Jollain lailla rauhallinen ja hyvä olo. Olen avoimempi kaikelle, mitä minussa on ja olen antanut niiden vuorotellen ja osin päällekkäinkin näkyä ja tulla kuulluksi. Tämä viikonloppu on mahdollistanut taas monelle tasolle minussa paljon hyvää. Olen piirtänyt, vaikka joku minussa on sitä mieltä että se on tyhmää, koska en osaa. Olen juonut, koska joku minussa sitä tarvitsi. Sen antamaa hetkellistä nollausolotilaa. Olen saanut pienenä olla painopeittoni alla nallukka kainalossa ja saanut halin appiukoltanikin, joka on minulle jonkunlainen isähahmo. Olen herkutellut, vaikka joku minussa kokee, että olen luuseri ja läski, enkä saisi herkutella. Olen liikkunut, juossut kävellyt ja jumpannut, pitänyt siis balanssista kiinni herkuttelun suhteen. Olen kirjoittanut, mikä on tärkeää älylliselle puolelleni. Olen pukeutunut ja leikkinyt halloween noitaa, hassuttelu on jollekin minua toosi isossa roolissa. Olen kiukutellutkin, mikä helpottaa sisäistä painettani olla koko ajan kiltisti hiljaa. Olen kokkaillut puuhastellut erikoisruokia. Olen katsellut vanhoja valokuvia, mikä jo itsessään lisää ahdistustani potenssiin kymmenen ja tajunnut, miten kaikki tämä on minussa näkynyt/ ollut näkymättä jo koko lapsuuteni. Hymytytön silmissä näkyy nämä muutkin puolet. Tajusin miten tyylintotaalivaihtelut ovat aina olleet osa minua. Ymmärsin, miten vaikeaa on minun on aina ollut muistaa asioita, jos en ole oikeassa tunnetilassa. Miten sitten kun muistan saan kirkkaasti kiinni hetkistä.
Pikkuhiljalleen uskallan katsoa itseäni ja elämääni yhä enemmän kokonaisuutena. Se ahdistaa ja pelottaa ja sattuu. Se on vaikeaa. Enkä halua hyväksyä tätä kaikkea, mutta tunnen sen yhä vahvemmin olevan kaiken minua. Minun elämääni. Minun kokemuksiani. En ole katkera. En ole vihainen. En tiedä pitäisikö minun olla, mutta olen surullinen. Olen väsynyt. Olen kummissani, miten voin olla tässä. Miten olen jaksanut elää kaikesta huolimatta. Olen kiitollinenkin. Olen elänyt rikasta elämää, värikästä elämää niin hyvässä kuin pahassakin. Ja olen vielä suht nuori. Ehdin vielä vaikka mitä. Se pelottaa ja lohduttaa yhtäaikaa. Elämä on pitkä ja lyhyt. Se on raskas ja kevyt, helppo ja vaikea. Ei sitä voi ymmärtää. Elämä on kummallinen. Se ei ole johdonmukainen, ei oikeudenmukainen. Se satuttaa ja silti sitä myös janoaa lisää. Sitä kohtaan on utelias ja toisaalta tahtoisi vaan lipua pois kyydistä. Se on täynnä valintoja ja koskaan ei voi tietää, mikä on loppujen lopuksi se hyvä valinta, ”oikea” valinta. Onko oikeaa/väärää? Joku minussa luottaa ja uskoo tähän prossiin, uskoo elämään, uskoo hyvään. On aina uskonut. Joku minussa luottaa, että kaikesta voi selvitä, voi toipua. Voi oppia elämään tämän kaiken kanssa. Matkaa hyväksyntään vielä on, mutta jotkut minussa näkevät valoa pimeyden keskellä.
Avainsanat: itsetuntemus, tasapaino, vauhti
Tänään saan pukeutua mustiin. Saan olla synkkämielinen ja pistää kunnon silmämeikit. Äsken koiran kanssa metsälenkillä mustassa liehumekossa ja korkkareissa, kun en jaksanut/ halunnut vaihtaa vaatteita. Silmämunakarkit tekevät kauppansa ovella käyville pikkuhirviöille. Joku minussa tahtoisi itsekin kiertämään oville, omat lapseni käyvät vain tuttujen luona, mutta meillä on jo nyt käynyt aika monta vierasta lapsosta. Eli tämäkin perinne nähtävästi koko ajan laajenee ja yleistyy meilläkinpäin! Tavallaan kivaa, vaikka kaupallisia juhlia periaatteessa vastustankin. 😊
Avainsanat: halloween, ilo
Himpun verran meinaa taas olot karata käsistä. En pysy ihan mukana, enkä välitä. Mussa vahvana sellainen teinivaiheen vittu mua kiinnosta mikään, aivan saatanan sama mitä mun kropalle kukaan tekee. Vittu, mähän vaan nautin kaikesta paskasta, se on oikein mulle, antaa mennä vaan. Tuo puoli minua oli terapiassakin, tosin järkyn ahdistuksen kanssa. Se tajusi, ettei tuo idiootti tyhmäpää terapeutti pane sitä vaikka se kuinka keikistelisi. Torjutuksi tulemisen pelkonsa kanssa tuo puoli minusta sekoili täysin. Pakko hylätä ja torjua, ennen kuin tulee itse torjutuksi. ole
n sekaisin, tiedän sen. Minussa kehotunteen ja turvallisuuden lisääntyessä pienillä painopeiton avulla isommat repeää liitoksistaan. Niille tämä kehon rajojen vahvempi tiedostaminen on järjettömän ahdistavaa. Ne kun vihaa tätä kehoa ja sen tuntemuksia. Ja kuvotusta lisää vielä kiitettävästi menkat. Voiko itseään oksettavammaksi, likaisemmaksi ja samalla kiihottuneemmaksi tuntea. Joo opin jo pienenä, että se on siistiä. Verta pitää tulla. Sama sattuuko tai onko omaa tuotantoa. Ihanan sairas suhteemme! Joku minussa panikoi, samalla kun toinen puoli odottaa ja toivookin tulevansa kosketetuksi ja kohdelluksi väärin. Tajuan mieleni kieroutuneisuuden ja järjen tasolla olen surullinen tuon nuoren minussa puolesta, joka on lohduttanut itseään noin. Luonut itselleen tuollaisen ”roolin” selviytyäkseen. Hyväksyn tuonkin puolen kiukkua, mutten tiedä millä sitä voisin itse aikuisena auttaa. Ei se kuuntele, järki puhetta. Ei sitä kiinnosta mikään. Se on ehdoton ja kylmä ennenkaikkea itseään kohtaan. Se on minussa kova ja synkkä. Se ei ole usein vallalla, mutta se on melko vahvasti erillinen, irti muista.
