Metsässä mieli lepää. Kuulas syyssää on kylmyydessään jollekin minussa ahdistavaa, mutta toisaalta jollain tasolla tykkään siitä kamalasti. Pimeät illat ja sateiset päivät antavat luvan vain käpertyä sisälle viltin alle. Ne antavat mahdollisuuden rentoutua ja vain olla tekemättä mitään. Kodista tulee se pesä, johon haluaa panostaa. Viihtyisyyttä tahtoo lisää ja kynttilät tulee kaivettua esiin kaappien kätköistä. Musiikin kaipuu minussa taas lisääntyy samoin jollain tasolla etsin katseella ympäriltäni kauneutta. Imen taidetta, haen kuvia ja värejä ympärilleni. En osaa olla puuhastelematta, vaikka kaipaankin rauhaa. Olen yhtaikaa levoton ja levollinen. Kirjoittelen ihan liikaa. Ajattelen ihan liikaa. Teen ihan liikaa asioita. Nautinkin jotenkin liikaa. Tai siltä minusta tuntuu. Minun pitäisi osata olla vähemmän aktiivinen. Minun pitäisi osata olla tarttumatta kaikkeen, enkä tiedä miksi. Siksi, että koen, ettei minun tapani elää ole normaali. Ja minä niin kovasti haluan olla normaali. Mutta miksei tämä olisi normaalia? Mikä minun tavoissani toimia ja elää on niin epänormaalia? En tiedä. Kyllähän kaikilla on omat kiireensä. Ruuhkavuodet vievät ihmisiä vauhdilla hetkestä toiseen. Kyllähän ystävänikin tykkäävät eri asioista, puuhaavat vaihdellen milloin mitäkin, kaipaavat välillä omaa tilaa ja välillä haluavat seuraa. Miksei tämä siis olisi täysin normaalia elämää? En tiedä. Perusteluni loppuvat kesken. Juuri nyt tunnen itseni ihan normaaliksi, hetkistä nauttivaksi aikuiseksi, joka iloitsee syksystä ja sen herättämistä tunteista!
Avainsanat: normaalius, rauha
Pieni minussa tahtoo takertua ja samalla taistelee luottamusta ja tukeutumista vastaan. Joku siinä haluaa työntää kaikki kauemmas, mutta se vain lisää samalla sen toisen puolen hätää. Pieni pelkää! Sille kaikki epävarmuus on äärimmäisen ahdistavaa. Sille viestiin vastaamattomuus aiheuttaa paniikin ja samalla tunnen sen heti lähtevän etsimään syytä itsestään. Heti luulen tehneeni jotakin väärin. Pieni minussa vakuuttelee olevansa jatkossa tosi kiltisti. Vastaavansa kiltisti kaikkeen, mutta samalla tiedostan, että tunteiden purskahtaessa esiin lupaukseni itselleni todennäköisesti särkyy. Mikäli tilaisuutta enää tulee. Joku minussa odottaa hylkäämistä. On vakuuttunut, että meitä ei enää haluta tai voida auttaa.
Humpsahdin taas hetkeksi kunnolla takapakkia. Vetäydyin johonkin tosi ärsyttävään irti tunteista olevaan tilaan. Toimin vittumaisesti. Matkin ja tunsin halua vaan ärsyttää, enkä tuossa olossa välittänyt lainkaan minkään muun tunteen minussa vastalauseista. Nyt on taas vaikea tunnistaa itseäni tuosta käytöksestä, silti häpeäkseni joudun hyväksymään senkin olevan minua. Minä osaan olla myös vittumainen, itsekeskeinen, ärsyttävä, pikkumainen, tunteeton ja kylmä. Enkä voi sietää tuollaista piirrettä itsessäni! Löysin mielenkiintoisen artikkelin, josta tunnistin piirteitäni jopa kahden erityypin narsististakin, voi jee! Voiko sekaisempi ihmisen pää juurikaan enää olla. Katso linkeistä artikkeli2-tyyppisestä narsismista! Voiko kamalampaa olla löytää itsestään piirteitä kummastakin. Huokaus!
Nyt taas jotenkin tunne ja järkitasolla enemmän kiinni itsessäni ja sitä kautta helpompi olla, vaikka pelottaakin. En ole kovin vakaalla pohjalla itseni kanssa, mutta jotenkin pikkuisena on helpompi katsella ympäristöä ihmetellen ja kuulostellen kuin isompana vältellen ja koko ajan paeten.
Hienoa, osaan tämän vielä. Pystyn edelleen välttelemään tippumista tunteisiin, kun oikein kovasti pinnistelen. Hallitsen niitä, läl läl lää. Tänään en antanut pienen tunteiden tulla kunnolla läpi ja olo ei todellakaan ole nyt kovin hyvä. Kävin jo hikilenkillä ja se vähän rauhoitti taas jotakin minussa, mutta jollain tasolla tosi surullinen ja sivuutettu tunne, vaikka toisaalta jollain lailla itseriittoisen tyytyväinen tästä kiemurtelusta ja välttelystä, jollain lailla rauhallinen kun tunnen edelleen kykeneväni taistelemaan paskat tunteet jonnekin piiloon ja saan paremmille tunteille tilaa. Miksi antaisin itseni tuntea? Juuri nyt en halua niitä kohdata, joten ne voidaan kieltää ja työntää syrjään. Tämähän on taito. En halua luopua tästä. En edes halua, että defenssit murtuvat. Nämä on sika makeita! Kuka väittää, että tunteille pitää muka antaa tilaa, pyh osan niistä voi vallan mainiosti sivuuttaa. Mitä ei halua tuntea, sitä ei ole. Tai ainakin voi taas hetken leikkiä niin!
