Yritän löytää sisältäni rauhallista olotilaa. Joku aikuinen taso on ollut melko kivasti läsnä rauhoittelemassa pikkuisia puoliani. Terapiatauko aiheutti minussa vastustuksen ja välttelyn jonka nyt osasin ennakoida, jee! En saanut tuota tilaa murrettua, mutta kun olin sanoittanut sitä etukäteen kirjoittamalla terapeutilleni, sanoitti se kivasti pienille minussa, ettei hylkää meitä vaan jatketaan ensi vuonna. Tärkeä ele. Valtavan rauhoittava! Me tykätään siitä!
Irrallinen olokin väistyi nyt nopeasti ja sain kiukuta ja surrakin tätä taukoa. Se kun on joillekin tasoille minussa iso asia vaikka aikuisena kykenen hyvin ymmärtämään lomien tärkeyden. Yritän hyväksyä että joku minussa halusi vikalla kerralla olla vahva hyväntuulinen ja pärjäävä. Tunteita ei voinut päästää läpi ja tuo ” hallinta” Oli minulle tuossa tilassa tärkeää. Joku minussa tahtoi näyttää, että kyllä mä pärjään. Olla iso ja reipas tyttö. Samalla kun joku itki sisällä hiljaa, että meidät hylätään. Silti lämmin olo. Varovaisen luottavainen, että kyllä me nähdään loman jälkeen. Vaikka ihan varma ei voi olla. Tuntuu kummalliselta tuntea orastavaa luottamusta jonkun hyvän pysyvyyteen. Tätäkö olisi ollut turvalliset vanhemmat? Pelottavaakin. Joku minussa tahtoo kieltää kaiken hyvän ja juosta karkuun. Yksin on turvallisempaa. Paha on tutumpaa. Helpompi sietää ja kohdata.
Yritän antaa itselleni luvan rauhoittua ja rentoutua. Se ei ole helppoa. Yritän antaa itseni luottaa ja tykätäkin. Se on pelottavaa ja tuntuu väärältä. En saisi toivoa hyvää. En saisi odottaa kivaa joulua. Pelkään pettymystä. Pelkään pahaa oloa, kun tuntuu. Tuntuu se mikä on puuttunut silloin pienenä. Se sattuu. Se sattuu valtavasti.
Avainsanat: Luottamus, terapiatauko, Yksinäisyys
Mun tunnetasot taas tosissaan vauhdissa. Kaaos ja sekoilu melkolailla hallitsemattomana päällä ja minä jollain järkitasolla vetäytyneenä taka-alalle tarkkailijan roolissa. Seuraan tätä mieleni näytelmää jollain lailla jopa kiinnostuneena. Terapiassa pystyin jopa puhumaankin vaikka olot vaihteli melkoisen vauhdikkaan lahjakkaasti äärilaidoista toisiin. Nyt vaan väsynyt ja jotenkin turta. Pääsin kiinni siihen teinitasoon, joka on semmoisen ylimielisen kylmä, kieltävän tunteeton. Semmoinen inho puoli, joka muka ei kuitenkaan tunne mitään. Semmoinen alistuvan vastapainoksi noussut hallitsevampi puoli. Semmoinen itseään pahsna pitävä vähät välittävä taso, jolle kaikki kiltteys on myrkkyä. Hyvin vahvasti ristiriidassa sen kiltin tytön kanssa, joka halusi vielä leikkiä paperinukeilla ja olla lapsi. Ikätaso tuntui menevän 12v kohdille. En jaksa nyt järjellä edes yrittää ymmärtää tai analysoida itseäni. Olen ihan puhki ja tajuan kyllä, että tuon puolen pienuuden, mutten edes jaksa yrittää lohduttaa sitä. Ei minusta ole nyt tuommoisen apua torjuvan teinin ymmärtäjäksi. Se saa olla minua, ja tuntea. Se riittää. En tiedä mitä se tarvii, kun ei se tiedä itsekään. Tää on jatkumoa pienelle itseriittoiselle minussa, joka ti nosti päänsä esiin. Nää on mulle vaikeita tunteita. Itseinho ja viha joilla on ollu mulle se eteenpäin vievä merkitys. Ei ole antanut luovuttaa. Sisukkuus on ollut noiden vihaisuuden ansiota. Nyt en saa tota puhtia tähän aikuiseen minään joka on vaan väsynyt tähän kaikkeen.