Sekopäinen olotilani helpottuu nyt kun ruokin tuon puolen itsetuhoisuutta juomalla. Teinipuoli kaipaa omia tuttuja ja turvallisia selviytymiskeinojaan. En ole ylpeä tästä, mutten osaa muutakaan. En osaa muute itseäni nyt auttaa tai ”lääkitä” kunnon lärtsät. Alkoholiturrutus, ja huomenna häpeä! Aivan vitun sama!
Avainsanat: itsehoito, teinihuora, vitutus
Pikkuiset minussa ovat olleet intopinkeenä. Ne sai eilen lainaksi painopeiton, mitä varoen kokeiltiin. Se ei ole vielä oikean tuntuinen. Siihen tarvii sellaisen superpehmoisen päällisen, ja me ei tiedetä kuka sellaisen voisi tehdä. Täällä kukaan ei oikein osaa ommella ja anopilta ei kehtaisi kysyä. Se kyllä varmasti tekisi!
Pienet sai tänään pukea uudet kissakorvaläpät vaikka mentiin töihin ja terapiaan. Ja meillä on uusi toooosi pehmeä huppari, missä ihanat karhukorvat. Se on harmaa, joten teinitkään ei sitä vastusta. Jotenkin tänään yllättävän hyvän yhtaikaa moninainen olo. Kaikki halukkaat on saaneet olla pinnassa yhtaikaa ja limittäin ilman selkeitä putoamisia. Joo tuntuu välillä hölmöltä ja välillä pikkuiselta ja välillä isommalta, mutta jotenkin yhtevämmin. Muistikin toimii paremmin yhteen. Eli joku ei katoa kun toinen kertoo. Uteliaita on enemmän ja mököttävätkin puolet kuuntelevat puolella korvalla muita. kukaan ei vahvasti kiukuttele vastaan.
Toki välillä vähän levoton olo, mutta aika lievästi. Joku meinasi kiukustua kun kelan kolmannen vuoden terapia päätös tuli, että nyt on sitten suoritettava tämä kaaos hallintaan vuodessa. Ja se jo uhosikin, että saa kyllä meidät kasaan vaikka heti, jos tarve vaatii. Joku minussa silti rauhassa. Katsotaan. Jos tämä prosessi jää pahasti kesken, niin olen ainakin jotain eväitä tämän monipuolisuuteni hallitsemiseksi ja hyväksymiseksi saanut. Kyllä me jotakin sitten keksitään. Ollaanhan me pärjätty ”loistavasti” ennenkin.
Avainsanat: pienet, terapiajatkot, yhteisymmärrys
Tänään töissä jouduin ottamaan rauhoittavan. Hajumuisto triggerit taas tiputtivat kunnolla. Suuttumus, paniikki, häpeä, väsymys ja turhautuminen. Olo tasaantui itkun ja pakokauhun jälkeen suht pian ja kykenin hoitamaan työni vältellen, pysyen kaukana tuosta henkilöstä, joka tuon laukaisi. Silti paska olo. Tajuan kyllä ettei enää ole hätää. Tiedostin, ettei tuo ihminen ole sama johon se yhdistin, mutta kun keho kiihottuu ja panikoi yhtäaikaa. Oksettaa ja jähmettyy. Tärisee ja itkettää.
Työkaverini olisi hoitanut hommani, huomasi paniikkini, jos en olisi saanut kasattua itseäni, mutta en halua antaa paskalle valtaa. Tsemppasin itseäni ja sinnittelin lääkityksen voimalla tilanteen läpi. Silti vituttaa! Työkaverini puhui siedättämisestä samoin mieheni, kun kotona taas romahdin itkukasaksi. Joo olishan se fiksua, mutta…
Joo kun se olisikin noin helppoa. Jos olisi yksittäinen muistoon liittyvä tilanne niin varmaan onnistuisi, toimisikin. Mutta kun tämä haju liittyy joka helvetin kertaan. Ja jos nähtiin keskimäärin 2xviikko, niin vuodessa tulee likimain 100 kertaa ja kun tuo ”suhde” kesti 10 vuotta niin tuleepi noin 1000 kertainen vahvistus ja kun sitten sanotaan, että yhtä paskaa kokemusta vastaan tarvitaan vähintään kaksinkertainen määrä hyvää niin vaikka joka päivä altistaisin itseäni tuolle paskahajulle niin menisi noin 5, 5 vuotta, että tuo positiivinen altistus ylittäisi nuo negatiiviset mielleyhtymät, että tosi kannustavaa ja lohdullista!