Jäin miettimään katkeruutta, miksi en juurikaan tunne sitä? Tai tunnen joskus hyvin harvoin. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei sille tunteelle ole minussa koskaan ollut oikein tilaa, ymmärrystä tai tarvetta. Olen niin kovin pienenä jo jakanut osan tunteistani omiin lokeroihinsa, omiksi haaroikseen. Sillä positiivisia tunteita kantavalla iloisella tytöllä ei ole ollut mitään, miksi olla katkera, vihaisempi taistelija puoli on kyllä ollut itseriittoinen ja itsekseen pärjäävä, tavallaan katkerakin, muttei sille oikein katkeruus tarkoita mitään. Se on liian vaikea ja abstrakti ajatus sen pieneen päähän. Sen vahvin ajatus on ollut yksin selviäminen ja vahvuus. Se on kyllä ollut vihainen ja sitten tuolle kuolleelle pienelle minussa ei ole muuta kuin tyhjyys, tunne ettei se ole, ei saa olla, eikä edes haluaisi olla olemassa. Se on jo tuntenut itsensä pahaksi ainakin isompana ja kun tuntee itsensä pahaksi ei oikein osaa olla katkera kellekään toiselle. Jotenkin minusta katkeruus vaatii kehittyäkseen selvempää ymmärrystä siitä, miksi tämä mitä koen,ei ole oikein ja tunnen olleeni liian pieni sitä todenteolla tajuamaan. Isompana sitten minussa on kuitenkin ollut aina myös tuo positiivinen jokseenkin paskoista irti oleva puoli, joka on hankkinut meille kivojakin kokemuksia kaiken paskan vastapainoksi. Suorittajana joku minussa on osannut iloita koulusta ja harrastuksen tuomasta kyvystä hallita ja kontrolloida itseäni niin mielen kuin kehonkin tasolla. Tuo passiivisempi vihainen puoli on isompana turruttanut tunteitaan juomalla ja saanut siten jotenkin purettua ahdistustaan, mikä sillä on ollut enemmän syyllisyyttä ja häpeää. Aktiivisempi toimija minussa on tuntenut vallan tunnetta ja syyllisyyttä osallisuudestaan. Ei sekään ole osannut olla katkera, koska on kokenut ansainneensa kaiken pahan. Minä olen kokenut itse olleeni paha ja osa sitä. Miten siis voisin tuntea katkeruutta? Kelle olisin katkera, kun koen itseni syylliseksi? Elämälle!?Siitä, että on ollut paskaa tuuria? Että on syntynyt vanhemmille, joilla ei ollut kykyä olla vanhempia? Että on hakenut sitä mitä ei ole kotoa saanut taas väärältä ihmiseltä? Mitä katkeruus auttaa? Mitä se muuttaa? Ei mitään!
Mikään paha ei ole minussa koskaan voinut kunnolla näkyä, kun minun on pitänyt suojella perhettäni ja pitää sen kulisseja pystyssä. Miten olisin voinut antaa itseni olla katkera kun minun piti olla se piristäjä? Se vahva. Nyt taas olen jo luonut niin paljon muuta hyvää elämääni, ettei katkeruudelle ole syytä. Suorittaja minussa on opiskellut kivan ammatin ja iloinen pirtsakka osa minua on saanut kohtuu turvallisen oman perheen. Ei minulla ole edes oikeutta katkeruuteen. Nythän on asiat kaikesta huolimatta ihan hyvin. Ok voisihan tämän pääni kanssa olla helpompaa, yksinkertaisempaa, selvempää, jos asiat olisivat olleet toisin, mutta olisinko silloin tämä, minkä nyt koen olevan minä/me? Olisiko se parempi? Vai kenties tylsempi ja totisempi. Osaisiko se kuitenkaan iloita pikkuasioista ja osaisiko se arvostaa niitä asioita, jotka nyt ovat hyvin? Kehostani en tykkää ja sen suhteen tunteeni olisivat varmasti myönteisemmät, jos asiat olisivat menneet oikeammin, mutta nyt en sille mitään voi. Voin vain toivoa, että joskus opin sietämään sitä paremmin. Aika näyttää!
Avainsanat: katkeruus, merkitys, pohdinta, toivo
Haluaisin vain piiloutua yksin johonkin pieneen koloon ja jäädä sinne. En halua tuntea, en puhua kenellekään enää ikinä mitään. Ei kukaan auta, voi auttaa. Ei puhuminen auta. Ei tunteminen helpota tai muuta mitään. Ei kukaan voi korjata tai muuttaa sitä mikä minussa on mennyt rikki, jäänyt vaille jo aivan liian pienenä. En jaksa tuntea tätä tarvitsevuutta. En jaksa käydä tyhmässä terapiassa. En minä sillä korjaannu. Tietoisuus lisääntyy, so what. Mitä vittua se mun oloa helpottaa. Ei yhtään mitään. Järkipuoleni on aina ollut hyvin kartalla kaiken paskankin keskellä, tunnetasot vaan on ristiriidassa ja kaaoksessa keskenään. Enkä jaksa sitä. Se vituttaa!
