Minussa joku oli taas järjettömän itsevarma. Minulta kysyttiin suostuisinko antamaan haastattelun kokemuksiini liittyen ja tottakai minussa heti joku lupautuu. En osaa sanoa ei. No ehkä en olisi edes halunnut sanoa niin. Jollain tasolla haluan auttaa muita puhumaan ja hakemaan itselleen apua. Tahdon päästä itse irti tästä häpeästä, jonka tiedän kyllä kuuluvan aikuisille. Silti heti kun sain lukea toimittajan version sanomisistani iski hirvittävä itseviha ja häpeä. En saisi tuntea noin. Kuulostanpa tyhmältä. Miksi koen tarvetta puolustella noita paskoja? Ja silti tunnen, että noin minä koen. En minä osaa täysin vihata heitä. He olivat minun lapsuuteni tärkeimmät ihmiset pahoista jutuista huolimatta. Pitääkö minun oppia vihaamaan?
Minä tiedän isäni heikkoudet, ei hän ole vain paha. Kännissä hän oli itsekeskeinen hirviö, mutta ei hänestä muulloin ollut vaaraa. Hän ei osannut houkutella ketään luokseen. Hän ei ymmärtänyt tekojaan. Hän ei katunut. Ei pyydellyt anteeksi. Hän ”unohti”. Naapuri puolestaan välitti. Hän oli kivakin. Hän huomioi. Hän tajusi välillä että tekee väärin. Hän pelkäsi, että puhun. Hän pyyteli anteeksi. Oli mustasukkainenkin. Aikuinen mies- pikkutytöstä. Sairasta. Voiko sairasta ihmistä vihata? Hänen huomionsa oli minulle myös elinehto, pelastus. Mikä siis oli pahaa ja mikä hyvää? Pahassa oli hyvää, hyvässä pahaa. Ilman yhtä ei olisi ollut seuraavaa ja koska kaikki vaikutti kaikkeen selvisin. Minulla ei ollut varaa romahtaa, koska äitini tarvitsi tukeani. Oliko sekin väärin. Oli. Jonkun olisi pitänyt nähdä hätäni, mutta miten? Osasin hymyillä ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Osasin olla kiltti ja huomaamaton. Pärjäsin koulussa. Miten kukaan olisi voinut huomata hätäni? No ryyppäävä lapsi olisi luullut herättävän ihmetystä, mutta siitä puolestani tiesivät melko harvat.
Nykyään toivottavasti lasten hätään puututaan herkemmin. Toivottavasti heidät nähdään ja uskalletaan kysyä suoraan vaikeistakin kokemuksista. Tietoisuutta tarvitaan lisää. Ei lapsi puhu vieraalle. Tai jos sanoo niin kieltää herkästi kaiken suojellakseen itselleen kuitenkin tärkeää tekijää. Lapsi on lojaali vanhemmilleen eikä halua näille pahaa. Tuttu paha tuntuu turvallisemmalta kuin kenties parempi vieras, tuntematon tulevaisuus. Kun pahaa on paljon ei lapsi luota hyvään. Ei odota sitä. Ei koe ansaitsevansa sitä. Pahaan tottuu. Se on arkea, eikä siitä osaa kaivata pois, vaikka sen kokeekin vääräksi.
Avainsanat: apu, hyvä, paha, puhuminen
Olen läsnä elämässäni, mutta olen irti itsestäni ja seuraan toimiani sumuverhon takaa. Olen olemassa, toimin normaalisti, mutta tunnen olemattomuutta. Katson itseäni, elämääni ulkopuolelta. Olen objektiivisesdä perspektiivissä suhteessa itseeni, enkä ymmärrä tätä kipuilua. Näen asiat jotka on hyvin. Näen vahvuuteni, näen missä olen pärjännyt hyvin. Enkä saa kiinni pahasta.