Joo en ajattele noin negatiivisesti. Minulle on voitto se, että rauhoittavat sain nyt itse naamaan ja kykenin jatkamaan töitäni. Ilta onkin sitten mennyt viltin alla täristessä ja nukkuessa pois järjetöntä väsymystä. Äsken revin itseni koiran kanssa metsän reunaan ja nyt taas viltin alla. Itsearvostus taas lähellä nollaa ja joku tosi väsy puoli pinnassa. Viha pysyy pillereiden vaikutuksesta hyvin mietona. Aika lailla tylsiintynyt, ei vois vähempää kiinnostaa olo ja ärsyttää, kun tiedän, että tunnen muutakin mutten nyt tässä aivo sumussa saa niistä kunnolla kiinni.
Avainsanat: hajut, rauhoittavat, takauma, triggerit, työ, väsymys
Tänään on ollut työminäni päivä. Olen saanut ”loistaa” olla asiantuntijana. Jännitän niin kuin kaikki ja minussa se näkyy kiihtyvänä puhetahtina. Joku miellyttämishaluinen minussa aina pelkää, että mokaan, että minusta ei tykätä, että minun ammattitaitoani ei oteta tosissaan, että minulle nauretaan. Joku minussa polkee jalkaa, kyllä mä osaan. Mä tiiän mitä teen. Ja samalla joku minussa hoitaa puhumisen. Selittää. Järkeistää. Vastailee kysymyksiin. Hymyilee ja vitsailee. Olen läsnä ja en ole. Olen taas irti itsestäni ja seuraan kummastuneena, miten fiksuja puhun, enkä oikein ymmärrä miten tuo voin olla minä! Enhän minä osaa mitään tuommoista mitä selitän, vai osaanko muka? Ja humps olenkin taas läsnä itsessäni puhumassa asioista, jotka osaan, joista tiedän ja joista tykkään. Nuo kummastelijat kaikkoavat ja jatkan taas ammatillisessa minässäni ihan kuin ei mitään olisi tapahtunut. On tämä kummallista. Välillä on hassua lukea omia ammattilausuntojani, miten olen osannut kirjoittaa noin hienosti? Ja kun alan kirjoittaa se tulee automaattisesti. On tämä pää tosi kummallinen.
Sitten kotiin päästyä pikkusimpukka kietoituu vilttinsä alle tärisemään ja huilimaan. Siitä on ollut tosi rankka päivä vaikka työminäni ei sitä tiedostanutkaan, sehän viihtyi töissä, ei se tajunnut, että muut stressaa ja pelkää. Pikkuiset ovat väsyneitä ja joku tahtoisi lenkille. Joku murjottaa kun on tyhmä keli. Pikkuiset ovat minussa vihaisia kun ne eivät ole saaneet hoivaa ja silti työminäni hoivaa kaikkia muita. Ne on mustasukkaisia. Niitäkin pitäisi huomioida ja nekin pitäisi hyväksyä. Niiden pitäisi saada näkyä ja kuulua. Nekin tahtoisi syliin! Aikuinen minussa on niistä ihan tyhmä! Samalla teinit lällättelee niille, häh häh hää ettepäs saa roikkua koko ajan estradilla. Pysykää vaan piilossa, ei teitä tänne kaivata. Ei teitä kukaan jaksa. Tarviitte liikaa huomiota ja jotain lässykainalojuttuja. Ihan tommosia tyhmiä vauvajuttuja.
Tämmöistä siis työminäni taustalla tapahtuu. Onko muilla tämmöistä? Eikö tämä ole ihan normaalia mielen toimintaa! 😂 Minulle ainakin on!
Avainsanat: kateus, pikkuiset, ristiriidat, työminä
Haluaisin kovasti olla ”toipunut”. Haluaisin olla yli kaikesta, vapaana menneisyyden kahleista. Terapiatauko saa minussa esiin sellaisen- minä pärjään vallan mainiosti ihan itse, itsevarman puolen, joka haluaa uskotella kaikelle minussa, ettei mikään tunnu enää missään. Tuo ei ole oikeaa toipumista. Tuo on sellaista nuoren uhoa ja huomaan, ettei se enää uppoa minuun niin hyvin kuin ennen. Ja se taas kiukuttaa tuota puolta. Miten niin muka tarvitsen vielä terapiaa? Minähän olen ihan sinut koko itseni ja menneisyyteni kanssa. Minä tiedostan ja tajuan jo mielestäni ihan kaiken ja ihan oikein. Miksi minun enää muka pitäisi mitään muuta ymmärtää? Mitä tässä rypeminen enää hyödyttää. Tapahtunut mitä tapahtunut, so what! Ei vois vähempää kiinnostaa. Nythän on kaikki vallan mainiosti. Mitä sitten, jos ja kun välillä putoan pikkuisempien tunnetiloihin, mä handlaan nekin jo ihan suht ok, joten en mä niihinkään enää apuja tartte? Joo pikkuisista mä en edelleen tykkää, mutta jos ne täällä on niin olkoon. En mä Jaksa niitä enää koko ajan törkkiä syrjään ja haukkua. Minkäs ne tyhmyydelleen voi? Joo toi tylsä aikuinen hoitaa perhe elämän ja työt, joten en mä siitäkään jaksa kauheesti välittää. Se ei tykkää, jos sabotoin sen aikaansaannoksia, joten on sentään tarjonnut mulle omaa ajanvietettä (wreck this journal) kirjan. Ja pääsin mä viime viikonloppuna konserttiinkin, jee! Meillä on oikeestaan aika kiva porukka, täällä mun päässäni! En mä halua luopua tästä! Tarkoittaako eheytyminen ja yhdistyminen, jonkun täällä häviämistä? Mä en tahdo sellaista! Mulle tulis tosi yksinäinen olo, jos ei oltais tämmöinen suht kiva kokonaisuus. Kyllä täällä riitojakin tulee, mutta niitähän on kaikilla, eikös? Eihän kukaan voi oikeasti olla aina yhteneväistä mieltä kaikesta, vai voiko? Täähän on vaan ajatusmaailman rikkautta, eikös niin? Tiedostan kuitenkin että mä olen vaan yksi ainut ihminen! Ei mussa ole persoonia, vaan persoonassani on eripuolia/ osia!