Mä en aio hävitä. Mussa on herännyt taas vahva taistelutahto. Kirjoitin pitkän selvityksen Kelaan ja varasin ajan hoitavalle lääkärilleni lisälausuntoa varten. Jos päätös pysyy sen jälkeenkin samana niin sitten pysyy. Mutta nyt en aio heti luovuttaa. Mä oon aina ollut kiltisti ja hiljaa. Olen kärsinyt koko vitun elämäni hiljaa. En ole koskaan pyytänyt apuam en ole puhunut ja valittanut. En ole tuntenut olevani avun arvoinen. Nyt alan ekaa kertaa elämässäni uskoa siihen, että minäkin olen arvokas ja tärkeä myös tuntevana ihmisenä. Minun ei tarvitse aina jaksaa hymyillä ja olla itsekseni pärjäävä ja vahva. Vittu mikään kela virkailija ei saa vähätellä mun kokemaa paskaa. Vittu mun elämä ei ole lähelläkään normaalia vaikka sinnittelenkin töissä. Vittu kuka normaali aikuinen vajoaa hysteeriseksi pikkulapseksi kun oma mies koskee ja haluaa rakastella. Vittu miten nöyryyttävää ja hävettävää. Saatana mä tahdon ihan oikeesti olla normaali vaikka tunnen itseni rikkinäiseksi ositetuksi friikiksi. Olen väsynyt, turhautunut ja vihainen! ja tämä tunteiden nimeäminen on minulta valtava edistysaskel. Jee. Vittu!
Vittu, mua vituttaa edelleen tuo saatanan kela. Kotiläksy terapiasta miettiä asioita ja ihmisiä joille olen elämäni erivaiheissa ommut vihainen, ja nyt ei saisi olla vaan minä itse. Ja mä jumitan tossa kela paskassa. En pääse päätöksestä yli enkä ympäri. Olen vittu ollut kuuntelemassa koulutuksia gas tavoitteiden laadinnasta ja saan samantien tehtyä itselleni helposti kolmet arkielämän kuntoutuksen tavoitteet. Olen helvetti ” sairaampi” kuin suurin osa mun asiakkaista, mun tunnevammat ei vaan näy kovin helposti ja usein ulospäin. Mutta se ei tarkoita, että niiden kanssa eläminen olisi helppoa. Vittu kun joka helvetin päivä taistelen itseni kanssa. Ristiriitaiset tunnetasot tappelee keskenään ja keskittymis kykyni vaihtelee päivittäin. Tunteiden säätelytaidot on lapsen tasolla ja energiaa kuluu triggerien välttelyyn edelleen helvetisti päivittäin. Yritän hyväksyä ja sietää omia tunteitani ja vihaan tätä helvetin päätäni ihan vitusti. Minä vitun tunnevammainen ” normaali” aikuinen en siedä mieheni kosketusta ja tipun puhumattomaksi täriseväksi tunnemytyksi, mutta tää on kelan mielestä normaalia tervettä elämää. Haistakaa paska. Vaihdan mielelläni paikkaa jonkun kela virkailijan normi elämään edes yvdeksi päiväksi. Katsotaan kauan ne pysyis järjissään tässä päässä ja kropassa, saatana. Vittu kun joku mussa tahtoisi luovuttaa ja kuolla pois, kun en jaksa taistella ja selviytyä. Ja samalla joku huutaa, että mähän en vittu luovuta. Mä taistelen. Olen vahva. Ja vitut olen. Mä tarviin apua ja tukea. Mä olen helvetin hyvässä ja turvallisessa terapiasuhteessa, mikä vituttaa. Vittu mä kiukuttelen terapeutille kaikesta, kun en ole koskaan saanut oikeasti tuntea. Mulle tasainen turvallinen aikuinen on ihminen jolle mä maksan. Vittu. Ja tää on normaalia. Kiva tietää. Ei tunnu siltä saatana. Mä olen hekisesti taas palasina. Mun tunteilla ei ole väliä. Mä kelpaan vaan hyväntuulisena ja hyvinvoivana. Mä en saa olla muuta. En ole koskaan saanut. Vittu mä en jaksa. en halua jaksaa. Ja silti mä vittu jollain tasola jaksan. Olen irti itsestäni tunteistani ja leikin vitun normaalia ja hajotan itteeni taas enemmän lisää. Vihaan tätä. Vihaan itteeni, mutta mä käyn töissä, joten en saa vammaistukea. Vaikka mä olen niin tunnevammainen kuin ihminen vaan voi olla. Mutta joo muut tietää. onneksi terapiassa saan tuntea. Saan olla oma sekava ja hajonnut itseni. Siellä saan näkyä ja tulla hyväksytyksi. Siellä koen turvaa. Sen avulla jaksan.