Paha on takana. Se on mennyttä. Sen varjot kurottelee nykyisyyteen. Se heijastelee elämääni kummituksen lailla, se vaikuttaa arjessa. En voi sille mitään, muuta kuin oppia elämään sen kanssa. Oppia hyväksymään menneisyyteni jäljet, jotka eivät välttämättä koskaan häviä, mutta minun ei tarvitse antaa niiden määritellä minua. Minä kykenen nousemaan niiden yläpuolelle, olen aina osannut päästä tähän olotilaan, olin vaan unohtanut sen. Minussa on rauhakin. Sen löytäminen vaan on välillä vaikeaa. Se tulee, kun tunteminen menee yli. Silloin pääsen tilaan, jossa ruumiillisuus katoaa ja nousen itseäni ympäröivään tilaan. Tietoisuus kirkastuu. Tulee hyvin selkeä ja levollinen olo. Onko tämäkin tuntemista? Onko tämäkin joku ”osa”/”puoli” minusta? Vai onko tämä sitä miten ihmiset yleensä suhtautuvat itseensä ja tunteisiinsa? Onko tämä aikuisuutta? Tämä metataso, tietoinen taso, jossa kaikki on selkeää ja helppoa hyväksyen vaan ottaa vastaan ja odottaa tunteiden ohittavan minut. Tämä on meditatiivinen tila, johon aikanaan useinkin ”pääsin”.
Tästä olosta ei tahdo pois. Ei tahtoisi palata arkeeen. Ei tunteisiin. Kaaokseen. Hyväksyntä lisää myös kykyäni olla läsnä kaaokseni keskellä. Koen itseni hyväksytyksi kaikkena sitä mitä olen. Se on vielä outoa. Joku minussa testaa. Joku ihmettelee, joku tykkääkin. Miten pieni lause voi jollekin minussa olla valtavan tärkeä. Terapeuttini lupasi, ettei hylkää minua. Joku taso minua syyttää sitä valehtelijaksi, mutta joku pieni minussa tykkää. Se haluaa uskoa. Se tarvitsee tuollaista vakuuttelua. Ei minusta ole itse itselleni riittävästi vielä aikuista ,inussa pienet tasot tarvitsevat turvallista aikuista, johon luottaa, johon tukeutua. Minun on helpompi olla, kun en tunne pienten hätää ja pettymystä itsessäni. Kun ne ovat rauhassa ei tuo suojeleva puolustava osani, joka ei tarvi mitään punge pintaan. Sekin pysyy rauhassa kun pienet saavat rauhallisen olotilan.
Suru on nyt vallalla. Hiljainen hyväksynnän tapainen. Jonka kanssa vain yritän olla. Tajuan, etten voi tehdä mitään. Kukaan ei voi. Eikä tarvitsekaan.
Avainsanat: hyväksyntä, rauha, tunteminen
Turhauttavaa. Pääni jumittaa paskoissa muistoissa. En saa niitä pois, en piiloon. Joku minussa huutaa ja tappelee hyväksyntää vastaan. Joku tahtoo vähätellä, vakuuttelee, ettei se nyt niin pahaa ollut. Aikuisen tasolla ihan basic kamaa. Miksi vitussa en saa niitä pois? Miksi ne vaivaa? Miksi joku pieni minussa ahdistuu niin pirusti? Miksi joku ei tahdo käsittää mitään siitä? Miksi ällötys ja inho ei hellitä? Olen kirjoittanut, olen piirtänyt, olen hitusen puhunutkin. Olen kohdannut häpeääni. Miksi en pääse yli näistä? Miksi tyhmäpääni jumittaa tässä? Mitä mun pitää tehdä, että unohdan? Että oikeasti selviän? Että voin kutsua itseäni selviytyjäksi?
Minä tiedän mitä olen kokenut. Järjen tasolla ymmärrän, että se oli väärin. Tunnetasoilla olen elänyt niitä uudelleen tiedostaen, ettei ne tapahdu juuri nyt, että se on ollut osa elämääni pienenä.
Tiedän, että minä olen ollut ”mukana” siinä. Tiedän, että nuo aikuiset miehet ovat olleet sairaita en minä. Minä tiedostan kyllä, että minä pieni lapsi en ole ollut vastuussa ja hallinnassa noissa tilanteissa. Minä en tunne vihaa noita miehiä kohtaan. Sekö puuttuu? Tunnen vihaa ja ällötystä tekojamme kohtaan. Tunnen inhoa ja jotakin epämääräistä halua pois. Pois itsestäni. Tunnen vihaa itseäni kohtaan. Mutta en saa sitä siirrettyä noihin miehiin, miksi? Miksi en voi tuntea heitä kohtaan vihaa? Mikä sen estää? En koe enää pelkoa. Tunnen kuvotusta, tunnen surua, tunnen ymmärrystäkin. Miksei tämä silti jätä mua rauhaan? En vaan käsitä. Mitä mun pitää vielä tajuta? Eikö pääni voisi jo mennä eteenpäin? Turhauttavaa.