Avainsanat: disso-osat, eheys, hyväksyntä, tyytyväisyys, yhteys
Mun on nyt ikävä tuota pikkuista. Mä löysin kosketuksen viime viikolla ti terapiassa sellaiseen noin 4-5- vuotiaaseen uteliaaseen kyselyikäiseen. Jotenkin jäi tunne, että tuon pieni on avain jonkunlaisen ymmärryksen lisääntymiselle. Tuossa olossa olisin oikeasti tahtonut tajuta miksi, se mitä tapahtui oli väärin? Tuo ei ymmärrä, enkä nyt saa järkitasolla siitä kiinni. Tottakai minä tajuan, miksi lapselle ei saa tehdä niin, mutta tuo lapsi minussa ei sitä ymmärrä. Ei sillä oikeasti ole mitään käsitystä tuosta. Tuossa ”tunnetasossa” voisin varmaan jotenkin tajutakin jotakin, mutta se pitäisi jonkun aikuisen tuolle selittää. Aika loppuu aina kesken. Terapiassa tuo tuli esiin ihan loppuvaiheessa ja nyt en enää saa siitä kiinni. Se hävisi pettyneenä jonnekin. Pettyneenä siitä, ettei ehtinyt kysyä kaikkea, mitä halusi. Se häpeää kysymyksiään. Tuntee, ettei saisi udella, mutta samalla tahtoo kovasti ymmärtää ja tajuta asioita. Nyt minulla on vähän ikävä sitä. Tuossa olossa oli jotakin kamalan viatonta. Jotakin suloista. Jotakin lohdullista. Se ei tuntunut katkeralta tai edes ”vioittuneelta” siitä Paskasta, mitä on tehnyt, vaikka oli selvästi jo tottunut pahaan. Oli ”kokenut” niin sanoakseni. Siinäkin minussa on ollut vielä jotakin ”puhdasta”. Tuon tajuaminen teki hyvää! Toivottavasti se vielä löytyy, tulee uudestaan pintaan!
Nyt olen hieman alakuloinen. Lomatauko terapiasta, jota joku taso minussa kaipaa ja odottaakin, mutta jotain se suututtaa. Paskapää hylkää meidät! Jättää selviämään yksin. Mikä tuommoinen terapeutti oikein on? Ei ne saa lomailla, eikö ne tajua, miten tärkeitä niistä tulee joillekin pienille kiintymyssuhdehäiriöisille osille? Onpa ne tyhmiä. Eikä ole. Kyllä aikuisempi, järkevämpi taso minussa arvostaa tuota. Luottamus sillä lisääntyy kun terapeutti pitää huolta itsestään ja jaksamisestaan. Muuten mussa iskeytyisi päälle huolehtijapuoli, joka taas vaan varmistelisi, että sillä on kaikki hyvin. Ei ole helppoa! Vaikea ammatti ainakin näin häiriintyneen ihmisen kohdalla. Joku minussa on jatkuvasti lopettamassa koko tyhmää terapiaa ja vaikka aikuisempana tajuan, että tuo vastarinta kuuluu asiaan, niin saan tosissani tehdä töitä vakuuttaakseni itseni tämän prosessin tärkeydestä. Siitä, että kaikesta tyhmyydestään huolimatta se auttaa meitä voimaan paremmin. Auttaa minua toimimaan hyväksyvämmin erilaisia tasojani kohtaan. Auttaa minua tunnistamaan, missä milloinkin olen menossa ja miten voin paremmin huomioida ja tasata näitä tunnepohjaisia himpun verran erillisiä tasojani. Huokaus! Nyt pitäisi osata asettua lomamoodiin, enkä tahdo. Suututtaa! Tyhmä loma!
Avainsanat: monipuolisuus, syysloma, Terapia
Olen taas viimeaikoina yrittänyt kovasti ymmärtää tätä kaaosmaista itseäni. Ja mietin mikä musta mättää näissä kaikissa tyhmissä dissosiaatio määritelmissä. Niin tunnistan kyllä itseäni, omia tunnetasojani/puoliani noista EP:sikin kutsutuista tunnepuolen osista ja tunnistan tuon ”ehyemmän” arkiminäni tuolta ANP:n puolelta. Tunnistan noita kaikkia eri-ikätasoilta. Onko se normaalia? Voinko tietoisella tarkkailijan tasolla pystyä yhdistämään noita puoliani? En minä ole ihan täysin irti tästä hetkestä vaikka ”tipunkin” toiselle tunnetasolle. Nuo eivät siis ole minussa niin irti kuin varsinaisissa dissosiatiivissä identiteettihäiriöissä.