Avainsanat: kela, paha olla, vitutus
Turhautuminen, hätäännys, viha valloillaan. Vittu mä olen vahva, olen aina ollut. Pärjään yksin, olen aina pärjännyt. Mä en tarvi mitään keltään, en ole koskaan tarvinnut. Vitun Kela tietää mua paremmin miten voin. Käyn töissä en siis ole oikeutettu vammaistukeen, vaikka terapian tarve on lääkärinkin mukaan 2xviikossa. Vittu saatana, mä selviän töistä just just sillä, että on paikka jossa voin olla. Voin tuntea, ei tartte sinnitellä. Mä jaksan töissä, kun työkaveri ottaa ahdistuksen iskiessä mun työt hoitaakseen. Joo mä rakastan työtäni. Haluan tehdä sen hyvin haluan jaksaa sitä, mutta olo on rikkinäinen, väsynyt, ositettu. Joo ja mä helvetti huolehdin itsestäni, ai jaa. Mies siivoaa, hoitaa lapset silloin kun mä uikutan sohvan nurkassa. Kaupassa on ostokset jääneet kassalle, kun ahdistus iskee ja sitten häpeä itku tärinät autossa. Mutta kela tietää. Mä olen ok. Mä olen normaali, vaikka vihaan itseäni, olen väsynyt itseeni, tunnen itseni rikkinäiseksi. Tunnevammainen, mutta kun se ei näy ulospäin, kun on tarve esittää normaalia. Kaikki vammat eivät näy! Pahimmat eivät näy. Vittu mä en ole mikään selviytyjä, en jaksa olla! Haluan luovuttaa ja samalla joku mussa huutaa, että vittu mä en ole mikään luovuttaja, raukka paska. Aivan saatanan sama mitä kukaan ajattelee. Mä revin itteni irti tästä terapiasuhteesta, koska tää loppuu ihan kohta joka tapauksessa. Vuosi ei ole mitään. Mä luotin ja tykkäsin terapeutin vakaudesta. Olen oppinut hyväksymään itseäni hitusen paremmin. Mutta vittu normasli mä en ole, enkä ehdi vuodessa tätä koko paskaa lapsuuttani käsitellä, joten se loppu nyt. Mä alan tehdä pesäeroa. Irrottaa hallitun hillitysti itseäni tästä. Mähän en ole riippuvainen mistään. En kenestäkään. Mä en tarvi mitään paska terapiaa, joka loppuu kuitenkin kesken. Mä en haluu repii itteeni yhtään enempää rikki. Mä en kestä hajoomista, jos en voi luottaa siihen, että saan turvautua ja yhdessä kasata itseäni kokoon rauhassa. Mä en ole koskaan apua pyytänyt, ja sen kerran kun pyydän sanotaan mulle, että en ole siihen oikeutettu. Väsyttää. Aivan saatanan sama mitä tunnen. Ei se ketään kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut. Vitun paska Kela! Vitun paska yhteiskunta. Vitun paska elämä. Mutta mä huolehdin itsestäni. Mä käyn töissä. Mä olen normaali. Ei mulla ole koskaan ollut vaihtoehtoja. Eikä ole nytkään. Odotan vain koska napsahtaa. Vihan tunne on suht erillinen. Osa musta tahtoisi mennä riehumaan johonkin, aivan saatanan sama mitä mä teen, mitä mä tunnen. Mutta sitten kun mussa on tää normaali kilttityttö, on aina ollut. Se ei siedä tämmöisiä tunteita ollenkaan. Se hymyilee ja on just fine. Kun te muuthan sen tiedätte!
