hirveä olo
Järkyttävä ahdistus. Yöllä taas keho tunsi ja muisti, en ihan saa kiinni mistä oli kyse, enkä ole edes varma haluanko tietää, mutta nyt valtava pikkuisen hätä ja turvan kaipuu. Nalle kainalossa vaan tärisin ja itketti. Hirveä ikävä terapeutin turvallista aikuista läsnäoloa. Minä aikuinen ihminen olen sisältä ihan pikkuinen. Minussa on sisällä ihan pieni lapsi, jolle terapeutti edustaa turvallista ”isähahmoa” oikean vanhemman korviketta. Jotakin, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Siellä saan olla pikkuinen ja tarvitseva. Minun ei tarvitse plokata ja työntää syrjään pelkoa ja surua. Tunteita, joita en ole saanut tuntea ja joille ei ole ollut tilaa ja paikkaa. Nyt en jaksa enää edes hävetä, vaikka ne vyöryvätkin voimalla terapeuttini niskaan. Surullista, että minun pitää maksaa ihmiselle, jolla on minulle aikaa, mutta olen kiitollinen hänestä. Hän osaa olla rauhassa, vaikka minä panikoin ja romahtelen. Se on kummallista. Miten joku voi olla niin sinut, vaiken käyttäydy ”hyvin” ja ”kiltisti”, vaikken koko ajan hymyile vaan jopa kiukuttelen. Ei tuollaisia ihmisiä voi olla. Ja samalla tiedostan, että noin toimii normaali turvallinen aikuinen ihminen.