Käsitän kyllä että tämäkin on liukumo. Jatkumo, jossa erillisyys varmaan voi vaihdella ja olla jopa eri puolien välillä erilainen tai niin ainakin itsessäni koen. Jotkut tunteet ja tasot on helpompi hyväksyä osaksi itseä, toisia vastaan taistelee joillain tasoilla enemmän. Kriittiset puolet ovat vahvoja muiden tunnepuolie torjunnassa, mutta ne ovat tietoisempia kokonaisuudesta. Enemmän tunnepohjaiset tasot on minulla vaikeampi järkeistää, niillä ei oikein ole kieltä, mutta niitä ei osaa torjua niin aktiivisesti. Niihin vaan tipun aika ajoin. Sitten on hyväntuuliset muka ANP tasot, jotka eivät kyllä minussa oikein tunnista ja muista noita muita, mutta joku tarkkailevampi tietoisuus kyllä yhdistää noita kaikkia. En tiedä mikä tässä kaikessa on sitä aikuisempaa, järjellistä minua, jonka pitäisi yrittää käsitellä näitä kaikkia paskoja. En tunne oikein millään tasolla kykeneväni siihen. Ja kuitenkin luulen, että kyllä tämä terapiaprosessi eteneekin. Ja kaikki tämä tuntuu minulta. En minä koe, että joku puoli on vähemmän minua. Tai että se olisi joku rooli tai kuori. Onko kaikilla tällaista? Onko tämä ihan normaalia ihmismielen toimintaa? Eikö jokainen meistä tunne itsensä välillä vähän pikkuiseksi ja välillä raivostu itselleen omasta typeryydestään. Onko nämä ”puoleni” vain täysin normaaleja psyyken tasoja, jotka on kaikilla ihan samanlaisia. Onko koko dissosiaatio vain psyyken normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen ja sitä on kaikilla jossain määrin? Milloin se ei ole normaalia? Mistä sen tietää?
On tämä kummallista ja jollain lailla mielenkiintoistakin. Mutta en mä ymmärrä tästä mitään. Miten sekaisin voi ihmismieli olla? Mitä nämä tunnetasot/ puolet oikeasti on? En koe, että mussa olisi mitään eripersoonia, mutta ei mun olo tunnu yhtenäiseltäkään. Muistamisen syvyys riippuu tunnetilasta. Tietyissä oloissa en saa kunnolla kiinni toisen tason tunteista. Joskus oma kroppa tuntuu liian isolta, joskus se on tunnoton, joskus tuntuu liikaakin, ja silti järjellisesti tajuan, että kaikki tuo on päästäni kiinni. Voiko keho muka oikeasti muistaa jotakin? Miksei se lopu, vaikka näitä epätoivoisesti yrittää sietää ja hyväksyä? Antaa itsensä olla ja tuntea, odottaa tunteen ohi menoa – koittaa vaan olla rauhassa ja sietää oloja. Helpottaako tämä joskus? Onko joku näin tunteva/ oireileva koskaan oikeasti tullut ”yhtenäiseksi” eheytynyt?
Avainsanat: dissosiaatio, hyväksyntä, Terapia
Voisiko tämän tyhmän pääni jotenkin vaihtaa, kiitos! En ymmärrä, mikseivät nämä idioottimaiset tunnereaktiot voi jo pikkuhiljaa loppua. Miten vitun tyhmä koiramainen ehdollistuminen minun kehossani on tapahtunut johonkin naurettavaan hajuun. Olen kuin Pavlovin koirakokeen koirat, pelkkä haju saa panikoimaan ja kehon reagoimaan itkulla ja tunnepaniikilla, vaikka järjen tasolla tajuan, ettei ole hätää. Vituttaa! Raivostuttaa! Eikö tähän helvetti ole mitään apua? Olen jo puhunut noista paskoista terapiassa. Olen tippunut tunnetasoilla. Eikä mitään apua! Grr. Raivostuttavaa!
Nytkin olisin kyllä voinut sanoa, että tuosta hajusta tulee minulle paha olo, että se muistuttaa minua vaikeista ahdistavista tilanteista, voisitko olla syömättä noita, kiitos! Mutta ei, kun en paniikilta ja häpeältä saa suutani auki. Järki pelaa, mutta suu ei reagoi. Mieheni kyllä huomasi hätäni ja haki rauhoittavan, jonka sitten sain kyllä alas ja hetken päästä oloni helpottui, mutta olis se voinut sanoa ääneen mitä tapahtui. Ei mua haittaa jos joku tietää. Enemmän mua ahdistaa ja hävettää tämä salailu ja etenkin oma kykenemättömyyteni aikuisena sanoa, että joo minulle tietyt hajut aiheuttavat pienen paniikin, mutta ei hätää se meni jo ohi. Mutta ei. Ei löydy täältä tuon vertaa aikuista. Joo oltiin siis kylässä ihmisillä, joita en entuudestaan tuntenut. Olisin ehkä onnistunut toimimaan fiksummin, jos oltais oltu tutumpien ihmisten luona. Olisin ehkä onnistunut puhumaankin. Vittu. En halua olla tämmöinen. Haluan olla normaali. Reagoida normaalisti. Vihaan tätä!