Joku minussa haluaisi puhua. Haluaisi huutaa kaiken paskan ääneen kaikille. Vittu mun ei tarvi hävetä. Mun ei tarvi olla hiljaa, mutta kun yritän iskee tunteet päälle ja menetän kykyni puhua. Tunteet vie mukaansa enkä hallitsekaan itseäni järkitasolla vaikka kuinka yritän ja haluan. Voiko tämä minussa muuttua? onko aivoni rakenteellisesti väärin kehittyneet? Voinko tuntea ja tajuta asioita joskus yhtäaikaa, vai onko lokerointini ollut liian tehokasta? Yhteyksiä kyllä tuntuu syntyvän, joten toivoa kai on. Vastustukseni paskoja kohtaan hillittää otettaan. Osaan olla rauhassa tunteiden keskellä. Eilen kaupassa pieni minussa kiukutteli kun ei tossuja ollut isojen tyttöjen koossa ja mieheni selitti sille että se on kurjaa. Tajusin käyttäytyväni naurettavasti, mutta hyväksyin sen mieheni ihanan rauhallisen aikuisen tason tuella. Hetken päästä naurettiinkin kuinka pieni minussa on söpö ja tahtoi esiin julkisestikin. Oli rohkea! Hih.
Joku siinä kaipaa ja etsii ”isä ja äitihahmoja” ja uskaltaa nykyään tukeutua. Luottaa muihin. Onko tämä vaihe tarpeen, jotta se kasvaa ja pääsee siten itse yli kokemuksistaan? En ymmärrä vielä tätä prosessia. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Ehkä minun pitää vain luottaa ja päästää irti vaatimuksistani hallita tätä prosessia, johon joku minussa kiukuttelee vastaan. Ei tahdo päästää irti kontrollista.
Silti paha olla. Joku mussa tuntee vihaa, enkä tykkää siitä. En tahdo tuntea sitä. En tahdo kohdata sitä. Yritän piilottaa sen. Tukahduttaa sen ja se lisää ahdistusta minussa. Saako omaa vanhempaa vihata? Saako ihmistä vihata, joka on samaa lihaa ja verta? Olenko samanlainen kuin ne, koska jaan heidän DNA:nsa? Miten voisin vihata ihmisiä, joiden ansioista olen olemassa? Minun pitäisi olla kiitollinen? Vai pitääkö?
Avainsanat: välttely, vanhemmat, Viha, ymmärrys
Hitusen parempia päiviä. Tiputuksia. Uskallusta. Hyväksyntääkin. Pikkuiset minussa ovat taas saaneet hieman enemmän näkyä terapiassa. Ne on saaneet piirtää ja kiva setä katto niitä eikä pitänykään niitä pahoina. Mun pienet tykkää siitä vaikka niitä nolottaa ja ne tuntee ittensä likasiks. Toi terppa on ihan outo kun siitä kaikki on ok. Mä saan olla näkyvä ja saan tuntea. Se on rauhassa kaiken kanssa. Sille kaikki tuntuu olevan ok. Vaikka mä repeen joka suuntaan kun välttely lisääntyy. Vaikka mä kuinka yritän kiemurrella pois. Vaikka mä kiukuttelen se pysyy tasaisena ja rauhallisena ja siitä on hyvä että tunnen ja mun tunteet näkyy. Niitä ei tartte yrittää hallita tai piilottaa. Ne kyllä löytää paikkansa. Vittu mitä tyhm terapeuttista paskaa! ja silti Niin hemmetin rauhoittavaa.
