Ottaa päähän, miksi? Mihin kohtaan tämä nyt taas minussa iski? Yritän löytää etäisyyttä, välimatkaa tunteisiini, jotta ymmärtäisin mistä reaktioni kumpuaa. Tämä on jotakin mitättömyyden tunnetta, kelpaamattomuutta, vähättelyä, jota isäni harrasti. Alemmuudentunnetta, epäarvoisuutta. Ohittamista, päälle tallomista. Ja olen vihainen!
Työkollegani oli käytännössä haukkunut minua nimelläni tekstissään, joka näkyy asiakkaiden vanhemmille. Hän ei ollut ottanut minuun yhteyttä epäselvyyden vuoksi vaan oli kirjannut pyytävänsä toista arvioita ihmiseltä, jonka koulutusja kokemustausta on minua huomattavasti alhaisempi. Hän on kirjoittanut, asiakirjoihin, etten olisi tehnyt kunnollista arvioita, vaikkei tekstini edes ollut vielä näkyvissä lainkaan. Hän oli haukkunut minut julkisesti kysymättä ja keskustelematta asiasta ensin suoraan kanssani asiaa selvitellen. No en jätä tätä tähän. Tulen keskustelemaan asian esimiestemme kera, mutta silti vituttaa. Tuon kanssa minun pitäisi pystyä jatkossakin työskentelemään ja olen täynnä raivoa.
Tuo ihminen on luultavasti epävarma itsestään ja ammattitaidostaan, mutta silti toimi minun mielestäni törkeän epäkunnioittavasti. Enkä pääse tästä yli enkä ympäri. Vai on suurin osa ihmisistä muka hyviä ja kivoja, missä ne on? Mikä ihme paskiaismagneetti minä oikein olen?
Vittu, pidin itseäni taas kerran liian vahvana. Liian jaksavana. Innostuin. Yritin. Petyin itseeni ja petin ihmisen, joka tarvitsi sitä, mitä yritin ja halusin hänelle tarjota. Kokeilin ja sain siitä haukut niskoilleni, kun en kyennytkään. En ole vahva. En hyvä. En kaikkivoipa, vaikka niin jossakin olotilassa kuvittelin, uskoin ja toivoin. Hirveä itseviha päällä.
Tiedän, että tein parhaani neljä viikonloppua, joina annoin itsestäni kaiken minkä pystyin ihanan erityisen lapsosen eteen. Sitouduin siihen ja siitä pidin kiinni, mutta en vain pysty jatkamaan tätä pidempään. Minä uuvun ja minun selkäni ei kestä. Fyysisesti tuo vaatii järjettömän paljon. Psyykkinen kuormitus ei ole paha, meillä meni hyvin. Haasteita oli, mutta niistä selvittiin. Mutta selkäni huutaa hoosiannaa. Vittu! Petturi kroppa. Petturi koko minä. Haluaisin pystyä jatkamaan. Minä voisin tarjota tuolle erityislapselle niin paljon kivoja kokemuksia, mutta silloin kun tätä suunniteltiin olin vielä naimisissa. Meitä oli kaksi jakamassa vastuun ja myös fyysisen työn. Nyt olen yksin. Enkä vain kykene ja se vituttaa.
Nostan vessaan ja autoon ja tuolille, työnnän pyötätuolia sohjossa samalla kun koira vetää eri suuntaan. Pyörätuoli ei mahdu autoon. Teen viritelmiä, keksin kulkupelin rullalaudasta ja narusta, nostan lasta ostoskärryyn, itken ja nauran yhtäaikaa. Meillä on kivaa, mutta pelkään. Milloin selkäni sanookin viimeisen kerran ei enää. Itken. Olen vetänyt särkylääkkeitä naamaani ja olen pettynyt itseeni. Sain haukut äidiltä. Miksi vitussa lähdin tähän, kun en jatka? Niin, en tiedä. Kuvittelin pystyväni, jaksavani, pärjääväni. Pidin itseäni vahvempana mitä olen.