Miten itsensä voi pois ehdollistaa jostakin? Tekisi mieli ostaa vaan rasiatolkulla noita vitun pastilleja ja pyytää jotakin syömään niitä putkeen ja hönkäilemään nenäni edessä niin kauan, että vaan menee ihan yli. Kai se paska olo joskus loppuisi. En mä siihen varmaan kuolisi. Oksennus voisi tulla, mutta so what. Vai voisinko seota kokonaan? Voisinko mennä ihan jumiin? Voiko paniikki laukaista jonkun psykoosin? Voisiko tuollainen vaan pahentaa asiaa? Pitää kysyä terapeutilta, miten tuota haju herkkyyttäni voitaisiin turvallisesti käsitellä, jotenkin pois altistaa niin, ettei ainakaan pahene tai saa minua ihan sekaisin. Kai tuollaiseenkin jotain keinoja on. Ärsyttää! En halua reagoida näin! Tuo haju on syöpynyt minuun johonkin hyvin syvään, enkä itse osaa tuota tuon hajun aiheuttamaan automaattista kauhureaktioita mitenkään fiksulla tavalla käsitellä. Se saa minut pettymään itseeni. Saa minut turhautumaan kaikkeen. Tulee olo, ettei terapiastakaan ole mitään apua, kun edelleen reagoin noin. Samalla tajuan, että ehkä tuosta en voi päästä kokonaan eroon. Ehkä minun olisi vaan hyväksyttävä, että minulle tuo haju on yhtä kuin paniikki ja minun olisi vaan opittava sietämään tuo. Opittava rauhoittumaan ja olemaan tuosta reaktiostani huolimatta armollisempi itselleni. Sille on syy. Se ei tule tyhjästä. Se on minussa vahvana, enkä ehkä koskaan opi sitä täysin torppaamaan tai sietämään. Lässyn lää. Tämmöistä itseterapeuttista paskaa yritän itselleni syöttää. Joo ja kyllä joku minussa oikeasti noin tuntee ja ajattelee!
Avainsanat: hajut, Häpeä, itseviha, muistot, paniikki, reaktiot
Hassua, sain kosketuksen pitkästä aikaa pienen itseni tunteisiin. Sellaisen hiljaisen pienen, sellaisen ”kuolleen” pienen, joka minussa toivoi poispääsyä, joka oli yksin. Siinä tuon pienen tytön lohduttomuudessa on myös jotakin hyvin rauhallista, turvallista. Hiljaista hyväksyntää. Jollain lailla ihailen tuota pienen itseni ”viisautta”. Kykyä vain olla. Se ei ole osannut, voinut muuta ja se on silti selvinnyt. Masentunut pieni minussa on pysynyt loistavasti piilossa ulkopuolisilta. Sitä ei ole kukaan nähnyt ja kuunnellut, sille ei ole ollut tilaa, aikaa ja paikkaa. Nyt se on saanut tuntua. Eilen illalla mieheni kapaloi minut taas peittoon nallukkani kanssa. Tuo tiukka, rajat antava paketti ja pehmoinen nallukka antoivat riittävästi turvan tunnetta vain olla, tuntea ja surra. Pieni sai vain itkeä hiljaa,,eikä kukaan/mikään minussa yrittänyt hiljentää sitä. Ei haukkunut sitä. Antoi sen olla ja tuntea. Nyt tosi väsynyt olo.
Avainsanat: pieni, suru, tunteminen, Yksinäisyys
Olin eilen kummitätini hautajaisissa ja se sai minut miettimään millaisin sanoin omia vanhempiani pystyisin kuvailemaan. Onko niistä puhuttava hyvää? Mitä hyvää voisin sanoa, vai saisinko olla rehellinen? Saisinko kertoa sen, mitä oikeasti tunnen heitä kohtaan? Onko tämä hirviömäistä? Saanko miettiä muistopuhetta vielä elossa oleville ihmisille? Miksi en saisi? Kumpi on helpompi, äiti?
Mitä voin sinusta sanoa? Olet hauras ja hento. Olet ihminen, joka ei ole koskaan oppinut pitämään puoliaan. Olet ollut pienenä se kiltti ja kuuliainen, olet tuntenut itsesi mitättömäksi ja olet valinnut puolisoksesi ihmisen, joka monet vuodet alisti ja haukkui sinua, mutta joka kuitenkin pysyi rinnallasi kun et tahtonut jaksaa. Sinä olit sille kiitollinen, vaikka minä sain kuulla, miten minun olisi pitänyt olla kiltimpi. Miten oli minun vikani, että sinä voit huonosti. Sinä olit ja elit isäni/puolisosi mielivallan alla, etkä edes tajunnyt miten väärin se sinua kohteli. Sinä et tajunnut hakea itsellesi ajoissa apua. Sinä et jaksanut huolehtia edes itsestäsi, saati sitten minusta. Sinä kyllä rohkaisit ja kannustit minua pärjäämään yksin. Olin aina se iso tyttö. Se fiksu ja taitava. Siitä olen kiitollinen, mutta minä olin kuitenkin myös pieni ja tarvitseva. Minä olisin tarvinnut läheisyyttä, syliä ja turvaa. Sinä puolustelit iskää, vaikka sinun olisi pitänyt tietää mitä se teki. Sinä olit paikalla. Sinä näit ja kuulit, yritit joskus itkien estääkin, mutta kuitenkin jäit sen luo. Jätit minut yksin sen kanssa. Olit valmis itse päättämään päiväsi ja jättämään minut kaksin sen kanssa. Miksi et vain muuttanut pois kanssani? Etkö uskaltanut? Minä en saisi olla sinulle näin syyttävä, ilkeä. Et sinä ole paha. Sinä olet herkkä. Sinä olet etäinen, yrität vain jaksaa itse elää. Et osaa, pysty olemaan minulle tuki, turva, lämmin, välittävä – äiti. En osaa olla sinulle katkera. Sinä olisit ansainnut parempaa. Toivon, että osaisit vielä arvostaa itseäsi ja löytäisit elämääsi hyviä, iloa tuovia asioita. Minä olen kuitenkin kasvanut aikuiseksi. Olen tehnyt sen omillani, niin koen. Nyt en enää jaksa ja voi olla sinulle ”äitinä”, en jaksa. Minulla on nyt oma perhe jonka vuoksi haluan selvittää tätä omaa sekavaa päätäni. Heidän vuokseen haluan opetella olemaan terveellä tavalla itsekäs ja terveellä tavalla myös riippuvainen, toisiin tukeutuva. Haluan oppia oikeasti luottamaan omaan kykyyni tehdä hyviä päätöksiä. Haluan oppia arvostamaan itsessäni hyviä asioita. Haluan oppia elämään menneisyyden haavojeni kanssa, pelkäämättä tippumisia tunnetasolla johonkin hallitsemattomaan. En halua päätyä kaltaiseksesi! Anteeksi, äiti! En sano tuota pahalla. Sinä olet minulle tärkeä, vaikket olekaan kyennyt olemaan sellainen, mitä olisin tarvinnut. Sinulla on ollut omat syysi. Omat haavasi, joita et ole osannut kohdata. Minä aion kohdata omani!