Avainsanat: kela, tuet, turhautuminen, vammaisuus, Viha
Millainen on oikea perhe? Miten toimivat normaalit vanhemmat? Mikä on riittävän hyvää vanhemmuutta? Jollain tunnetasolla on nyt minussa tarve ymmärtää. Tarve tajuta, mikä kaikki meidän perheessämme oli pielessä. Samalla joku minussa pistää vastaan. Kiukuttelee, pitää tätä koko tuntemista ja menneiden kelausta ihan tyhmänä. Ei tästä ole mitään apua. Ei tämä tunteminen mitään muuta. Suutun itselleni kun huomaan puhuvani, vaikka kuinka yritän pitää suuni kiinni. En halua puhua, en halua tuntea ja samalla joku minussa haluaa. Joku kovasti tahtoo ymmärtää tätä kaoottista mieltäni yhä paremmin. Monella tasolla luotan terapeuttiini. Saan puhua. Saan olla hiljaa. Saan kiukutella ja kaikki on ok. Tämä on outoa. Se ei vittu suostu hakkaamaan turpaani umpeen, vaikka pyydän. Tyhmä terapeutti ei suostu suuttumaan minulle vaikka musta sen pitäisi pakottaa mut olemaan hiljaa. Se on ihan rauhassa vaikka mä hajoon. Sekoilen. Häröilen olotilasta toiseen. Vaikka kiukuttelen, haukun sitä tyhmäksi ja toinen puoli minussa pyytelee anteeksi. Ei ole moksiskaan vaikka kesken ainuisen keskustelun työpäivästä tipunkin puhumattomaksi tunnemytyksi. Mikä vittu tuollainen on? Miten joku voi olla noin raivostuttavan tasainen ”aikuinen” pysyä tunnetasolla ihan neutraalina vaikka mä hajoan palasiksi. Noinko oikeat vanhemmat opettaa lapsilleen tunnetaitoja ja niiden hallintaa?
Onko oikeat vanhemmat tasaisia ja hyväksyviä lastensa tunteille? Ei uhksile ja pelottele hiljaiseksi, ei satuta. Vittu, että vihaan tommoisia lässypaskoja. Enpäs. Joopas. Vittu aivan sama. Ei kukaan tommoista enää aikuisena kaipaa. Ei mun tarvi tajuta meidän perheestä yhtään mitään. Mulle kaikki meillä oli normaalia. Epänormaalia on kaikki muu. Ja samalla minussa on äiti, jolle tämä kaikki on täysin selvää. Tottakai vanhemmat muistavat lapsiaan. Juhlivat niiden synttäreitä ja välittävät lapsistaan. Tottakai vanhemmat pysyvät rauhallisina lastensa tunteiden kanssa ja lohduttavat kun lapsella on paha mieli. Vanhemmat rajaavat ja rakastavat. Minulle äitinä tämä on selvää, miksei omat vanhempani toimineet ja tunteneet niin. Mikseivät he osanneet kasvaa aikuisiksi? Lapsen myötä vanhemmaksi kasvetasn ja kehitytään. Miten minä olen jo lapsena ollut enemmän se ” aikuinen” vanhemmilleni kuin he minulle? Miten se on ollut mahdollista? En ymmärrä. Minulle äitinä lapseni ovat mmaailman tärkein asia. Heidän vuokseen aloitin tämän paska prosessin. Heidän vuokseen haluan ymmärtää itseäni ja menneisyyttäni. Heidän vuokseen tahdon saada itseni ja tunnetaitoni parempaan selkeämpään jamaan. Osaan kyllä äitinä pitää pienten tunteeni suht hyvin kurissa. En usein tipu pieneksi ja osaamme mieheni kanssa selittää heille mitä äidissä tapahtuu. Mikseivät omat vanhempani osanneet hakea itselleen tukea ja apua. Mikseivät he nähneet minua lapsena? Miksi en ollut heille se elämän tärkein asia? Mikä minussa on ollut vikana? Mikä heissä oikeasti oli vikana? Voinko oikeasti osata olla parempi äiti. No se ei ole vaikeaa, mutta onko tämä riittävää? Millainen on hyvä äiti? Minusta oli kummallista kun anoppini muisti minua syntymäpäivälahjalla. Jopa enoni lähetti kortin, mutta vanhemmistani en kuullut yhtään mitään. Heitä ei kiinnosta. Heille en ole olemassa. Milloin normaaleille vanhemmille lapsi on niin vanha, ettei sen synttöreitä muisteta? Minusta ei milloinkaan. Minä olen aina äiti ja haluan muistaa lasteni synttärit niin kauan kuin elän. Toki mahdollinen dementia voi viedä kykyni muistaa, mutta muuten mikään ei saa tulla tuohon väliin. Olen vihainen.
