Normaalit vanhemmat?
Millainen on oikea perhe? Miten toimivat normaalit vanhemmat? Mikä on riittävän hyvää vanhemmuutta? Jollain tunnetasolla on nyt minussa tarve ymmärtää. Tarve tajuta, mikä kaikki meidän perheessämme oli pielessä. Samalla joku minussa pistää vastaan. Kiukuttelee, pitää tätä koko tuntemista ja menneiden kelausta ihan tyhmänä. Ei tästä ole mitään apua. Ei tämä tunteminen mitään muuta. Suutun itselleni kun huomaan puhuvani, vaikka kuinka yritän pitää suuni kiinni. En halua puhua, en halua tuntea ja samalla joku minussa haluaa. Joku kovasti tahtoo ymmärtää tätä kaoottista mieltäni yhä paremmin. Monella tasolla luotan terapeuttiini. Saan puhua. Saan olla hiljaa. Saan kiukutella ja kaikki on ok. Tämä on outoa. Se ei vittu suostu hakkaamaan turpaani umpeen, vaikka pyydän. Tyhmä terapeutti ei suostu suuttumaan minulle vaikka musta sen pitäisi pakottaa mut olemaan hiljaa. Se on ihan rauhassa vaikka mä hajoon. Sekoilen. Häröilen olotilasta toiseen. Vaikka kiukuttelen, haukun sitä tyhmäksi ja toinen puoli minussa pyytelee anteeksi. Ei ole moksiskaan vaikka kesken ainuisen keskustelun työpäivästä tipunkin puhumattomaksi tunnemytyksi. Mikä vittu tuollainen on? Miten joku voi olla noin raivostuttavan tasainen ”aikuinen” pysyä tunnetasolla ihan neutraalina vaikka mä hajoan palasiksi. Noinko oikeat vanhemmat opettaa lapsilleen tunnetaitoja ja niiden hallintaa?
Onko oikeat vanhemmat tasaisia ja hyväksyviä lastensa tunteille? Ei uhksile ja pelottele hiljaiseksi, ei satuta. Vittu, että vihaan tommoisia lässypaskoja. Enpäs. Joopas. Vittu aivan sama. Ei kukaan tommoista enää aikuisena kaipaa. Ei mun tarvi tajuta meidän perheestä yhtään mitään. Mulle kaikki meillä oli normaalia. Epänormaalia on kaikki muu. Ja samalla minussa on äiti, jolle tämä kaikki on täysin selvää. Tottakai vanhemmat muistavat lapsiaan. Juhlivat niiden synttäreitä ja välittävät lapsistaan. Tottakai vanhemmat pysyvät rauhallisina lastensa tunteiden kanssa ja lohduttavat kun lapsella on paha mieli. Vanhemmat rajaavat ja rakastavat. Minulle äitinä tämä on selvää, miksei omat vanhempani toimineet ja tunteneet niin. Mikseivät he osanneet kasvaa aikuisiksi? Lapsen myötä vanhemmaksi kasvetasn ja kehitytään. Miten minä olen jo lapsena ollut enemmän se ” aikuinen” vanhemmilleni kuin he minulle? Miten se on ollut mahdollista? En ymmärrä. Minulle äitinä lapseni ovat mmaailman tärkein asia. Heidän vuokseen aloitin tämän paska prosessin. Heidän vuokseen haluan ymmärtää itseäni ja menneisyyttäni. Heidän vuokseen tahdon saada itseni ja tunnetaitoni parempaan selkeämpään jamaan. Osaan kyllä äitinä pitää pienten tunteeni suht hyvin kurissa. En usein tipu pieneksi ja osaamme mieheni kanssa selittää heille mitä äidissä tapahtuu. Mikseivät omat vanhempani osanneet hakea itselleen tukea ja apua. Mikseivät he nähneet minua lapsena? Miksi en ollut heille se elämän tärkein asia? Mikä minussa on ollut vikana? Mikä heissä oikeasti oli vikana? Voinko oikeasti osata olla parempi äiti. No se ei ole vaikeaa, mutta onko tämä riittävää? Millainen on hyvä äiti? Minusta oli kummallista kun anoppini muisti minua syntymäpäivälahjalla. Jopa enoni lähetti kortin, mutta vanhemmistani en kuullut yhtään mitään. Heitä ei kiinnosta. Heille en ole olemassa. Milloin normaaleille vanhemmille lapsi on niin vanha, ettei sen synttöreitä muisteta? Minusta ei milloinkaan. Minä olen aina äiti ja haluan muistaa lasteni synttärit niin kauan kuin elän. Toki mahdollinen dementia voi viedä kykyni muistaa, mutta muuten mikään ei saa tulla tuohon väliin. Olen vihainen.
Olen surullinen. Olen turhautunut. Olen vihainen kaikille niille, joilla on oikeat vanhemmat, olen katkera. Enkä halua olla. Tunnen etten saa olla. Se on itsekästä. En minä saa odottaa ja toivoa tollaista. Se on naurettavaa. Ei minulka ole oikeutta odottaa lahjoja ja muistamista. Lahjat on rahan menoa. Ei iskälläkään ollut juuri leluja niin en minäkään saanut niitä toivoa. Millainen isä ei toivo lapselleen parempaa kuin on itse saanut? Miten isäni ei nähnyt minua minkään arvoisena? Miksi se aina vetosi siihen miten sillä on ollut? Kyllä minä tahdon lapsilleni parempaa. En minä heille ole katkera. Joku minussa hetkittäin on, mutta järkipuoli voittaa sen helposti. Miksei minun vanhemmissani ollut tuota järjellistä aikuista? Se on väärin.
Lapsi selviää kaikesta. Lapsena ei ole ollut vaihtoehtoja. Miten aikuisena selviää siitä, kun tajuaa mistä kaikesta on lapsena selvinnyt? Miten nämä tunnetaan ja käsitellään? Miten näiden yli päästään? Miten jaksetaan ollq näiden paskatunteiden kanssa?