Minä tarvitsisin vain turvallisen kainalon mihin käpertyä, kainalon jossa saisin tuntea itseni pieneksi. Jossa saisin vain olla ja itkeä. Jossa joku silittäisi ja lupaisi ettei kukaan enää koskaan satuta, tee pahaa, koske väärin. Se kertoisi pienelle minussa, ettei se ole likainen ja paha. Vannoisi, että minuunkin voi koskea tahtomatta mitään muuta. Sanoisi, että minäkin saan toivoa ja haluta kainaloon, eikä se tee minusta huoraa. Ei tee minusta ällöttävää, pahaa, kuvottavaa. Sitä minä tarvitsen enemmän kuin mitään muuta ja tiedostan etten sitä voi koskaan saada. Kukaan ei voi olla minulle se turvallisen vanhemman malli, mitä minulla ei koskaan ole ollut. Tämä tietoisuus saa minut vain hiljaiseksi. En jaksa tuntea mitään. Ei ole vihaa. On vain tyhjyys. Pettymys ja sanaton turhautuminen. Hiljainen hyväksyntä tosiasiasta, etten ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan pyyteettömän rakkauden, kosketuksen arvoinen. Ja se sattuu. Se sattuu aivan valtavasti. Sen kivun kanssa olen ja tulen aina olemaan yksin.
En minä tarvitse mitään terapiaa. Kyllä minä tiedän, mikä kaikki elämässäni on ollut pielessä jo alusta saakka. Kyllä minä tiedostan miten kieroutunut perheemme on ollut. Kyllä minä hahmotan, miten kaikki kokemani paskat linkittyvät toisiinsa. Miksi siis enää kävisin siellä itseäni kiduttamassa? Jokainen tunnettu paska vaan lisää minussa tätä jotakin vanhemman kaipuuta ja samalla tämä hajottaa minua vaan lisää kun jään taas kerran yksin, kun jälleen tajuan, että joo kelpasin kyllä lähelle, kun minulle sai tehdä mitä vaan, mutta en kelpaa lähelle ihmisenä. Joku minussa ei enää usko tällaisen terapian tehoon. Ei usko tämän kantavan. Minä tarvitsen aivan muuta. Eikä sitä mitä tarvitsen voi kukaan terapeutti antaa. Joo enkä sano, ettei tästä prosessista olisi ollut hyötyä. Olen kyllä saanut luotua selkeämmän kokonaiskuvan omasta täydellisen paska lapsuudestani. Olen pystynyt yhdistämään tunteita ja järkitasoa toisiinsa. En enää pelästy tunnetasoille tipahtamista niin kuin ennen. En ahdistu tunteistani niin helposti vaan uskallan antaa niiden kulkea lävitseni. Muistaminen ei pelota ja ristiriitaisten puolieni kanssa pystyn jo ”neuvottelemaan”. Aikuinen minussa osaa jakaa vuoroja ja hallitsee tätä kaaosta suht kiitettävästi kuitenkin antaen kaikille tilaa tuntea ja näkyä. Mutta silti luulen, että jollain tasolla olen valmistautumassa tämän tien lopettamiseen. Terapiaprosessille ainakin osa minussa haluaa jo sanoa; kiitos ja näkemiin!
Mietin onko tämä pakenemista, mutta tunnen, ettei nyt ole kyse siitä. Tämä ei ole halua luovuttaa vaan, vaan tiedostamista terapian rajoista, rajoituksista. Siitä mitä sillä voidaan ja tässä tapauksessa ei voida saavuttaa. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut tekevät töitä vapaina muiden ja omista kahleistaan. Terapeutitkin ovat ihmisiä, heillä on omat rajoituksensa. Arvostan terapeuttiani suunnattomasti. Hänessä on rauhallisuutta ja vakautta, mutta hänessä on myös pelkoa. Hän turvautuu ammattiroolinsa taakse. Eikä siinä ole mitään väärää, mutta ihmisenä minä tarvitsen tunnetta puhtaasta aidosta välittämisestä. Se on vapaata kaikesta seksuaalisuudesta. Se on vapaata kaikesta sellaisesta kiintymyksestä ja sitovasta rakkaudesta. Se on jotakin syvempää ja samalla laajempaa. Se on universaalia, kaiken täyttämää hyväksyntää Ja sitä en tuolla koe. Minussa itsessäni joku puoli on vapaampi. Minussa joku puoli osaa ja uskaltaa antaa muille sitä mitä itse niin kovin tarvitsisin. Minussa joku näkee tuon saman kaipuun liki kaikissa ihmisissä. Omassa työssäni minä huomaan, miten tärkeää on nähdä asioita myös ammattiroolin ohitse. Miten aito kuuleminen vaatii joskus herkkyyttä. Miten joskus halaus on tärkeämpää kuin yksikään sana tai lohduttava katse, miten kosketuksella voi tuoda turvaa, miten oikeanlainen ele on todellisen ymmärryksen ja välittämisen paras osoitin, miten se palkitsee molemmin puolisesti. Joskus oma työni on minulle parasta terapiaa, siinä saa onnistumisen kokemuksia, siinä tunnen itseni hyväksi ja tärkeäksi.