Olen luuseri paska. Jätin heidät nyt pulaan ja vihaan itseäni tästä syystä. Petturi. Kusipää. Rikkinäinen paska. Muka hyvis. Muka kiltti. Tahtoo auttaa, mutta vaan loukkaa ja satuttaa. Jättää pulaan. Onko parempi olla edes yrittämättä, tarjoamatta apua? Vai saako näin tehdä. Olen kiitollinen näistä viikonlopuista. Ne olivat minulle tärkeitä ja toivottavasti tuolle hoidettavallenikin ne jättivät mukavia muistoja. Mutta teinkö väärin? Olisiko minun pitänyt tietää, etten pysty tähän pitkällä tähtäimellä? Olen ollut tukiperheenä ennenkin, silloin jatkui monta vuotta. Silloin se ei ollut fyysisesti näin raskasta. Haluaisin olla vahva, peppityttö. Missä se on minussa kun sitä tarvitsisin?
Hiljaiseloa täältä, mutta vauhtia muualla. Lomamatka meni monipuolisesti. Kolmet treffit, sääli, mukavaa illanviettoa ja villiteinipano. Jotka jätettiin kaikki sille reissulle. Koto Suomessa rauhallisemoaa deittailua. Paskoja seksinnälkäisiä kusipäitä, joille samantien sanottu, ettei oo meidän juttu, vaikka osa mua tappeleekin vastaan.
Pienille haettu turvaa terapiasta. Ne on saaneet läheisyyttä ja turvallista hoivaa. On saatu kysyä miksei toi setä pane meitä ja saatu kauniin lämmin ja hyväksyvä vastaus. Vittu. On haastettu eritasoilla ja silti terapeutti pysyy vakaana ja turvallisena. Saatanan paskana.
Nyt pidempään tekstailtu kiban tuntuisen miehen kanssa ja mitä enemmän kiinni sitä enemmän panikoin ja kipuilen. Ei se kuitenkaan oikeasti tykkää musta. Ei musta voi tykätä. Se muuttuu paskaksi. Se satuttaa tai hylkää. Se on tyhmä. Sen on oltava. Epävarmuuteni nostaa rumaa päätään, enkä kestä sitä. Ei musta ole sinkkuelämään. Parisuhde on kuitenkin helpompaa. Saa yhden ihmisen kanssa kipuilla ja nyt kun joku tulis lähemmäs tahdon juosta karkuun ja kovaa. Pilata kaiken keinolla millä hyvänsä. Toteuttaa itse hylkäämisen pelkoani ja samalla täällä joku järjen ääni yrittää pitää minua kasassa. Estää hölmöilemästä. Repeän liitoksistani tässä sisäisessä kaaoksessa.
Voima selviytyminen, joskus luulin, ettei minussa ole vihaa. En tuntenut sitä, en tunnistanut sitä. Edelleen se käy, piipahtaa ja menee menojaan. Tarvitsen sitä, kaipaan sitä. Se auttaaaminua löytämään itseni hulluuden keskeltä. Se auttaa minua näkemään vahvuuteni, hyvyyteni, mutta myös heikkouteni, kasvukohtani.
Vihani nousee odotuksistani toiveistani muille. Itseni kehittäminen unohtuu, jos syytän toista. On vaikeaa löytää ja säilyttää kyky iloon ja onnellisuuteen toisten puolesta silloin, kun oma elämä on kaaoksessa. Silloin, kun on oma suru on läsnä. Silloin, kun oma kaipuu rakkautta ja hyväksyntää kohtaan on kipeästi pinnassa.
Silloin täytyy löytää voima sisältäni. Voima, jonka kanssa olen kasvanut. Voima, joka on minussa, vaikka välillä sen kadotankin. Se on auttanut minut tähän päivään saakka. Se minun täytyy jälleen kaivaa esiin!
Minulla on aina ollut vahva luotto itseeni. Kyky nähdä hyvää ja säilyttää toivo silloinkin kun en ole lainkaan nähnyt sen kurkistavan kulman takaa. Samaan uskon nytkin. Elämä kantaa avaa uusia ovia vanhojen sulkeutuessa. En anna synkkyyden viedä minua mukanaan.
Näen työssäni elämän varjopuolia. Kohtaloita, joissa jää miettimään, miten erilaiset kortit meille jaetaan. Toisten elämä alkaa vieroituksesta. Toisilla on rakastavat välittävät vanhemmat, miten erilaiset lähtökohdat näillä kahdella vauvalla on elämäänsä.
