Välttelyä
Järjetön tarve taas vältellä kaikkea tuntemista ja tunteita. Poukkoilen eri selviytymiskeinojeni välillä yhä kiihtyvällä tahdilla ja turhaudun ja ahdistun tähän naurettavan lapselliseen kiertelyyn ja kaarteluun. Ei minun tunteilleni ole koskaan ollut tilaa (etenkään negatiivisille) enkä minä tiedä miten niiden kanssa ollaan. Miten niitä siedetään? Ne vain pelottavat ja ahdistavat ja tuntuvat vääriltä. Minunhan pitää olla kiltti ja hymyilevä, muuten en kelpaa. Muuten minut hylätään ja jään yksin. Enkä tahdo! En enää.
Olen aina selvinnyt yksin. Se on minun vahvuuteni ja nytkin haluan paeta. Hylätä terapeutin ennen kuin se turhautuu, väsyy ja kyllästyy minuun. Ei se voi jaksaa tällaista. Minä haluan olla ”hyvä” terapoitava. Yritän epätoivon vimmalla suorittaa ja hallita tätä prosessia. Enkä pysty ja se on on tyhmää! Minä yritän miellyttää ja olla kiltisti ja sitten huomaan taas kiukuttelevani. Väitän vastaan ja itken, etten halua puhua ja kuitenkin osa minusta haluaa! Turhauttavaa. Tunnen taistelevani itseäni vastaan. Osa minussa käy säälittävää rimpuilevaa ”kuolinkamppailuaan” ei halua hyväksyä, ei ymmärtää, ei olla osa kokonaisuutta. Se hangoittelee kaikkea vastaan ja omaa vanhemmiltani omaksuttuja – minä olen arvoton ja tyhmä ajattelumalleja. Se räpiköi vimmatusti vastaan, vaikka tietääkin yrityksensä turhiksi.
Olen jo luovuttanut kontrollin. Olen antanut periksi, vaikka jollain tasoilla ei siltä näytä ja tunnu. Aikuinen minussa tarkkailee ja yrittää tukea kaikkea jollain lailla. Aikuisena ymmärrän, että terapia toimii. Että sen kuuluukin sattua ja ahdistaa. Aikuisena tajuan, että muutos on aina vaikeaa ja se tekee kipeää. Enkä minä osaa yksin, itse auttaa itseäni, minä tarvitsen siihen tukijan. Terapeutin, joka toimii aikuisen mallina. Peilinä, joka ei hätkähdä mistään. On vaan läsnä hyväksymässä minut tällaisena sekavana epämääräisenä kaaoksena. Silti minua pelottaa! Pelottaa luottaa ja tukeutua toiseen. Jäänkö taas yhtäkkiä yksin tyhjän päälle? Ei aikuiset ole luotettavia, vai onko sellaisiakin? Olenhan minäkin aikuinen. Olenhan minäkin luotettava, tai yritän ainakin kovasti olla. Miksi siis epäilen? Tai no en epäile. Tiedän, että hän on hyvä tyyppi. Luulen, toivon ja uskon ainakin niin.