Olen surullinen. Olen turhautunut. Olen vihainen kaikille niille, joilla on oikeat vanhemmat, olen katkera. Enkä halua olla. Tunnen etten saa olla. Se on itsekästä. En minä saa odottaa ja toivoa tollaista. Se on naurettavaa. Ei minulka ole oikeutta odottaa lahjoja ja muistamista. Lahjat on rahan menoa. Ei iskälläkään ollut juuri leluja niin en minäkään saanut niitä toivoa. Millainen isä ei toivo lapselleen parempaa kuin on itse saanut? Miten isäni ei nähnyt minua minkään arvoisena? Miksi se aina vetosi siihen miten sillä on ollut? Kyllä minä tahdon lapsilleni parempaa. En minä heille ole katkera. Joku minussa hetkittäin on, mutta järkipuoli voittaa sen helposti. Miksei minun vanhemmissani ollut tuota järjellistä aikuista? Se on väärin.
Lapsi selviää kaikesta. Lapsena ei ole ollut vaihtoehtoja. Miten aikuisena selviää siitä, kun tajuaa mistä kaikesta on lapsena selvinnyt? Miten nämä tunnetaan ja käsitellään? Miten näiden yli päästään? Miten jaksetaan ollq näiden paskatunteiden kanssa?
Avainsanat: katkeruus, tunteminen, vanhemmuus
Rauhallisempi, mutta hyvin väsynyt olo. Luovun jostakin, mitä ei ole koskaan ollutkaan, vai luovunko? Eilen kuuntelemassa hyvää musiikkia Tavastialla. Yelawolf:n tahdissa tanssin ja jaksoin vetää tämän työpäivän sen päälle kunnialla.
Tänään vietin synttäreitäni ja huomasin, että minua onnittelivat puolitututkin sosiaalisen median kautta, mutta omat ”rakkaat” vanhempani eivät muistaneet minua lainkaan. Miksiköhän itsetuntoni on liki nollassa? Miksi tunnen olevani ja kasvaneeni yksin? Miksi koen, ettei minulla ole merkitystä? Minulla ei ole juuria, ei lapsuuden rakastavaa perhettä, mutta minulla on nyt ympärilläni ihmisiä, joille olen olemassa. Joille merkitsen. Juhlin siis sitä!
Avainsanat: ilo, luopuminen
This should say; I feel the violence! Tunnen taas liikaa. Sattuu. Haluan vain huutaa, enkä halua ja jaksa sitäkään. Vitut mä edistyn mihinkään. Paskat tää mitään auttaa. Mä olen vatipää idiootti, joka ei vaan saa päätään kasaan. En saa unohdettua, vaikka kuinka tahdon. Tää on tyhmää!
Minussa joku tahtoisi hiljentyä. Vetäytyä pois kaikkien ulottuvilta. Piiloutua omaan sisäiseen maailmaan. Tahtoisi pystyttää muurit takaisin ympärille. Joku minussa on väsynyt. Turhautunut. Lopen uupunut tähän kaikkeen. Jollain tasolla haluaisin vain kiukutella. Vetää itkupotkuraivarit ja poistua sitten häpeillen takavasempaan. Järjellistä lähestymistapaa on vaikea aktivoida itsestäni esiin, kun tunteet jyräävät loogisen ajattelun ohi. Miten ihmiset kykenevät tuntemaan ja ajatteleen yhtäaikaisesti? En ymmärrä sitä. Miten nuo saa toimimaan yhdessä, kun se ei ole millään muotoa minulle luonnollista? Ei tule automaattisesti. Minulla kivatkin mm. innostumisen tunteet syrjäyttävät järjellisen ajattelun täysin ja toimin täysin spontaanisti vain hetken päästä tajutakseni, että hupsis tein taas jotakin muista kummallista. Ei aikuiset ole extempore toimijoita vaan ajattelevat ensin. Minä en ehdi. Huomaan aina sanoneeni jo joo, ennen kuin tajuan kysyä mistä oikein ole kysymys. Minulta puuttuu normaali itsesuojeluvaisto ja järkiajattelun suorittama punnitsemis prosessi kokonaan. Tai no nykyään se kyllä aktivoituu, mutta jälkijunassa. Teen nykyään ohareita kun olen jo luvannut jotakin ehtimättä oikeasti tajuta mitä tuli lupailtua. Kai tämäkin on edistystä, vaikka hävettääkin ja ärsyttää kilttityttö puoltani, jonka pitäisi aina pitää lupauksensa. Plääh. Tyhmää.