Avainsanat: kosketus, läheisyys, tarvitsevuus, Terapia, ymmärrys
Joku minussa kaipaa nyt kovasti tasaisuutta tämän hirveän kaaoksen vastapainoksi. Joku minussa on vahva ja tasapainoinenkin ja tunnen sen nyt taas pyrkivän lähemmäs pintaa. Se kokee omaa voimaansa ja haluaa ottaa ohjat käsiin. Se on kyllä myös sellainen kaikkia auttamaan pyrkiviä tahoja pois työntävä. Se kokee olevansa vahvimmillaan täysin yksin, omillaan. Se on minussa hyvin taistelutahtoinen,selvänäköinen, mutta tunteet sivuuttava puoli. Se on tavallaan kylmän viileä kaiken suhteen. Tämä osa minua on nyt ollut pitkään piilossa, kun olen haahuillut kaikkien muiden tuntevampien puolien välillä. Tämä lohikäärmetyttö puoleni osaa pitää kaikki tunnetasot hyvin kontrollissa. En usko antavani tämän ottaa minussa kokonaan valtaa, mutta on kiva tunnistaa tämänkin läsnäolo. Tämä on tasaisempi kuin vihainen teinini. Tällä puolella ei ole tarvetta purnata tai purkaa mitään angstejaan. Tämä on hyvin hyväksyvä ja elämää kuitenkin odottavakin puoli. Tämä on minussa sellainen ”vanha ja viisas” puoli, joka osaa ymmärtää elämään liittyvien tunteiden hetkellisyyden. Tämä ymmärtää ajatusten ja tunteiden olevan kuin pilviä taivaalla, jotka lipuilevat ohitse, vaikka olisivatkin hetkittäin myrskyisiä tai toisaalta paahteisetkin jaksot vaihtuvat toisinaan kylmiin, sateisiin kausiin. Tälle tasolle minussa kaikki on selkeää ja tämän olotilan pääasiallisin tunne on rauhallisuus! Pitää nauttia tästä sen aikaa kun kestää, ennen seuraavaa ahdistuskierrosta! 😊
Avainsanat: hyväksyntä, rauha, tasaisuus, tyytyväisyys
Viimepäivät tai oikeammin viikot ovat olleet taas melkoista hyppimistä ”tilasta” toiseen. En tunnista itseäni puolistakaan tekemistäni asioista ja vihaan toista puolta. Joku minussa on tyytyväinen ja ylpeäkin kun olen taas ollut järjettömän aikaansaava ja tehokas ja monet puolistani ovat saaneet omia hetkiään valokeilassa. Joo ja olen osannut tarjota osilleni lepo ja rauhoittumishetkiänikin, en tosin oikein tajua missä välissä! Muut huilii kun joku puoli hoitaa ulkoisesti kaikkea. Silti joku minussa tuntee tämän olevan pakenemista. Tuntemisen välttelyä. Mutta miksi? Sitä en tajua, tunnenhan minä koko ajan jotakin.
Tunnen ihan liikaa kaikkea, erikseen ja yhtäaikaa. Olen sisäisesti kaaoksessa ja silti tehokas ulkokuoreni on sosiaalinen, hymyilevä ja työnsä loisto arvosanoin hoitava fiksu ja filmaattinen, eloisa ja empaattinen. Samalla joku minussa haukkuu ja vihaa tätä kokonaisuutta. Vihaa tätä kaikkea ja kokee tämän vain joksikin kuoreksi, mikä taas työminästä ei pidä lainkaan paikkaansa. Kyllä sekin on ihan yhtä lailla minua. Se on yhtä oikea ja aito kuin vihainen tai pikkuiset puolet. Miten tämä sekametelisoppa opitaan hyväksymään? Miten tämän kaiken kanssa tullaan sinuiksi, kun eripuolet on täydellisen ristiriitaisissa tunteissa keskenään? Vihainen ei voi sietää pikkuisia ja käsitä niiden pelkoja ja panikointeja, ei jaksaisi työminän järjestelmällisyyttä, eikä siedä kiltin puolen miellyttämishaluisuutta. Tuo vittuileva teinimäinen puoleni on viimeaikoina ollut melkoisen vallitsevana ainakin taustaäänenä kaikessa tekemisessäni. Työminä on saanut nauttia koulutuksista ja se on tyytyväinen, kun on saanut olla pohtimassa ja kommentoimassa mielenkiinnonkohteitaan. Pikkuiset minussa ei tunnista lainkaan tuon fiksumman puolen puheita omikseen, mutta ne tykkäävät kovasti kun tuo työholisti minussa paasaa lapsen edusta ja vuorovaikutuksen ja kosketuksen tärkeydestä. Ne janoaa läheisyyttä, vaikka osa niistä pelkää ja panikoi heti kun joku tulee liian lähelle. Teinipuoleni on täysin rajaton ja käyttää mielellään valtaansa suhteessa miehiin ja se pelottaa pikkuisia minussa suunnattomasti ja raivostuttaa järkiaikuista, jonka mielestä minun tulisi käyttäytyä asiallisesti ja hillitysti.
Eli tämmöisen kaaoksen pyörityksessä yritän keksiä keinoja antaa eripuolieni toteuttaa itseään niin, ettei muissa viha, pelko tai muu ristiriitaisuus lisääntyisi entisestään. Onko tämä edistymistä, kun tiedostan tätä sisäistä maailmaani yhä selkeämmin? En ole varma. Minusta ei oikein tunnu siltä, mutta kai tietoisuuden lisääntyminen on hyvä asia. Ehkä, jossain vaiheessa uskon ja tunnenkin noin. Juuri nyt tämä on raivostuttavaa, ärsyttävää, rasittavaa, väsyttävää, turhauttavaa, ahdistavaa ja jostakin minussa muka kiinnostavaakin. Plääh. En halua olla tällainen. Haluan olla selkeä yksinkertainen tasapainoinen järjellinen aikuinen!