Kävin katsomassa Kullervo näytelmän, vankien tekemä ja esittämä näytelmä. Elämästä. Kohtaloista. Tunteiden hallintakeinojen puutteista, rakkaudettomuudesta. Yhteiskunnan pompottelusta ja toisaalta kyvyttömyydestä kantaa vastuu itsestään, muuttaa elämänsä suunta, kun kaikki ympärillä ajaa kohtia tuhoa, tietä jolta ei ole paluuta. Surullista. Koskettavaa. Aitoa. Totta toisille, täysin vieras maailma hyvä osaisille!
Vaikeampia päiviä. Tarvitsen jotakin muistuttamaan omasta jostakin hyvyydestä/rakastettavuudestani. Mitä se on? Onko minussa mitään hyvää? Suru pinnassa. Exäni haki vihdoin tavaroitaan. Hän alkaa saada kotiaan valmiiksi ja minä katkeroidun. Vittuako se siellä fiksaa paikkoja, kun jätti tämän kämpän lääväksi. Se elää omaa auvoista elämäänsä nuorikkonsa kanssa ja minä joudun tähän hirveään sinkkumaailmaan, jota vihaan. En minä halua etsiä uutta ihmistä elämääni. En jaksa tutustua kehenkään. Ei minua kiinnosta avata itseäni kellekään. Ja samalla jollakin tasolla toivon kohtaavani oikeasti ihmisen, joka välittäisi juuri minusta, juuri tällaisenä kuin olen.
Mutta mitä olen? Sekamelska. Kaaos. Tänäänkin tipuin trauma ja kriisikoulutuksessa, kun puhuttiin hyväksikäytöstä. Meni ihon alle ja itku ja tärinä tuli pintaan. Minäkö muka selviytyjä? Ja paskat. Rikkinäinen ihminen rämpimässä elämää eteenpäin. Joo hengissä. Joo töissä. Haluten vuoroon kuolla pois ja vuoroon intoa puhkuen odottaen huomista. Elän täysillä. Tunnen vahvasti. Liiankin? Milloin menee ylitse? Tunnistanko, huomaanko? Voinko seota, vai pysyykö jalkani jotenkin maassa? Miten pidän itseni pinnalla, kun osin haluan hukkua? Väsyttää vähän.
Eteen tulee milloin mitäkin esteitä. Voimme valita miten niihin suhtaudumme. Jäämmekö tumput suorina paikoillemme ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi, vai yritämmekö tutkia estettä ja pohtia, miten voisimme siitä selvitä? Voimme kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja välillä pysähtyä huilaamaan ja sitten taas jatkaa matkaa. Jotkut esteet voi ylittää, toiset kiertää. Joistain voi joitua kaivautumaan alitse. Joistain voi selvitä yksin, toisiin tarvitaan kavereita avuksi. Joustava mieli tutkii ja pohtii kunkin haasteen yksilöllisesti ja etsii juuri siihen sopivat keinot.
Minun keinoni menneisyyden haamuihin on niiden läpi kulkeminen nyt uudestaan turvallisesti terapeuttini kanssa. Eilen tutkittiin draaman keinoin kykyäni puuttua/muuttaa tapahtuneita. Ei onnistunut. Pienenä en pystynyt puhumaan enkä torjumaan uhkaa. Lamaannuin täysin. Kun tuo olotila meni ohi, ei minulla ollut enää mitään ongelmaa torjumisessa. No kokeillaan ensi kerralla uudestaan vähän erilailla. Tipuin ja kuitenkin olin turvassa. Terapiamme on kaikkea muuta kuin perinteistä, mutta minulle se toimii. Minua saa ja pitää haastaa. Ja vaikka tipun ei se uudelleen traumatisoi, jos en jää yksin tunteideni kanssa. Kun en muista hengittää terapeuttini sanoittaa ja tukee tuonkin elementin läsnäoloa tuntiessani. Pikkuhiljaa kehoni oppii sietämään ahdistusta paremmin ja nuo hetket jäävät lyhyemmiksi. Sanat kuuluvat tuonne, missä olen. Yhteys jollakin lailla kehittyy, vaikkei vielä johda näkyvään muutokseen.