Avainsanat: inhibio, järki, spontaanius
Terapiasuhde on minulle edelleen jollain lailla kummallinen käsite. Joku minussa vihaa sitä, toinen haluaa haastaa, kolmas kaipaa järjellisiä vastauksia kysymyksiinsä, neljäs vain toivoo turvaa ja tukeutuu uskaltaen tuntea. Joku analysoi, toinen kiukuttelee, yksi kaipaa rajausta toinen vapautta ja hyväksyntää. Eli terapiasuhde on jokaiselle minussa jotakin erilaista. Nyt kolmannen terapiavuoden alkaessa olen vihdoin vapautunut ja sitoutunut tähän tyhmään prosessiin. Uskallan olla enemmän sitä kaikkea mitä olen, mutta pelkään! Ehdinkö eheytyä tarpeeksi? Eihän kolme vuotta ole mitään. Olen vasta alussa, tai niin tunnen. Olen vihainen Kelalle siitä, että luo toipumiselleni tämmöiset järjettömät raamit. Miten joku tuntematon on voinut määrittää tuollaiset naurettavat rajat? Eikö terapia olekaan yksilöllinen prosessi? Joka etenee omassa tahdissaan. Siinä tahdissa, joka on kullekin henkilölle ominaista. Mitä hyötyä on terapiasta, jos se jää kesken naurettavan kolmen vuoden säännön vuoksi? Miten koko lapsuuden paskat voi kesätellä noin lyhyessä ajassa? Missä on yksilöllisyys ja asiakaslähtöisyys näissä määritelmissä? Miksei huomiota laiteta siihen kuka edistyy ja hyötyy mistäkin? Suututtaa!
Olen nyt ihan oikeasti kummastellut, että eikö muka muut ihmiset koe, tunne ja ajattele näin. En ymmärrä, miten terapeutillani ei muka ole muita ”puolia” miten se ei ” keskustele” itsensä kanssa ja joudu neuvottelemaan mitä kulloinkin tekee. En ymmärrä miten ”yksinkertaiset” aivot toimivat. On vaikeaa tehdä sitä mistä tykkää, kun tykkää ja haluaa samanaikaisesti noin kymmentä eri asiaa ja ne ovat täristiriidassa keskenään. Joku ei halua yhtään sitä mitä toinen puoli minussa tahtoo. Yritä nyt tässä sitten hyväksyä itsesi ja olla itselleni mieliksi. Hauska kun tänään työjutuissa työkaverini sanoi, ettei koskaan ole tavannut yhtä spontaania ja innostuvaa ihmistä kuin minä. Joku puoli minussa kun on heti valmis kaikkeen uuteen. Se oikein pomppaa pystyyn kun tilaisuus koittaa. Toinen työkaverini siihen rauhallisesti totesi, ettei se kyllä ole töissä minussa tuollaista intopinkeilijää havainnut. No ei kai kun työminä minulla on yleensä asiallinen ja hillitty. Nykyään kyllä pääsee nuo innostuvat olotkin välillä tiukan kontrollin läpi, mutta ehkä se ei haittaa.
