta ja turvalliselta. Tasapainoiselta ja rauhalliselta. Tätäkö on luottamus?
Avainsanat: hyvä olo, kiintymyssuhde, Luottamus, turvallisuus
Kävin melkoisen tunneryöpyn läpi ja edelleen väsynyt ja surullinen olo, mutta nyt jo tunne, että jaksan ja selviän tästä. En ole koskaan puhunut kenellekään niin paljon ja yksityiskohtaisesti kuin nyt ja se tipeutti minut tuohon lapsen tunnemaailmaan, jossa yksinäisyys, toivottomuus, suru ja pelkokin olivat arkea. Tuo paha olo vyöryi täysillä päälle, enkä mainannut millään saada kiinni nykyhetkestä ja aikuisesta itsessäni. Tarvitsin apua. Ymmärrys ei kotona ollut läsnä. Eihän nyt ole mitään pahaa tapahtunut, ei minulla voi vanhojen juttujen vuoksi olla noin paha olla. En minä saa olla väsynyt ja heikko, kaikkihan on nyt hyvin.
Olin ihan rikki. Halusin vain päästä pois täältä. Ystävänikään ei juuri sillä hetkellä pystynyt vastaamaan, joten laitoin terapeutilleni eilen illalla paniikkiviestin ja se vastasi. Sain ylimääräisen ajan ja tänään sain olla rikki. Sain tuntea pahaa oloa turvassa ja tulin kohdatuksi. Tarvitsevuuteni ei ollutkaan väärin. Siinä ei ollut mitään pahaa. Se onkin normaalia. Niin psykoterapiaprosessi toimii. Se nostaa tunteet pintaan ja tarjoaan siten mahdollisuuden niiden kohtaamiseen ja käsittelyyn ja se sattuu. Se ei ole kivaa. Se ei ole helppoa. Se on turhauttavaa ja tuskallista. Itku ei vaan lopu ja paha olo velloo, mutta se myös tasoittuu ja helpottuu, kun saa näkyä. Ei tarvitse olla yksin vahvana vaan saankin kerrankin tukeutua. Se on noloa, pelottavaa ja silti samalla valtavan tärkeää ja eheyttävää.
Olen kiitollinen terapeutistani, joka jousti ajoistaan nähdessään ja tunnistaessaan todellisen hätäni. Luottamus kasvoi taas valtavasti. Nyt tiedän, etten jää yksin, jos tuntuu etten kestä. Ja se jo lisää uskoani siihen, että kestän, jaksan ja selviän. Olen vahvempi kun saan olla myös heikko.
Avainsanat: Luottamus, paha olo, toivo
Uskalsin sanoittaa ääneen noita välttelyn tunteitani ja tarpeitani. Tunnustin haluavani juosta karkuun ja lopettaa koko paskan terapian kesken. En minä tarvitse sitää enää! (Enpä) Minähän olen jo ihan tasapainossa kaiken kanssa. Ei tunnu enää missään. Ymmärrys pelaa ja järjellä tajuan kaiken, mitä sitten jos tunnepuolen kosketus on pikkuisen hakusessa ja ryöpsähtelee sitten hallitsemattomana toisinaan pintaan pikkutriggereiden myötävaikutuksella? Ei se muutu puhumalla miksikään, vai muuttuuko?
No keskenhän tämä prosessi vielä on niin terapeutin kuin aikuisen minänikin mielestä. Plääh. Turhauttavaa. Raivostuttavaa. Ja silti niin pirun tarpeellista ja korjaavaa. Hemmetin järkevä ja tasainen ja hyvä terapeutti minulla on. Saa minut luottamaan ja tukeutumaan ja puhumaan ja se sattuu niin sairaan paljon, etten halua kestää sitä! Vihaan sitä! Haluan, että se vihaa minua ja jättää mut rauhaan. Enkä kuitenkaan halua. Miksei kukaan kertonut etukäteen, mitä terapia on? Millaista se on? Mitä se tarkoittaa? Minulla oli naiivi kuva siitä, että istun ja hienosti järkevästi keskustelen kaikesta ja terapeutti kuuntelee ja vastailee ja kyselee. Se olisi ollut helppoa. Ei sen tällaista pitänyt olla. Ei tunteita kuulunut nousta. Ei niiden pitänyt näkyä. En minä siellä halua hajota. En halua! Se on noloa, tyhmää! ja silti helpottavaa.