Avainsanat: kaaos, osat, tunteminen
Miksi kehoni täytyy reagoida näin. Inhoan sitä. Vihaan sitä. Se ei osaa mitenkään normaalisti fiksusti reagoida mihinkään. Kaikki kosketus on minusta kummallista, väärää tai sitten kiihottavaa. Kehoni on liian herkkänä kaikkeen. Ei kukaan normaali ihminen ole tällainen. Minun tyhmä idiootti kehoni kiihottuu, kun sitä koskee. Aivan sama kuka ja miten. Vittu, että voi olla ällöttävää. Tänään kävin hieronnassa. Yritin antaa itselleni mukavia kehokokemuksia, mutta itkuhan siitäkin tuli. Menin sisäisesti aivan paniikkiin kun typerä kroppani reagoi kosketukseen aivan väärin. Kävin vielä vanhemmalla naisella, joten voiko ällöttävämpää kehon reaktiota olla. Miten tällaista muka oppii sietämään? Miten tällaisen kieroutuneen kehon kanssa opitaan elämään ja hyväksymään itsensä tällaisena. Vittu! En halua olla näissä nahkoissani. En vaan halua. Miten voin vaihtaa kroppani? Miten voin saada järjellä tämän typerän vartalon toimimaan tahtoni mukaan, tai siis oikeammin olemaan toimimatta tahtoni vastaisesti? Miten opin hallitsemaan itseäni kosketuksen kohdalla. Minä joko panikoin, tai kiihotun tai molempia yhtäaikaa ja vihaan tätä! Häpeän tätä! En kestä tätä!
Jippii, vihdoin koipeni kesti lyhyen juokulenkinkin. Sitten vielä kunnon teho treeni puolapuilla ja johan heräsi vanhat kerrankin mukavammatkin muistot harkoista henkiin. Hyvä euforinen olo, kun hallitsee kehonsa ja sen liikkeet. Ihana rentouttava väsymys kunnon fyysisen suorituksen jälkeen. Pää ei jaksa kelata mitään, kun koko kroppa on loppuun kulutettu. Pitkästä aikaa rento olo.
Mukavaa uskaltaa olla ihmisten keskuudessa yhä näkyvämmin kaikkea mitä olen. En enää koko ajan ole jotakin vain iloista. En enää yritä miellyttää kaikkia vaan olen aidommin sellainen kuin tunnen kulloinkin olevani. Usein se on jotakin hyvin pikkuista, mutta se ei haittaa. Saa olla. Saan olla pikkuinen, kun en ole sitä koskaan voinut oikeasti olla. Huomaan sisäisen kiukuttelevan kolmivuotiaanikin rauhoittuvan, kun se on saanut näkyä ja kuulua. Huomaan yhä vähemmän kadottavani aikaa. Vaikka tunnetasoni muuttuilee, on tietoisuus yhä jatkuvammin läsnä eritasoilla. Ne eivät ole enää ihan irrallisia vaan jotenkin olen yhä enemmän tietoinen niiden kaikkien tunteiden todella kuulumisesta minulle. Tällainen kuulostaa varmaan normaaleista ihmisistä kummalliselta, mutta minulle tämä on riemuvoitto. Todellinen edistysaskel!
Avainsanat: DID, hyvä olo, ilo
Vittu kun huvittaa koko typerä otsikko. En ole selviytyjä. En ole mitään. En kestä näitä paskatunteita. En osaa kykene käsittelemään niitä. En pysty kestämään ja käsittämään mitään. En vaan pysty. Olen vitun vammainen aivoinvalidi, joka leikkii päivät normaalia tuntien samalla itsensä täys paskaksi. joku joka on selvinnyt voisi kirjoittaa, miten kaikesta sairaasta paskasta päästään yli ja ympäri. Mä en osaa. Mä en pääse. Vitun terapiasta mitään hyötyä ole. Naurettavaa kuvitella, että näiden paskojen kaivelu ja tunteminen muka auttaa. Vitut. Mulla on paha olla!
Eilisen päivän tahtoisin poistaa kokonaan, mutta kai kaikki vie johonkin päin. Kai voin tuostakin ottaa oppia. En kai ole aiheuttanut lapselleni pysyviä traumoja, kun kuitenkin aikuisina mieheni kanssa selitimme auki tipahdukseni ja selitimme taustaani lapsemme ikätasoa vastaavalla tavalla. Häpeä ja sekoamisen pelkonikin helpotti jo onneksi kun mieheni löysi itsestään sen vahvan turvallisen aikuisen joka sai minutkin taas takaisin järkitasolle.
Meillä oli siis riitaa ja se pudotti minut johonkin lapsuuden muistoihin. En saanut itkua ja toimintaani rauhoitettua kun hätäännyin -panikoin ja lapsemme hieman pelästyi äidin typerää ja kummallista käytöstä. Mieheni viha, suuttumus ja turhautuminen vaan pahensi reaktiotani ja järjellisyys oli minusta kaukana. Mies joutui pitämään kiinni minusta että rauhoitun. Jos olisin tajunnut olisi tuossa tilanteessa pamit olleet hyvä apu tilanteen nopeampaan rauhoittamiseen, mutta eipä tullut mieleen. Häpeä ja pettymys itseeni äitinä oli vahvana alkuun. Miten minä en hallitse itseäni, mihin katoaa fiksu aikuinen? En halua tulla äitini kaltaiseksi! En halua päätyä sairaalaan sekoamisen vuoksi, pysynkö järjissäni? En tiedä. Nyt ainakin taas onneksi pää kasassa ja lapsosemme tietää taustaani. Mieheni kertoi, että äidille on lapsena sattunut pahoja asioita, jotka vaikuttavat välillä edelleen. Että äiti käyttäytyi nyt vähän hassusti, mutta ettei kenelläkään ole hätää kaikki on hyvin. Minä pyysin anteeksi ja sanoin, että äiti toimii välillä vähän lapsellisesti ja on pahoillaan, jos se säikäytti tai pelotti. Äidillä ei ole hätää ja äiti saa itselleen kyllä apua. Äiti opettelee parempia keinoja toimimiseen ja iskä on äidin tukena. Äiti ja iskä tykkäävät toisistaan vaikka tulee joskus riitaa. Se ei ole vaarallista ja riidat kyllä sovitaan. Joskus iskä voi suuttua ja äiti pelästyä. Se voi pelottaa tai surettaa tai kummastuttaa, ja se on ok. Riitoja joskus tulee ja sitten ne sovitaan. Samalla opin tätä itsekin. Minäkin aikuisena opettelen, ettei riita ole vaarallista. Se ei tarkoita, että kukaan satuttaa. Tuon ymmärtäminen on vaan hemmetin vaikeaa! Kun automaattinen reaktioni on paniikki. Kai minä joskus opin pääsemään tuosta eroon.