Muuten järjetön väsymys. Tipuin terapiassa viimeksi aika pieniin tunnelmiin. Vaikeat tunteet löivät läpi eikä niille ole sanoja. Ei keinoja käsitellä. Käsittää. Ei vaan ole mitään, millä kuvata kuollutta oloa. Tyhjää oloa. Kipeää oloa. Turtaa oloa. Oloa, ettei ole olemassa, ei pitäisi olla olemassa, ei saisi enää olla olemassa ja kuitenkin on. Miten sitä voi ymmärtää? Toinen puoli minussa ahdistui tuosta valtavasti ja halusi heti sen piiloon. Halusi kieltää ja peittää sen piirtämän kuvan iloisella kuvalla, muttei voinut kun ei saanut omaa lupaa piirtää. Pettynyt olo jäi tuolle puolelle minua. Ei ole helppoa olla tämmöisen terapeutti, kun aina joku pettyy. Aina joku jää vaille huomiota ja vaille sitä mitä tarvitsisi. On vaikea itse olla itsensä kanssa kun aina joku on tyytymätön.
Avainsanat: itsekuuntelu, monipuolisuus, vaikeus
I need to walk away from my past. I need to keep working for growing the distance between myself and my parents. En minä halua heitä kokonaan hylätä. Se ei sovi joillekin tasoille minussa, mutta voin pikkuhiljaa kasvattaa etäisyyttä ja vetää rajoja siihen koska heitä tapaan ja mitä heidän hyväkseen teen. Voin opetella oikeasti pitämään huolta enemmän itsestäni.
Nyt huijasin itseäni. Kävin eilen tapaamassa isääni. Näin huolehdin itsessäni sen kiltin tytön tarpeista, joka ahdistuu järjettömästi, jos en huomioi vanhempiani. Tänään oikeana isäinpäivänä sitten muistinkin vain niitä ihmisiä, joilla on minulle oikeasti merkitystä. Luottamusta herättäviä miehiä halusin muistaa, koska he edustavat minulle sitä ”oikeaa” isähahmoa. Mieheni suhteessa lapsiin (osin myös minun pienille, vaikka se joillekin on ahdistava kun on kiinnostunut myös aikuisesta minussa), appiukkoni ja terapeuttini ovat niitä kummallisia, turvamlisiksi lukemiani miehiä, joita halusin tänä isäinpäivänä oikeasti muistaa! Jokaisella tulisi olla oikeus valita ne hahmot, jotka kokee ansaitsevan tämänkin päivän kunnioituksen. Ei kaikki ihmiset vain ole osanneet olla isätittelin arvoisia. Ei isää tarvitse kunnioittaa, jos se ei ole käyttäytynyt sen arvon mukaisesti! Näin juuri nyt tunnen!
Avainsanat: isä, kunnioitus, turvallinen aikuinen
I can’t get myself out of these negative teenage feelings. I hate this sunday. I hate father’s day. And I should not feel this way. I am a bad girl cause I feel this way. I should just forget and forgive!
Mikä on isä? Millainen isän kuuluu olla? Miksi muut isät ovat erilaisia? Miksi he välittävät, ainakin jotkut? Miksi he eivät satuta? En ymmärrä. En jaksa käsittää. Päätä särkee koko ajan. Flunssa yrittää kaataa minut, mutten ole antamassa periksi. Tappelen vastaan. En suostu huilimaan. En suostu pysähtymään. Touhuan koko ajan enkä silti pääse tätä paskaa oloa karkuun. Nyt meni taas yli. Tämä on tuttua. Tämä on täysin ”normaalia” enkä voisi seota kokonaan. Miksi tietoisuus säilyy tästä paskasta olosta huolimatta näinkin kirkkaana. En tahdo tiedostaa mitä tunnen, kun en tahdo tuntea mitään. Yritän keskittyä kaikkeen muuhun ja hetkittäin se onnistuukin. Mutta lyhytkin aika vain olla saa tämän ahdistuksen heti pintaan takaisin. Huomenna on paska päivä. Haluan ”suorittaa” isänpäivä velvollisuuteni etukäteen. En tahdo pilata oikeaa isänpäivää tapaamalla isäni. Kuulostaa järjettömältä, mutta on minulle järjellistä! Huomenna aamusta ensin töihin, pois mukavuusalueeltani. Jos siitä selviän jotakuinkin järjellisessä olotilassa onkin loistavaa kiduttaa itseäni lisää leikkimällä kilttiä kaikki hyvin tyttöä vanhemmilleni. Joo ja nyt joku voisi sanoa, ettei minulla ole aikuisena velvollisuutta huolehtia heistä. Olen kuitenkin henkisesti edelleen liian jumissa hoivaroolissani heitä kohtaan. Minä haluan nähdä, miten äitini voi ja jollain lailla haluan ”kostaa” esittämällä miten hienosti olen elämässä edennyt. Ja vaikka se onkin vain kuori ja oikeasti olen aivan sekaisin ja rikki en tahdo antaa noille ihmisille mahdollisuutta nähdä sitä. Tiedän, etten saisi heiltä lohtua tai myötätuntoa. Alkaisin vaan uudestaan huolehtimaan heistä yhä enemmän. Tiedän, että äitini alkaisi syyttää minun pahasta olosta itseään. Hän ei pääsisi tuosta kierteestä ja ajautuisi helposti itse umpikujaan enkä ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos hän onnistuisikin tekemään itselleen tällä kertaa jotakin lopullista. Isältäni en halua mitään. Häntä minulla ei ole koskaan ollut siinä merkityksessä, mikä isällä kuuluisi olla. Olen elävien vanhempien orpolapsi. Joka edelleen haluaa leikkiä kotia ja perhettä, jottei tuntisi sitä pohjatonta kipua, surua, tyhjyyttä, kaipuuta, ikävää johonkin mitä ei kunnolla edes tajua!