Entä sitten sinä ”isäni”, mitä sinulle voi sanoa? Sinä olet alkanut olla olemassa minulle vasta aikuisuuden kynnyksellä. Sinusta kuoriutui sairautesi jälkeen inhimillisiä puolia. Sinusta kasvoi pikkupoika, joka tukeutui minuun. Minä olin turvasi, kuuntelija,kuski, auttaja. Unohdimme hetkeksi kai kumpikin sen vihan, jota pieni minussa sinua kohtaan tunsi. Mutta se on edelleen sisälläni, osa minua. Sinä et ole enää se sama paska, sama itsekeskeinen hirviö, millaisena pienet minussa sinut muistavat. Silloinkin osasit myös olla innostunut ja toimelias, mutta myös äkkipikainen ja julma. Juodessasi sinusta kuoriutui esiin itse paholainen, joka piti perhettämme pelon ilmapiirin avulla tiukassa kontrollissaan. Meidän asioista ei saanut puhua. Minun puheeni leimattiin höpöjutuiksi. Kukaan ei nähnyt ei huomannut millaista meillä oli, koska minulle oli tärkeää pitää kulissia yllä. Leikkiä normaalia. Minulle perheemme malli oli se normaali, vaikka jotenkin tiedostinkin, ettei se voi oikeasti olla noin. Tajusin, että muilla oli erilaiset välit vanhempiinsa. Sinä teit minulle sairaan väärin. Se kuvottaa, oksettaa edelleen. En ymmärrä sitä. En halua ymmärtää. Olin kiltti pikkuemäntä. Äidin korvike. Etkö oikeasti keksinyt mitään muuta keinoa? Olet sairas, tajuathan sen! Entä sitten kun puolustin äitiä, olit valmis päättämään päiväni, vain tuurilla joku sinussa napsahti takaisin viimehetkillä. Miten opin koskaan antamaan noita sinulle anteeksi? Kuuluuko minun edes yrittää? Olenko minä nyt paha, kun en kunnioita teitä -vanhempiani? Minä yritän ihan oikeasti selvitä. Päästä yli kaikesta paskasta, jota olen niin teidän kuin ”kivan” naapurinsedänkin kanssa kokenut. Juuri nyt en pysty olemaan isä, sinunkaan tukijasi. En jaksa leikkiä, että kaikki olisi hyvin. Enkä tiedä kauan tämä minulta vie. Enkä tiedä pystynkö koskaan olemaan sellainen, mitä minulta toivot. Minun on aika keskittyä oikeasti omaan hyvinvointiini, jotta lapseni saisivat ansaitsemansa äidin. Minun on pakko ottaa teihin välimatkaa, jotta pystyn kasaamaan itseäni kokoon näistä rikkinäisistä palasista, jotka minussa ovat kuin ihmeen kaupalla sinnitelleet kutakuinkin toimivana kokonaisuutena tähän pisteeseen saakka. Nyt ei enää vanhat suojat ja roolit tunnu toimivan. Olen liian tietoinen kaikesta. En vain nyt pysty enää sulkemaan pahaa täysin pois tietoisuudestani, enkä vielä tiedä miten sen kanssa eletään. Olen kyllä kiitollinen muutoksestasi, isä. On ollut hienoa nähdä, miten olet yrittänyt opetella ottamaan huomioon muutakin kuin omia tarpeitasi. Minä kyllä arvostan muutostasi, mutta nyt tunnen itselleni luvallisesti ensimmäistä kertaa myös vihaa sinua kohtaan. Enkä nyt aio tunkea noitakaan tunteita piiloon!