Nyt olo yllättävän tyyni. Luottamus nytkähtänyt taas askeleen eteenpäin. Me selviämme yhdessä mieheni kanssa minun monipuolisuudestani. Mieheni hyväksyy minut vaikka olenkin välillä kaikkea muuta kuin aikuinen. Hän yrittää ymmärtää ja muistaa miten minulle nuo normaalit kiukun ilmaisut ovat jotakin käsittämättömän pelottavaa ja ahdistavaa. Hän yrittää muistaa puhua aiemmin ärsytyksen aiheistaan ja rauhoittaa pikkuisia minussa, että vaikka hän joskus suuttuu, hän ei satuta. Hän pyysi anteeksi pelottavaa käytöstään. Hän on kummallinen. En ymmärrä tuollaista! En ansaitse noin hyvää miestä! Me tykätään kaikki mun miehestä ja se tykkää musta tällaisena monikkona, outoa!
Avainsanat: dissosiaatio, lapset, pelko, turvallisuus
Nyt oli taas aika kurkistaa taaksepäin. Onko terapiasta ollut hyötyä? Missä nyt mennään? Eli visiitti psykiatrini luokse kuntoutussuunnitelmaa varten takana. Mitäpä tästä voi sanoa- rankkaa. Hemmetin rankka prosessi, jossa oma usko meinaa vähän väliä loppua, mutta silti minussa joku järkipuoli sitkeästi raahaa minut kiltisti 2x viikossa terapeuttini luokse kiukuttelemaan ja tuntemaan. Onko tässä järkeä? Kai, luulisin. Ainakaan en enää ahdistu ja pelkää ja torppaa tunteitani samantien. Suojani ovat heikenneet ja nyt kun olen terapiassa oppinut, ettei mun dissotunteissakaan ole mitään pahaa ja minulla ei ole hätää vaikka koko kroppa tuntee niin enpäs sitten tohtorinkaan luona pistänyt vastaan vaan tipuin. No tulipa taas tunne, ettei tuo olekaan ok. Jäi olo, että psykiatrini pelästyi tunteitani kun alkoi heti selittelemään, miten lääkkeillä voisi tasoittaa oloa. Kun taas terapeuttini kanssa ollaan keskusteltu nimenomaan siitä, etten tarvitse ja hyödy lääkkeistä, koska en ole masentunut tai koko ajan ahdistunut ja vaikka tipun niin palaudun siitä suht nopeasti taas toimivaksi järkeväksi aikuiseksi. Nyt hirveä raivo. Lääkettä naamaan vaan ja tunteet turrutetaan juuri kun olen alkanut oikeasti sietää tunteita enkä enää pelkää niitä, mitä järkeä? Tuli olo, että omaa psykiatri pelästyi vahvaa tunnemuistoani ja pyrki lievittämään omaa ahdistustaan tarjoamalla jotain pysyvää lääkitystä. Pamit on ok, koska ne auttaa rauhoittamaan tunnereaktiota jos olen julkisella paikalla, missä ei ole hyvä pudota lapseksi. Muuten en koe hyötyväni mistään tunteita lamaavista pillereistä.
Kyseli se myös miten ollaan mun traumamuistoja käsitelty. Onko EMDR käytössä? Vähän huvitti. Ei ole. En pysty juurikaan puhumaan. Mä vaan tunnen ja rauhoitun. Elän tunteet läpi turvallisessa ympäristössä. EMDR toimii yksittäisissä traumoissa, mutta tutkimustulosten muksan kompleksisissa postraumaattisissa tapauksissa siitä ei juurikaan ole näyttöä toimivuuden suhteen. Mun taustalla ei taitaisi vuodet riittää kaikkien erillisten muistikuvien siten läpikäymiseen. No kaunis ajatus. Enkä halua nyt mollata tuota. Psykiatrini on mukava ja tietää kyllä dissosiaatiohäiriön ja C-PTSD hoidosta Suomen tasoon nähden reilusti. Innostui heti etsimään mulle painopeittojen hintaakin, kun juteltiin, että sellaisesta voisi olla apua kehoni rajojen hahmottamiseen ja turvallisuuden tunteen lisäämiseen.
Avainsanat: C-PTSD, EMDR
Parempi päivä. Koen intoa ja halua olla tuhlaamatta kallisarvoisia elinhetkiäni märehtimiseen ja itseinhoon. Joo on ne taustalla, en irtoa niistäkään enää täysin, mutta näen juuri nyt myös mahdollisuuksia ja kiinnostuksen kohteita. Asioita, joita haluan oppia. Asioita, joita haluan vielä tehdä. Asioita, joihin haluan keskittää energiaani. Valinnan mahdollisuuksia on valtavasti. Maailma on täynnä kiinnostavia kohteita, joista voin pyrkiä oppimaan. Voin kehittää itseäni ihmisenä. Voin antaa muille aikaani ja jakaa heidän maailmaansa saaden näin myös arvoa omalle elämälleni.