Turvallisesti peiton alla sykkyrällä vaan itkeä. Minun ei tarvitse puhua, mutta saan tuntea. Minä saan kiukutella. Saan olla rikki ja vihainen. Saan vältellä ja aina jollain lailla taas tipahdan. Terapeutti ei ohjaile vaan odottaa mitä minussa tapahtuu. Ei juuri puhu. Senhän piti antaa valmiit vastaukset. Piti kertoa, miten saan tämän paskan pois minusta. Sen piti ottaa ne vaan pois minusta. Siksi olen vihainen. Vihainen itselleni naurettavista typeristä kuvitelmistani. Samalla olen vaikuttunut siitä miten terapia oikeasti toimii.
Avainsanat: Terapia, toivo, uskallus
Järjetön tarve taas vältellä kaikkea tuntemista ja tunteita. Poukkoilen eri selviytymiskeinojeni välillä yhä kiihtyvällä tahdilla ja turhaudun ja ahdistun tähän naurettavan lapselliseen kiertelyyn ja kaarteluun. Ei minun tunteilleni ole koskaan ollut tilaa (etenkään negatiivisille) enkä minä tiedä miten niiden kanssa ollaan. Miten niitä siedetään? Ne vain pelottavat ja ahdistavat ja tuntuvat vääriltä. Minunhan pitää olla kiltti ja hymyilevä, muuten en kelpaa. Muuten minut hylätään ja jään yksin. Enkä tahdo! En enää.
Olen aina selvinnyt yksin. Se on minun vahvuuteni ja nytkin haluan paeta. Hylätä terapeutin ennen kuin se turhautuu, väsyy ja kyllästyy minuun. Ei se voi jaksaa tällaista. Minä haluan olla ”hyvä” terapoitava. Yritän epätoivon vimmalla suorittaa ja hallita tätä prosessia. Enkä pysty ja se on on tyhmää! Minä yritän miellyttää ja olla kiltisti ja sitten huomaan taas kiukuttelevani. Väitän vastaan ja itken, etten halua puhua ja kuitenkin osa minusta haluaa! Turhauttavaa. Tunnen taistelevani itseäni vastaan. Osa minussa käy säälittävää rimpuilevaa ”kuolinkamppailuaan” ei halua hyväksyä, ei ymmärtää, ei olla osa kokonaisuutta. Se hangoittelee kaikkea vastaan ja omaa vanhemmiltani omaksuttuja – minä olen arvoton ja tyhmä ajattelumalleja. Se räpiköi vimmatusti vastaan, vaikka tietääkin yrityksensä turhiksi.
Olen jo luovuttanut kontrollin. Olen antanut periksi, vaikka jollain tasoilla ei siltä näytä ja tunnu. Aikuinen minussa tarkkailee ja yrittää tukea kaikkea jollain lailla. Aikuisena ymmärrän, että terapia toimii. Että sen kuuluukin sattua ja ahdistaa. Aikuisena tajuan, että muutos on aina vaikeaa ja se tekee kipeää. Enkä minä osaa yksin, itse auttaa itseäni, minä tarvitsen siihen tukijan. Terapeutin, joka toimii aikuisen mallina. Peilinä, joka ei hätkähdä mistään. On vaan läsnä hyväksymässä minut tällaisena sekavana epämääräisenä kaaoksena. Silti minua pelottaa! Pelottaa luottaa ja tukeutua toiseen. Jäänkö taas yhtäkkiä yksin tyhjän päälle? Ei aikuiset ole luotettavia, vai onko sellaisiakin? Olenhan minäkin aikuinen. Olenhan minäkin luotettava, tai yritän ainakin kovasti olla. Miksi siis epäilen? Tai no en epäile. Tiedän, että hän on hyvä tyyppi. Luulen, toivon ja uskon ainakin niin.
Minun on vaikeaa edelleen avata suuni, mutta piirtäminen on aina ollut helpompaa. Olen piirustellut tunteisiin liittyviä kuvia kokemuksistani jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta en ole koskaan halunnut näyttää niitä kenenkään. Olen tuntenut niidenkin kautta itseni pahaksi ja likaiseksi. Minusta ne näyttävät oman tyhmyyteni ja osallisuuteni ja syyllisyyteni. En tunne ja sisäistä itseäni lapsena, vaikka järjen tasolla ymmärränkin. Häpeäni nostaa päätään vaikka tiedän, ettei se kuuluisi minulle.