Luotan terapeuttiini 100 prosenttisesti. Hän ei satuta. Hän ei tee pahaa. Hän yrittää auttaa meitä. Hän kertoo pienille aina mitä tapahtuu ja mitä tekee. Se on meille tärkeää. Hän kestää teinivihan ja kiukkuilun. Hän haastaa, muttei liikaa ja ottaa vastuun ja kopin, jos mennään liian pitkälle. Pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen. Hänessä on herkkyyttä ja vahvuutta. En ymmärrä sitä. Välittäminen, joka minulle sattuu, alkaa hitaasti tuntua turvalliselta. Pelot alkavat väistyä ja surun alta nousuu hitaasti luottavainen, iloinen pieni. Josta voi ja saa tykätä. Jota rakastetaan, muttei satuteta. Jotakin joka on se hyvän minuuden itu sisälläni, joka on ollut turvassa kaikkien kokemusten aikanakin. Piilossa. Odottaen. Toivoen.
Ihanaa taas vaihteeksi keskittyä muihin. Joku minussa nauttii kaikista projekteista ja nyt taas saan intoa töihin liittyen. Vuosi sitten aloitin alueemme moniammatillisen erityislasten asioita ajavan yhdistyksen puheenjohtajana ja tänään taas kokoonnuttiin suunnittelemaan tulevaa vuotta.
Tänä vuonna pääsen muutenkin aitiopaikalle seuraamaan, mitkä kaikki paikat kaupungissani ovat esteellisiä, sillä ensi viikonloppuna luonani aloittaa uusi perhehoidettava, joka kerran kuussa viettää viikonlopun perheeni parissa. Heti jo tajusin, että parkoursalille on vain portaat, joten pyörätuoli pitää jättää ylös ja minun kantaa tai hänen laskeutua pepullaan alas saliin. No ei se ole ongelma. Selviämme varmasti jollakin keinolla.
Olen intsinä. Saan puuhaa ja muuta ajateltavaa. Saan keskittyä muiden tukemiseen ja auttamiseen. Kai tämäkin voisi olla pakoilua, jos en olisi yhtään läsnä itselleni. Mutta juuri nyt tuntuu, että omaa aikaakin on riittävästi. Eron myötä minun ei tarvitse arjessa miellyttää ketään vaan saan oman näköistä elämää, joten energiaa jää taas kaikkeen muuhunkin enemmän.
Elämä on jännittävää. Kivaa ja haastavaa! Kaikki mahdollisuudet ovat auki ja unelmille on tilaa.
Haluan löytää saavuttaa jotain syvempää, aidompaa, todellisempaa. Haluan kokea olevani toiselle se numero 1. Se, jonka hän haluaa oppia tuntemaan pohjia myöten. Kaikki salaisuudet, karmeimmat ajatukset paljastettuna haluan tuntea olevani rakkauden arvoinen juuri tänä sekavana kaaoksena, mitä minuksi pitäisi pystyä kutsumaan.
Ja haluan tämän saman myös toisinpäin. Löytää ihmisen, jota haluan rakastaa. Johon kaikki minussa tuntee jonkunlaista yhteyttä, sielun kumppanuutta. Tosin tällä päällä se on varmasti liki mahdottomuus. Vain vertaiseen voi tulla niin vahva yhteys ja sellaisesta kumppanuudesta tuskin hyvää seuraisi, mutta edes jollakin tasolla haluan kaiken ristiriitaisuuden minussa olevan ok ja kaiken moninaisuuteni kautta haluan tuntea kiintymystä kumppaniani kohtaan. Mutta miten tämä kaikki käytännössä toteutuu? Se jää nähtäväksi!
Nyt ainakin hyvää vauhtia olen täysin jumiutumassa ihmiseen, jonka kanssa suhde ei voi olla helppo. Silti en tunne juuri nyt kovin vahvaa pelkoa. Kyllä sekin on, mutten saa siitä kiinni. Minussa on vahva halu nähdä, voiko meistä tulla yhdessä jotakin kaunista. Jotakin arvokasta. Voimmeko luoda tarinan, josta olen uneksinut? Voisiko oikeassa elämässä osata löytää ja säilyttää rakkauden kipinän alkuhuuman jälkeenkin? Voiko arjesta luoda oikean ihmisen kanssa jotakin, missä yhteys kasvaa päivä päivältä syvemmäksi ja rakkaus löytää uusia muotoja haalistumatta vastoinkäymisten kohdatessa. Voiko elämä tarjota minulle ihmisen, joka on sanojensa mittainen? Ihmisen joka jaksaa odottaa, että olen valmis antamaan hänelle avaimet sydämeeni? Ihmisen, joka uskaltaa itse antautua täysin suhteeseen, jättämättä itseään odotustilaan osittain auki? Tahdon tuntea täysillä! Tahdon osata rakastaa toista pyyteettömästi, takertumatta, tukahduttamatta! Antaen toiselle vapauden olla kaikkea sitä mitä on. Haluan rakastaa juuri niitä pikku epätäydellisyyksiä, joista tuo ihminen itsessään ei pidä! Näin auttaen ja tukien hänen itsehyväksyntänsä kasvua!