Nyt tärkeintä on luoda omille lapsilleni hyvät eväät elämään. Miten osaan opettaa heille syvempää näkemystä elämään? Haluan opettaa heidätkin ajatteleviksi ja kokonaisuutta hahmottaviksi yksilöiksi, joille tärkeää on muidenkin hyvinvointi. Ihmisiksi joita ilahduttaa toisen onnellisuus, mutta miten sellaista opetetaan? Isomman lapseni kohdalla näen omia virheitäni. En ole ollut sellainen äiti kuin olisin toivonut. Olen ollut nuori ja opetellut, olen tehnyt virheitä. Ollut liian lepsu ja yrittänyt paikata välillä erossa oloa liikaakin. En ole opettanut tarpeeksi itsensä arvostamista. En ole kehunut tarpeeksi. En ole rajannut tarpeeksi. Pienemmän kanssa on helpompaa olla vanhempi. Isomman kanssa huomaamattani olen sortunut yrittämään olla kaveri. En tunne lapsiani niin hyvin kuin toivoisin. Minulla on omat olettamukseni. En puhu heidän kanssaan tarpeeksi. En keskity tarpeeksi. Olen liian usein omissa ajatuksissani. Haaveilen liian isoista kuvioista ja menetän hetkiä, joita en saa takaisin. Minun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja keskittyä tämän hetken tärkeimpään tehtävääni – äitiyteen.
Haluan estää lapsiani joutumasta käyttämään suurta osaa aikuisuudestaan minun edesauttamieni haavojen parantamiseen. Vanhemmuus on vaikea ja arvokas tehtävä. Se on tärkein rooli, minkä ihminen voi elinaikanaan saada. Sillä on merkitystä pitkälle tulevaisuuteen, millaisia lapsia tänne kasvatamme. Mitä heille opetamme ja miten heitä kohtelemme. Viattomuuden suojeleminen ja arvostaminen kertoo omista arvoistamme ja kypsyydestämme. Vanhemmuus kasvattaa. Se on molemminpuolinen prosessi, jossa liiallinen ylemmyys ei ole sen parempi kuin liiallinen tasavertaisuuskin. Miten ollaan vanhempana alistamatta? Miten ohjataan kunnioittaen ja itseluottamusta vahvistaen?
Avainsanat: äitiys, ilo, into
Puhki edelleen. Pää täynnä ja tyhjä yhtaikaa. Tunnen nyt kokonaisvaltaisemmin taas ainakin hetken. Eritunnetasot osin erillisinä, mutta myös yhdessä läsnä. Monipuolisuuteni minulle selkeänä ja tänään uskalsin hieman puhua siitä ääneenkin, vaikna joku heti kapinoi vastaan. En saa antaa kenenkään nähdä miten ”sekaisin” oikeasti olen. Ei tämä ole normaalia, vai onko? Miten normaalit tunteet ja järki toimivat? Miten ihmiset muistavat? Onko meissä kaikissa erilaisia puolia, jotka ovat enemmän tai vähemmän erillisiä? Onko tämä sittenkin se normaalitapa tuntea? En tiedä.
Paljon kaikkea, joku minussa on väsynyt ja haluaisi vain luovuttaa, mutta tämä on vain osa! Pikkuinen minussa on kade sille pienelle, joka pääsi tänään pois täältä. Jollain tasolla en osaa surra kuollutta lasta, koska jollain tasolla ajattelen sen päässeen pois, rauhaan. Joku minussa uskoo, että sen kuului olla vain tähdenlento, lyhyt pilkahdus täällä elävien kirjossa. Joku minussa odottaa jo kovasti itsekin tuota hetkeä. Äiti minussa ei hyväksy tällaisia ajatuksia lainkaan. Se ahdistuu. Minusta ei tule äitini kopiota ja sitäpaitsi minähän nautin elämästä. Tuollaiset ajatukset ovat itsekkäitä. Enkä halua olla itsekäs. Minulla on ihmisiä, jotka välittävät. Joille minulla on väliä ja joista minä haluan pitää huolta. Joille haluan olla se joka jaksaa. Joku minussa on vihainen. Se haluaa näyttää kaikille, ettei meitä nujerreta, sen viha on sellaista nuoremman uhoa, mutta sen avulla olen aina taistellut tuon melankolian ylitse. Se on täynnä kostonhimoa ja raivoa. Se haaveilee pahan voittamisesta, näkyväksi tekemisestä. Joku minussa innostuva ja iloinen puoleni ei tunnista noita negatiivisia tunteita lainkaan omikseen. Sen mielestä elämä on täynnä mahdollisuuksia kehittymiseen ja nauttimiseen. se haluaa keskittää energiansa muiden auttamiseen ja tukemiseen. Joku järjellinen taso minussa koittaa antaa kaikille tunteille ja ajatuksille tilaa. Jakaa vuoroja ja yrittää vain sietää tätä ristiriitaisuutta. Ihastelee tätä mielen monipuolisuutta ja ihmeellisyyttä. Sille tämä on tutkimusmatka. Sille minä itse olen se elämän suurin mysteeri. Arvoitus jonka ymmärtäminen on vielä kesken.
