Lapsen silmin
Pieni minussa tahtoo takertua ja samalla taistelee luottamusta ja tukeutumista vastaan. Joku siinä haluaa työntää kaikki kauemmas, mutta se vain lisää samalla sen toisen puolen hätää. Pieni pelkää! Sille kaikki epävarmuus on äärimmäisen ahdistavaa. Sille viestiin vastaamattomuus aiheuttaa paniikin ja samalla tunnen sen heti lähtevän etsimään syytä itsestään. Heti luulen tehneeni jotakin väärin. Pieni minussa vakuuttelee olevansa jatkossa tosi kiltisti. Vastaavansa kiltisti kaikkeen, mutta samalla tiedostan, että tunteiden purskahtaessa esiin lupaukseni itselleni todennäköisesti särkyy. Mikäli tilaisuutta enää tulee. Joku minussa odottaa hylkäämistä. On vakuuttunut, että meitä ei enää haluta tai voida auttaa.
Humpsahdin taas hetkeksi kunnolla takapakkia. Vetäydyin johonkin tosi ärsyttävään irti tunteista olevaan tilaan. Toimin vittumaisesti. Matkin ja tunsin halua vaan ärsyttää, enkä tuossa olossa välittänyt lainkaan minkään muun tunteen minussa vastalauseista. Nyt on taas vaikea tunnistaa itseäni tuosta käytöksestä, silti häpeäkseni joudun hyväksymään senkin olevan minua. Minä osaan olla myös vittumainen, itsekeskeinen, ärsyttävä, pikkumainen, tunteeton ja kylmä. Enkä voi sietää tuollaista piirrettä itsessäni! Löysin mielenkiintoisen artikkelin, josta tunnistin piirteitäni jopa kahden erityypin narsististakin, voi jee! Voiko sekaisempi ihmisen pää juurikaan enää olla. Katso linkeistä artikkeli2-tyyppisestä narsismista! Voiko kamalampaa olla löytää itsestään piirteitä kummastakin. Huokaus!
Nyt taas jotenkin tunne ja järkitasolla enemmän kiinni itsessäni ja sitä kautta helpompi olla, vaikka pelottaakin. En ole kovin vakaalla pohjalla itseni kanssa, mutta jotenkin pikkuisena on helpompi katsella ympäristöä ihmetellen ja kuulostellen kuin isompana vältellen ja koko ajan paeten.