Uskallanko avata sydämeni uudelle ihmiselle? Joku minussa on intsinä, tottakai. Jee kivaa. Tämä on leikkiä. Mukavaa ajanvietettä. Treffailu on jees, kunhan kukaan ei pääse oikeasti lähelle. Siksi tämä yksi ihminen nyt onkin taas päässyt hieman liian lähelle, kun oli riittävän kaukana. En uskonut ja luottanut sen koskaan oikeasti haluavan nähdä, joten oli helppoa olla avoin ja suora. Oli helppoa päästää se lähelle.
No kahden viikon päästä onkin nyt sitten tulossa tapaamaan minua. Tai niin sanoo. En usko ennen kuin näen. Joo on hyvä. Sitten voin unohtaa, kun on täys paska, mut entäs jos ei olekaan? Sitten olen pulassa. En minä ole oikeasti valmis uuteen suhteeseen. Tai tavallaan, joo, kun osa musta ei edes tajua olleensa naimisissa. Osa puolestaan ei ymmärrä eronneensa. Mun kämppä en vielä täynnä exän vaatteita, kun sen uuden kodin remppa on vielä kesken. Ja nyt toi vitun paska on tulossa tänne, mun luo. En mä halua. Miten sen kanssa muka pitäis olla? Joo oon treffaillu ihmisiä, jotka ei tunnu missään. Se on helppoa. Mut tää tuntuu mukavalta monipuolisesti ja sehän on punainen vaate minulle. En mä siedä hyviä, turvallisia, komeita, välittäviä, oikeasti kiinnostavia tyyppejä. Siinä täytyy olla jotakin tosi pahasti vialla. Ja jos ei ole, niin ei varmasti oikeasti tykkää minusta. Kaikesta mussa.
Miten ollaan oma itseni tän pääni kanssa? Miten estän itseäni mukautumasta ja ajautumasta miellyttäjään, kun se tulee multa automaattisesti? Miten siedän läheisyyttä ajautumatta siihen irralliseen hutsumoodiin, joka kyllä nauttii joo, mutta on täysin irti muusta minussa? Mitä jos tipunkin pieneksi uuden ihmisen seurassa? Miten varoitan sitä. Tietää taustani, mutten usko sen tajuavan mitä tämä minulla käytännössä tarkoittaa. Kaksi viikkoa. Pitkä aika odottaa ja panikoida. Silti samalla joku rauhakin. Joku järjetön luotto jälleen asioiden lutviutumiseen. Minussa joku aina uskoo elämän kantavan. Tämä puhkuu intoa. Tätä kautta olen jo muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, unohtaen jopa lasteni olemassa olon. Onneksi joku järki pitää minut täällä. Ei ainakaan kymmeneen vuoteen! Sitten voi oikeasti harkita täydellistä elämänmuutostakin.
Minulla traumojeni kohtaaminen ja oman monipuolisen itseni hidas hyväksyntä sekä lisääntyvä yhteistietoisuuden kehittyminen on vaatinut jo nyt pitkän tien ja tunnen edelleen olevani matkalla. Minun terapiataipaleeni alkoi noin kymmenen vuotta sitten tyttäreni tullessa siihen ikään, jossa pidempiaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö kohdallani alkoi. Sattumalta, kokemieni asioiden pyrkiessä ahdistuksen muodossa pintaan, silmiini osui lehti-ilmoitus lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden ryhmäpsykoterapiasta. Ryhmä oli saanut RAY:n rahallisen avustuksen, joten vuoden kestävät käynnit olivat ilmaisia.