Tein jotain, mitä en olisi uskonut uskaltavani. Annoin kuvani terapeutilleni. En halunnut katsoa tai puhua niistä. Järkyttävä häpeä. Olin varma, että hän näkee minut pahana, likaisena pikkuhuorana. Sellaiseksi itseni tunsin ja en halunnut enää mennä sinne enää koskaan. En halunnut katsoa. Oma itseinho valtavana, mutta onnistuin sanoittamaan sitä ääneen. Joku minussa kapinoi ja kiukuttelee – Pelkää hylkäämistä ja tuomitsemista. Samalla jollain tasolla luotan ja toivon, että pikkuhiljaa opin antamaan itselleni armoa hyväksyksyvän läsnäolevan aikuisen mallintamana. Hän on kuin kallio. Sinut kaiken kanssa ja se saa minut tolaltani. Testaan, kokeilen rajojani, olen kuin pikkuinen, joka opettelee kaiken tunnetason toiminnan ihan alkumetreiltä alusta. Samalla uteliaan kiinnostuneena herään tutkimaan ihan uutta maailmaa siitä tunteesta lähtien, että ehkä minäkin voin kelvata ihan vain omana itsenäni ilman vaateita jostakin, mitä en halua tehdä.
On outoa ja kummallista ja pelottavaa, kun minun pitäisi olla se joka päättää mitä haluan. Minä saan toivoa itselleni jotakin. Minä saan tuntea. Ja se ahdistaa valtavasti. En minä halua- ja silti haluan. Tunnetyhjiö on valtava ammottava kuilu, joka imee itselleen lisää ja lisää. Turvallisuudentunne avaa portin kaipaukselle, surulle ja halulle saada lisää hyvää. Minä olen näkyvä ja silti minut hyväksytään. Se pelottaa! Se korjaa.
Jotenkin vuoden vaihde herättää aina uudelleen toivon, että viimein pystyisin unohtamaan tai ainakin päästämään irti. Joku minussa on aina tarrannut kiinni menneeseen ja vastustellut asioiden käsittelyä ja tunnetasolla kohtaamista. Nyt tuo portti on ollut auki ja toivon, että vihdoin viimein pystyisin hyväksymään, että nuo kokemukset ovat osa historiaani ja vaikka niiden vaikutukset tuntuvat arjessa edelleen, osaan jo monin keinoin hallita ja palauttaa itseni disson jälkeen aikuiseksi. Mieheni on sitoutunut auttamaan minua ja yhdessä nyt aikuisena opettelen sietämään normaalia kosketusta. Opettelen tunnistamaan milloin menee yli, mitä en siedä. Opettelen sanomaan ei – nyt ei käy, nyt riittää. Se on pirun vaikeaa, mutta pienin askelin eteenpäin. Yritän hyväksyä, että aina en onnistu. Paniikkeja tulee, mutta ne ei haittaa. Niistä pääsen yli. En enää jaksa hävetä niitä. En aio sietää tilanteita, joita voin välttää. Yritän pitää puoliani aiempaa paremmin. Poistua paikalta, jos ahdistun. Sanoa suoraan, että minun on äärimmäisen vaikeaa sietää edes normaalia koskettamista.
Hammaslekurini on onneksi tietoinen taustastani ja sanoittaa mitä milloinkin tekee. Ei laita tuolia kovin kenolleen. Ymmärtää, jos tarvitsen tauon. En aio olla muuallakaan enää ihan hiljaa. En halua kailottaakaan kaikille, mutta en jaksa pelätä paniikkeja, jotka luultavasti voin välttää puhumalla ja pyytämällä muita huomioimaan, että tarvitsen keskivertoa enemmän sanoitusta siitä mitä tapahtuu, etenkin jos siihen liittyy minkäänlaista fyysistä kosketusta. Aion hyväksyä tarpeeni olla välillä pikkuinen. Uskallan olla kotona nalle kainalossa peiton alla. Se ei tarkoita taantumista tai luuloa, että olisin oikeasti pieni. Se on sisäisen tunnetasolla pienen lapseni huomioimista ja hyväksymistä. Sitä hoivaamalla koen antavani itselleni mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä yhä tasapainoisemmaksi ja hyvinvoimemmaksi aikuiseksi, joka jaksaa olla aidosti läsnä omille lapsilleen.
Avainsanat: toivo
