Huilin tarpeessa
Virta loppu. Nyt meni taas tunteminen yli ja päälle riita täysin tyhjästä miehen kanssa niin johan iski taas flunssa. Kurkkikipeänä pakkolepo. Totaalinen tarve vaan olla, levätä ja tyhjentää pää. Liikaa muistoja ja tunteita, joille ei ole sanoja. Ei ole paikkaa. Silti ne ovat selkeitä. En vaan halua hyväksyä niitä. En pysty. Sattuu liikaa. Ei ymmärrä . Pieni ei käsitä. On surullinen. On yksin. Tajuaa, ettei kukaan ole hyvä. Kukaan ei välitä. Ei ole koskaan välittänyt. Pieneen sattuu. Ei se kestä.
Isokaan. Aikuinenkaan ei kestä. Olen heikko. Olen pelkuri. En ole vahva. En ole selviytyjä. Olen ihmisraasu, joka roikkuu kiinni elämässä toivoen, että jonain päivänä oli päässyt ylitse pahasta. Jonain päivänä ei enää satu. En olisikaan niin yksin. Joskus tajuaisin miten päästetään irti pahasta.
Nyt ei jaksa edes ajatella. Haluan vain juoda teetä ja pötkötellä viltin alla. Viha ja riita saa minut edelleen pois tolaltani. Pelko poistuu ja tilalle tulee tyhjyys. Aivan sama mitä tapahtuu. Ei väliä. En voi vaikuttaa kuitenkaan. Nytkin sama olo. Hylätty. Mies ei tule takaisin, vaikka tiedän että se kyllä rauhoittuu ja riita ei ole maailman loppu. Jollekin mussa se silti on tuskaa.