Pelonsekaisin tuntein menin haastatteluun ja pääsin mukaan ryhmään. En pystynyt siellä juurikaan puhumaan kokemuksistani, mutta koin saavani ymmärrystä omalle ahdistukselleni ja häpeäni helpottui, sillä en ollutkaan ainoa, jota kokemukset vaivasivat vielä näin ”pitkän ajan” jälkeen. Tuo kuitenkin nosti minussa tarpeen saada asioita enemmän ulos itsestäni ja ryhmän vetäjä neuvoikin minut yksilökäynneille seurakuntayhtymän kautta. Tuolla kohtaamani ihminen oli selvästi kokenut tässä aihepiirissä ja hänen luonaan kävin vuoden ajan strukturoidun tehtäväkirjatyyppisen kaavan avulla, itse kirjoittaen, läpi lapsuuteni ja nuoruuteni traumaattisia kokemuksiani. Koin tuon, silloin vielä täysin irrallisen ja järkiperäisen työskentelyn juuri siinä elämänvaiheessa helpoksi ja hyväksi. Ja sen jälkeen kuvittelinkin taas selvinneeni ja läpikäyneeni traumani.
Muutama vuosi sujuikin hyvin, kunnes ahdistus alkoi jälleen nostaa päätään. Kehoni reagoi vahvasti kosketustriggereihin ja olin jälleen sisäisessä kaaoksessa. Silloin menin mukaan avoimeen Delfinsien järjestämään ryhmään, jossa vertaistuki toi taas hyväksyntää pahaa oloani kohtaan, muttei auttanut minua varsinaisessa traumojeni työstämisessä. Tarvitsin ja koin nyt olevani valmis tiiviimpään ja syvempään työhön, niinpä hakeuduin yksityiselle psykiatrille itsemaksaen ja hänen suosituksellaan hain ja sainkin Kelan terapian. Ensimmäisen terapeutin valitsin summamutikassa ja tuo ratkaisukeskeinen melko kokematon terapeutti ei pystynyt auttamaan minua lainkaan. Noin 4 kuukauden jälkeen minkäänlaista luottamusta ei ollut syntynyt ja minä toimin hänen opettajanaan kaikessa trauma- ja dissosiaatio oireilussani. Hänen halunsa keskittyä vahvuuksiini ja nykyhetkeen ahdisti minua vain lisää, sillä tunsin, etten saa puhua ja yrittää käsittää ja käsitellä kokemuksiani saati ilmaista mitään negatiivisia tunteitani. Olin jälleen kiltti hymytyttö ja vihasin sitä, koin että minun täytyy saada jotenkin purettua ulos sitä kaikkea kokemaani pahaa, enkä tiennyt miten. Niinpä aloin etsiä itselleni uutta terapeuttia ja itsellenikin yllätyksenä valitsin miesterapeutin, joka ei tuntunut järkyttyvän mistään. Valitsin terapeutin, joka pystyi kestämään vihaa ja vittuilujani sekä kuuntelemaan kokemuksiani ilman, että minulle tuli tarve suojella häntä. Terapian alussa naureskelin ja puhuin kaikesta ilman tunneyhteyksiä ja ajattelin tämän olevan läpihuuto juttu. Kuka muka kolmea terapivuotta tarvitsee? En ainakaan minä, töissäkäyvä perheenäiti. Normaali ihminen, jolla nyt vaan on ollut pikkuisen haastava lapsuus, joka ei tunnu missään, mitä nyt välillä vähän ahdistelee.
Noh ekan vuoden jälkeen alkoi luottamus hitaasti rakentua ja nuristen suostuin toiseen terapiavuoteen. Se oli kallista, sillä Kela korvauksen jälkeen maksoin omavastuita kuitenkin liki 200 euroa kuukaudessa, kun kävin 2 x viikossa. Toinen vuosi kuitenkin alkoi vaikuttaa, sen aikana alkoivat defenssini murtua. Kokemus kerrallaan aloin tippua tunteisiin. Se, mikä ei ennen tuntunut missään, alkoikin saada muitakin muotoja. Olin kaaoksessa. Olin vailla kykyä puhua, kun tunsin ja minun muistiaukkoni alkoivat tulla yhä näkyvämmäksi niin muille kuin itsellenikin. Kirjoituksiani lukiessani en kyennyt tunnistamaan ja hyväksymään ajatuksiani ja erityisesti tunteitani omikseni. Sisäiset ristiriidat olivat valtavia. Mielipiteeni olivat jopa yhtäaikaa monia täysin erilaisia. Joku muu kirjoitti niitä en minä, tai siis joo minä, mutta kun en minä tunne ja koe ja ajattele noin ja seuraavassa hetkessä taas tietysti koen juuri näin. Tämä oli hämmentävää aikaa. En tiennyt mikä olen. Mikä on minua, kun kaikki ja ei mikään tuntuu omalta ja vieraalta?