Miten meillä menee? Siinä kysymys johon vastaaminen on aina liian vaikean tuntuista. Riippuu siitä mitä puolta kuuntelen, mikä puoli saa sanoa mielipiteensä, mikä puoli on vallalla. Miten kotona menee? Yhtävaikea kysymys, mistä minä sen voin tietää? Mies välillä turhautuu tähän minun monitasoisuuteeni. Minulla menee niin hyvin parisuhteessa, kuin tällaisen ihmisen kanssa ymiänsä on mahdollista mennä. Mieheni joutuu sietämään haluttomuuttani sietää minkäänlaista kosketusta, sietää tipahteluitani pikkuiseksi tai vihaiseksi tai laiskimukseksi. En minä pysty olemaan ”kunnon” vaimo. En mahdu sellaiseen muottiin. Minä olen liian rikki sellaiseen. Minulla tarpeet ovat pikkuisen silityksen kaipuuta tai teinin viha angsteja. Minussa ei juurikaan ole aikuisen naisen läheisyyden kaipuuta. Minussa on huorapuoli joka joskus yllättää miehen ”positiivisesti” mutta se rikkoo pikkuisiani lisää. Enkä siksi juurikaan anna sille tilaa. Joskus aikuinen voi auttaa miestä, mutta silloinkin olen osin irti. Naiseus ja kehoni rajat ovat minulle vieraat. Vihan tunne kehoani ja sen tuntemuksia kohtaan on vahva. Se saisi minut herkästi satuttamaan itseäni, jos järki ja ollaan normaaleja puoleni eivät olisi niin vahvoja. Eivät anna minun tuhota itseäni, koska se paljastaisi ulospäin miten meillä menee. Minun tarpeeni suojella perhettäni lapsena ja sitä kautta opittu hymyilevä ja kuori kunnossa puoli suojaa minua itsetuhoisuuden liian vahvalta ilmenimiseltä. Huokaus! Raskasta!
Avainsanat: DID, monipuolisuus, tunteminen
Virta loppu. Nyt meni taas tunteminen yli ja päälle riita täysin tyhjästä miehen kanssa niin johan iski taas flunssa. Kurkkikipeänä pakkolepo. Totaalinen tarve vaan olla, levätä ja tyhjentää pää. Liikaa muistoja ja tunteita, joille ei ole sanoja. Ei ole paikkaa. Silti ne ovat selkeitä. En vaan halua hyväksyä niitä. En pysty. Sattuu liikaa. Ei ymmärrä . Pieni ei käsitä. On surullinen. On yksin. Tajuaa, ettei kukaan ole hyvä. Kukaan ei välitä. Ei ole koskaan välittänyt. Pieneen sattuu. Ei se kestä.
Isokaan. Aikuinenkaan ei kestä. Olen heikko. Olen pelkuri. En ole vahva. En ole selviytyjä. Olen ihmisraasu, joka roikkuu kiinni elämässä toivoen, että jonain päivänä oli päässyt ylitse pahasta. Jonain päivänä ei enää satu. En olisikaan niin yksin. Joskus tajuaisin miten päästetään irti pahasta.
Nyt ei jaksa edes ajatella. Haluan vain juoda teetä ja pötkötellä viltin alla. Viha ja riita saa minut edelleen pois tolaltani. Pelko poistuu ja tilalle tulee tyhjyys. Aivan sama mitä tapahtuu. Ei väliä. En voi vaikuttaa kuitenkaan. Nytkin sama olo. Hylätty. Mies ei tule takaisin, vaikka tiedän että se kyllä rauhoittuu ja riita ei ole maailman loppu. Jollekin mussa se silti on tuskaa.
Metsässä mieli lepää. Kuulas syyssää on kylmyydessään jollekin minussa ahdistavaa, mutta toisaalta jollain tasolla tykkään siitä kamalasti. Pimeät illat ja sateiset päivät antavat luvan vain käpertyä sisälle viltin alle. Ne antavat mahdollisuuden rentoutua ja vain olla tekemättä mitään. Kodista tulee se pesä, johon haluaa panostaa. Viihtyisyyttä tahtoo lisää ja kynttilät tulee kaivettua esiin kaappien kätköistä. Musiikin kaipuu minussa taas lisääntyy samoin jollain tasolla etsin katseella ympäriltäni kauneutta. Imen taidetta, haen kuvia ja värejä ympärilleni. En osaa olla puuhastelematta, vaikka kaipaankin rauhaa. Olen yhtaikaa levoton ja levollinen. Kirjoittelen ihan liikaa. Ajattelen ihan liikaa. Teen ihan liikaa asioita. Nautinkin jotenkin liikaa. Tai siltä minusta tuntuu. Minun pitäisi osata olla vähemmän aktiivinen. Minun pitäisi osata olla tarttumatta kaikkeen, enkä tiedä miksi. Siksi, että koen, ettei minun tapani elää ole normaali. Ja minä niin kovasti haluan olla normaali. Mutta miksei tämä olisi normaalia? Mikä minun tavoissani toimia ja elää on niin epänormaalia? En tiedä. Kyllähän kaikilla on omat kiireensä. Ruuhkavuodet vievät ihmisiä vauhdilla hetkestä toiseen. Kyllähän ystävänikin tykkäävät eri asioista, puuhaavat vaihdellen milloin mitäkin, kaipaavat välillä omaa tilaa ja välillä haluavat seuraa. Miksei tämä siis olisi täysin normaalia elämää? En tiedä. Perusteluni loppuvat kesken. Juuri nyt tunnen itseni ihan normaaliksi, hetkistä nauttivaksi aikuiseksi, joka iloitsee syksystä ja sen herättämistä tunteista!