Avainsanat: itsekkyys, vanhemmat, Viha, ymmärrys
Sain kotitehtävän aiheesta muuri, kun koin olevani ulottumattomissa, muurin sisällä. Jäin miettimään tätä henkistä tilaa, joka on niin sisällä kuin ulkonakin. Mieleni tasolla on muureja eri tunnetasojen välillä ja joissain tunnetiloissa selvästi tarvitsen enemmän henkistä välimatkaa/ etäisyyttää ulkoisestikin ihmisiin. Toisessa tunnetasossa taas kutistan itseni kehoni sisään. Tavallaan henkisesti pakenen kehoani joko päähän tai muuten itseeni. Välillä pyrin mielessäni työntämään ihmiset itsestäni kauemmas, negatiiviset tunteet luovat ympärilleni kylmän muurin, johon en halua ketään lähelle. Hyvät tunteet positiiviset avoimet puoleni taas kutsuvat ihmisiä lähelle. Niiden luoma henkinen tila on lämmin ja välittävä. Siinä olossa minun on helppoa lähestyä fyysisestikin muita ihmisiä. Joskus tunnetila on neutraali ja kun joku tulee tahtomattani iholle, en tunne. En ole kiinni henkisesti kehoni rajoissa. Tai näin sekavasti tunnen. Koen kykeneväni ”pakenemaan” mieleni tasolla kehoon kohdistuvia asioita, silti ne ovat jääneet kehotietoisuuteen. En ole pystynyt täysin niiltä suojautumaan ja se suututtaa. En haluaisi tuntea niitä. En haluaisi yhdistää kehoa ja päätäni. En tahdo tunteiden kohtaavan toisiaan. Muurit tunteiden, puolien välillä eivät ole enää niin vahvoja kuin ennen. Eritasot vaihtelevat ja tuntevat jo toisiaankin, mutteivät hyväksy toisiaan. Ne on liian ristiriitaisia keskenään ja niiden tunteet on liian vaikeita ymmärtää järkitasolla. Silti jolloin lailla olen jo luovuttanutkin. En jaksa koko ajan juosta niitä karkuun. En jaksa pomppia tilasta toiseen, tai en ainakaan kykyne siihen niin täysin kuin aiemmin. Tyhmää.
Kaikki on taas tyhmää! Tahdon muurini kunnolla takaisin. Tahdon vetäytyä omaan tilaani. Tai siis joku minussa tahtoo. Jollain toisella puolella taas on ikävä ja se tahtoo tyhmään terapiaan vaikkei sekään tahdo mitään puhua. Siitä on kuitenkin kivaa, kun joku edes leikkii, että sitä kiinnostaa mun sekopäisyyteni ja että se yrittää auttaa mua selviämään kaikkien paskojeni kanssa, joita jotkut tasot minussa ei edelleenkään tahdo hyväksyä. Joku mussa tahtoo vakaasti olla vain ihan hullu. Sekopää. Se haluaa leikkiä, että kaikki paska on vain unta, vaikka sekin tietää, että tuo on vain itsehuijausta. Olen kuitenkin liian tietoinen kaiken pahan todellisuudesta. Se on yhä selvempää, mutta en vain tahdo hyväksyä sitä. Näen jo kokonaisuuksia, enkä tykkää siitä. En halua tiedostaa asiayhteyksiä. Tahdon pilkkoa, erottaa ja paloitella kaiken pahan omiin lokeroihinsa. Mieleni ei ole nyt eikä koskaan valmis prosessoimaan tätä kaikkea paskaa. Minä en ole valmis tajuamaan mitään. En ole. En halua olla. Vittu!
Avainsanat: hyväksyntä, järki, tunteet, vastustus
Pää jumittaa ja pahasti. Mä en pysty ajattelemaan järjellisesti. Pakko yrittää kirjoittaa. Saada jotain tolkkua tähän tunnepuuroon. Joku minussa huutaa, ettei tahdo olla kiltti. Ei vaan tahdo. Fyysisesti järkky olo. Puoliksi turta ja tunnoton, puoliksi inhon vallassa. Sormet vähän tönkköinä yritän kirjoittaa, vaikka tekisi mieli repiä kädet irti. Mä en saa kiinni tästä olosta. Tai joku muka minussa saa, mutten tahdo. En halua tuntea. En halua. En halua tietää mitä, muka tunnen. En halua. En suostu tähän. Mä en tahdo tuntea tätä paskaa. Vittu. Mä en halua mitään. Mä haluan tän tyhmän olon pois ja mä haluan lakata tuntemasta, etten tahdo olla kiltti. Kun samalla joku minussa kovasti tahtoo olla kiltisti ja tehdä nyt kiltisti sille annetun kotitehtävän, mutten saa tätä vitun ahdistavaa ristiriitaa loppumaan enkä saa tätä tunnetason jotain jumitus johonkin menneisyyteen helpottumaan. Mua vittu sattuu! Mua sattuu ihan saatanasti masuun ja mä tiedän järjellä, ettei se ole edes nyt mahdollista. Mä en kestä tätä. Mä en jaksa selvitä ja kasata itseäni ja päätäni. Joku minussa haluaa luovuttaa. Miksen voi vain seota lopullisesti? Miksi mun pitää olla jollain tasolla samalla niin helvetin tietoinen siitä, että kyllä tämä helpottaa, että selviän tästäkin? Vittu, mä en halua olla niin hemmetin järkeväkin tän kaiken paskan keskellä. Pikkuinen minussa ei siis tahdo olla kiltti. Joku isompi kyllä tahtoo, kun tää ei oo nyt paha asia ja tämä kaikki vituttaa minussa tätä vastustavaa puolta, mikä taas jonkun tason minussa ylirauhalliseksi äidilliseksi tyynnyttelijäksi, mikä taas vituttaa yksin pärjäävää puolta, jonka mielestä tämä kaikki paska pitäisi vain haudata kauas mielen sopukoihin. Ja sitten on tämä analyyttinen puoli, joka tykkää analysoida tätä mieleni sisäistä kaaosta ja josta on kovin kiinnostavaa, miten pääni toimii ja sitten vielä paska kehoni joka elää omaa menneisyyteen jumittunutta elämäänsä, jota en voi hallita. Enkä halua sietää.En halua tuntea. En halua hyväksyä. Helppoa tämä, vitun sairas prosessi. Kuka minussa halusikaan terapiaan selvittämään päätään? Voisiko nostaa nyt käden ylös? Olisi kiva itsekin muistaa, miksi vitussa kuvittelin tämän voivan minua auttaa. Juu, pikkuisen ahdistuneen kaoottinen olo!
Avainsanat: inho, kaaos, keho, kiltteys