Kolmas terapiavuosi alkoi ja meni sumussa. Pomppiessa tunteiden ja ajatusten sekavassa viidakossa. Irrallisuus alkoi rakoilla muuallakin. Tipahtelin töissäkin, vaikka edelleen pääosin kontrolli minussa hoiti työt ja lapset. Parisuhde kärsi eniten. Rajattomasta tuli ihminen, johon ei voinut koskea, tipuin pieneksi liki kaikesta menneisyydestä muistuttavasta. En pystynyt erottamaan hyvää – huonosta, mennyttä – nykyisyydestä. Vuosi läheni loppuaan.
Terapiatuki päättyy. Apua. Olen hukassa. Miten selviän? Haimme luottamukseni saaneen terapeuttini kanssa sairaanhoitopiiriltä terapian jatkoa, koska työ oli pahasti kesken. Se hylättiin, mutta terapiatarpeeni kyllä tunnistettiin ja minut ohjattiin kunnan omalle nuorelle kokemattomalle terapeutille. Kävin kerran ja kirjoitin monipuolisesti auki tunteeni käyntiin liittyen. Tapa, johon olin luottoterapeuttini kanssa tottunut ja opetellut, koska se auttoi minua jäsentämään monipuolisen sekavaa päätäni. No tämä pelotti tuota terapeuttia. Hänelle eritunteeni aukikirjoitettuna olivat uhkaavia eikä hän ymmärtänyt minun monitasoisuuttani lainkaan. Hän oli seuraavaksi kerraksi kutsunut minun kirjoitukseni vuoksi paikalle vartijan. Tajusin tämän samantien, sillä itse työskentelen samassa talossa tietäen käytännöt. Järkytykseni oli valtava, mutta mitään ei näkynyt ulospäin. Minusta hävisi samantien kaikki tunteet. Aikuinen, terapeutti minussa otti kopin. Käyntini meni terapeuttini terapoimiseen. Hänen tunteidensa läpikäymiseen. Poistuessani hajosin täysin, itkin ja tärisin miehelleni pahuuttani.
Kirjoitin psykiatrilleni ja yhteisneuvottelun jälkeen sain kuin sainkin sairaahoitopiiriltä tukea neljänteen terapiavuoteen luottoterapeuttini kanssa. Tästä alku meni tuon yhden kerran purkuun. Olenko paha ja pelottava kysymykset toistuivat jokaisella terapiakerralla. Saanko tuntea? Onko viha ok? Eikö terapeuttini varmasti pidä minua hirviönä, miksi se toinen pelkäsi…?
Tämän enää kertaviikkoisen terapiasuhteen rinnalle löysin itsemaksaen toisenkin terapeutin. Minusta oli jo pidempään alkanut tuntua, että en saa riittävästi turvaa kun tipun kehollisiin muistoihini, joten halusin löytää terapeutin jolle fyysinen läheisyys ja turvallinen kosketus on ok. Viime vuoden näiden terapioiden yhdistelmä on auttanut minua hitaasti rakentamaan myös kielellistä yhteyttä kehoni reagoidessa. En enää pelkää tunteitani ja kehoni tuntemuksia. Perinteisempi psykoterapia suhteeni on nyt päättynyt jatkan harvakseltaan itsemaksaen tarvittaessa. Kehoterapiassa käyn noin kerran kuussa tankkaamassa turvaa ja läheisyyttä. Nyt on taas ainakin hetkeksi tauon paikka tiiviimmästä työskentelystä. Olen tietoisempi traumataustani vaikutuksista itseeni ja ymmärrän ja jollain tasoilla hyväksyn omaa monipuolista mieltäni. Muistini apukeinot ovat jatkuvassa käytössä. Pärjään edelleen töissäni ja lasteni kanssa. Parisuhteeni päättyi eroon. Traumatyöni oli liikaa. Mutta olen nyt enemmän kaikkea mitä mitä minuksi kai kuuluisi sanoa. Meistä on tullut enemmän kokonaisuus.