Avainsanat: ikävä, kaipaus, kipu, perhe
I do not want to talk to anyone. I dont Never ever want to speak up. I want to keep my mouth shut forever. I will never tell anyone anything about my life. It does not belong to anyone. No one can understand. No one can help me cope with it. This hurts too much! This is too fucking hard! I am dying inside all over again. I smile. I do my home duties like before, but i feel like I am trapped inside this robot side of me, who keeps on living like everything is fine. It don’t see me! Why cant I see myself! I am lost within this living corpse. I cant breathe, yet I keep faking to be alive. I feel like suffegating, and still I see myself working in normal ways. I am all alone in this misery of my past. I cant speak up. I cant ask for help. Cause everything should be just fine. Part of me is acting out our life. Is the perfect me. My sorrow has no place, has no time, has no consolation.
This is me in teenage years. One side of me is the nice girl, who is doing all the schoolwork while other is the slut, who has no self esteem. No pounderies. No worth as a human beeing. Who is a toy. Who is ready for anything. Whose body is others to use and I do not care a shit, what happenes to it. I deserve it. It need to punished. I am a hore, who takes the reward for her silence. And I cant hate anyone else but me. I cant hate the persons that I loved. I know, that should not be called love, but I do not care. I felt thst way. That was the best I got. So I needed it. I wanted it. I waited for it. I asked for it.I sort of begged for it. I kept it going. I did not even want it to stop, cause it made me feel special, I was perfect, for those little whiles I felt pretty, I felt like I was loved. I know it was not love, but I dont mind. I want to believe so. I need to keep thinking so. I csnt deal with anything else. I do know it was wrong, but I cannot hate neighter one of them. I know they are both sick persons, weak persons. But so was I. I learned to like it. It made me part of it. I feel so ruined. There is no innocense left in me. I have seen, feel, been part of the evil. I was part of that dirty, filthy secret. I cant take myself out of it. It is me. I am it. It was us. Us did those things. I cant understand, what means to be abused. We were together in it. I know I should feel hate, I cant. I can only hate myself. I have no worth. My own parents did not love me. They treated me like a property. I was nothing but a toy. I have no value of my own. I am good and pretty when I do what others want me to do. I cannot be touched without expectations. I can not be held just for consolation. I am too ugly, too filthy, too discusting. My pain wont be seen by anyone. No one can help me. No one really cares!
Sattuu! Olen yksin tän paskan kanssa. Haluan olla yksin. Haluan vaan unohtaa! Haluan päästä näistä eroon. En halua tuntea mitään. En halua yrittää ymmärtää. En ymmärrä. En käsitä. En pysty. Toimin autopilotilla vaikka joka soluni huutaa. Kukaan ei näe! Ei kuule! Minä hymyilen vaikka sisältä itken. En jaksaisi, muttei minulla ole vaihtoehtoja. En voi levätä, koska pelkään, etten jaksa nostaa itseäni ylös. Fysiikka pettää, on kuumeinen olo, mutten voi huilia. En luovuttaa. En voi vain olla, koska en kestä näitä tunteita. En halua kestää. En jaksa kestää. Ja silti minun on pakko.