En tiedä, mitä ansaitsen. En tiedä, mikä on parempaa. Mutta haluan tuntea itseni arvokkaaksi, rakastetuksi, tärkeäksi. Haluan olla jotakin, mitä en ole kai koskaan oikeasti ollut. Mistä tietää, mikä on oikeaa, todellista välittämistä? Mistä tietää, kuka olisi se oikea? Onko sellaista olemassakaan? Onko kaikki vain leikkimässä, hetken huumaa etsimässä? En usko, mutta onko minullekin jossakin sellainen ihminen, josta tykkään ja joka oikeasti pitää minusta juuri tällaisena.
Olen nyt tapaillut ihmisiä. Ja vihaan sitä. Vihaan kahvittelua ja jonnin joutavaa jutustelua. Vihaan iloista hiljaista minua. Vihaan miellyttäjää. Ei musta ole ihmisten tapailuun. Ei tutustumisiin. Ei uusiin alkuihin. Panikoin kosketuksia. Panikoin läheisyyttä ja välittämistä. Menen jumiin, kun toinen tuntuukin mukavalta. Pelästyn ja juoksen karkuun. Vihaan kehuja. En ole kaunis, en fiksu en kiva, en oikeasti. Olen paska. Ruma, läpimätä. Miksei se näy ulospäin? Miksi minulle ollaan kivoja, en ymmärrä sitä. En ansaitse sitä. Sitten takerrun. Juutun ja jumitun. Haluan lisää, liikaa ja en halua mitään yhtäaikaa.
Ei musta ole sinkkuelämään.
Jaksan uskoa asioiden merkityksiin, silti pelkään. Pelkään,vaikka tiedän sen turhaksi. Asioilla on tarkoituksensa. Ne muokkaantuvat ajallaan. Mutta malttamattomuus minussa on vahvaa. Se nostelee päätään hädissään. Sen pysäyttäminen on työlästä. Vie voimiani. Tahdon juosta karkuun tunteita, joita en siedä, epävarmuutta, yksinäisyyttä, pienuutta, hylätyksi tulemisen kautta nousevaa riittämättömyyttä! Tiedän arvoni. En jaksa uskoa antautuvani epätoivolle, mutta silti pelko kaihertaa sisintäni.
Voiko löytyä ihmistä, joka haluaisi rakastaa minua juuri tällaisenä kuin olen ja jota minä haluan rakastaa täydestä sydämestäni? Haluan uskoa suuriin tunteisiin ja aitoon rakkauteen. Onko se naiiviutta? Aika näyttää!
Voi vittu, anteeksi! Miten minä kuvailen itseäni? Ei harmainta aavistustakaan. Ystäväni houkutteli minut tekemään ptofiilin yhteen deittipalveluun ja se on ihan hirveää! Joku mussa on intsinä. Jee, tää on kivaa. Jotain ällöttää. Mä en ikinä halua tavata yhtäkään miestä. Joku utelias on rauhalllisella katsotaan asenteella. Jotain vituttaa ja se tahtois vaan pistää lekkeriksi. Joku tahtoo miellyttää kaikkia ja kipuilee, kun en halua vastata kaikille. Ahdistun ihmisistä,jotka ei tunnu yhtään minulle sopivilta. Mutta mikä mulle edea voisi sopia? Ei kukaan.
Koko touhu on ällöttävää. Ihmisiä rankataan ulkonäön mukaan. Vihaan sitä ja teen sitä itse. En kelpuuta ketään ja samalla olen tapaamassa kahta. Enkä halua alkaa tällaiseen. Haluan jos joku tuntuu siltä tutustua yhteen kerrallaan, mutta, miten se tehdään kun kymmeniä viestejä satelee yhtäaikaa? Nyt olen tulossa kipeäksi taas varmaan stressitaso nousee liikaa. Mun kroppa sanoo itsensä irti. Ei kestä tätä kaikkea. Samalla joku ikävä tuttua ja turvallista. Exää, joka tunsi ja tiesi minut ja tavallaan hyväksyi ja välittikin, vaikka joo petti ja ihastui toiseen, mutta tajuaa nyt ettei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella. En tahdo takaisin, mutta tämä karu, julma sinkkumaailma pelottaa ja ällöttää. Olenko valmis? En ole. Ehkä kesällä sitten…
Avainsanat: ällötys, minuus, pelko, Sinkku