Mä saan taas kirjottaakin sille. (olen siis saanut koko ajan mutta joku musta koki ettei saa.) Sekin on ok, vaikka joku mussa ei tykkää kun kirjoitan. En kuulemma rasita sitä liikaa. Mikä tommonen on? Ei mun tunteet oo koskaan kiinnostaneet ketään. Ei niillä oo väliä. Eikä saa olla. Se on ihan tyhmää. Se sattuu. En mä tahdo, että ketään kiinnostaa, kun ei oo ennenkään kiinnostanut. En mä tahdo tuntea sitä mitä olisi pitänyt olla ja silti joku mussa on ihan intsinä. Tykkää kauheasti. Siis joku pieni ja kiukkuilijakin tykkää vaikkei sitä saisi sanoa ääneen. Sen tykkää ton tyhmäpään huumorista kun inttää sen kanssa vastaan. Uskaltaa haastaa, ei oo liian nössö. Luottamus tähän tyhmään vuorovaikutus pohjaiseen terapiasuhteeseen on taas vahva. Ja vihaan sitä, että luotan. Vihaan että tukeudun. Vihaan että turvaudun. vihaan tätä halua puhua. Vihaan haluani näkyä.
Avainsanat: Luottamus, toivo
Avautumiseni kirjoittamisen muodossa nosti valtavan häpeän, jonka kanssa kipuilevana menin terapiaan. En halunnut katsoa, en tulla nähdyksi. Hirveä ahdistus ja välttely, mistä nopea pudotus taas unohtuneisiin kokemuksiin. Häpeän määrä on käsittämätön, mutta terapeutin rauhallinen olemus saa sulamaan. Kiukku laantuu ja tunteet vaihtavat paikkaa valtavalla tahdilla. Kaikki torjunta keinot käytössä vuorotellen ja yksi vaan pysyy tyynenä kaiken kanssa. Lopulta omakin kiukku, välttely, jäätyminen, pelko, ahdistus, iloinen välttely sulaa suruksi. Itkuksi, jonka jälkeen tulee tasaisempi, rauhallisempi, hyväksyvämpi olo.
Nyt väsyttää. Valtava voiman ponnistelu takana. Tunteiden torjumisen yrittäminen vie valtavasti psyykkistä energiaa. Se kuluttaa loppuun. Haluaisin olla tuntematta. Haluaisin vain unohtaa, mutta tämä ei mene niin. Kirjoittamalla avauuminenkin on välttelyä. Helpompaa kuin kasvotusten häpeän kohtaaminen. Siihen en vielä kykene. Puhumiseen. Mutta opin koko ahan paremmin elämään oman ällötyksen ja likaisuuden tunteeni kanssa. Avautumalla kohtaan lisää häpeääni. Tajuan omaa rajattomuuttani. Minulla ei ole koskaan ollut omaa kehoa. Ei minulla ole ollut oikeutta itseeni. Kroppani on ollut muiden käytössä. Muiden omaisuutta koko ikäni. Ei sillä tunnu olevan väliä. Vaikka järjellä tajuan, että sillä olisi kuulunut olla. Sillä kuuluisi olla. Minulla kuuluisi olla omat rajat ja oikeus niiden puolustamiseen. Nyt saan huutaa vastaan. Saan pitää puoliani, eikä tuo suutu minulle. Ei satuta. Ei tee pahaa. Ei Koske! Minulla on oma tila. Omat rajat. Minulla on oikeus tuntea. Saan olla vihainen. Saan olla surullinen. Saan olla hiljaa tai saan puhua. Tämä on kummallista. Minä saan olla. Kaikki minussa on tuolle omituiselle terapeutille ok. Se ei tuomitse. Ei pakota tuntemaan jotain mitä en tunne. Ei pakota piiloutumaan hymyn taakse. Sietää tuskani. Sietää ahdistukseni. En tajua mitä tämä on. Minusta tämä on kummallista.
Ei ollut minä olo. Ja silti tiedän, että tänäänkin olin minä, joka tunsi. Häpeän keskeltä löytyi joku, joka uskalsi katsoa silmiin. Eikä nähnyt inhoa pientä likaista ällöttävää pikkutyttöä kohtaan, joka tunsin olevani. Hyvin peittää tunteensa on jonkun osan minussa ajatus. Mutta pientä se ei haittaa. Se haluaa uskoa. Se haluaa ajatella, ettei ehkä olekaan paha. Pikkuinen minussa tuntee itsensä rohkeaksi. Se uskalsi kirjoittaa mitä on tehnyt. Se haluaisi kysyä eikä muut isät tee niin lastensa kanssa, mutta sitä se ei kehtaa vielä tehdä. se haluaa tietää miksi iskä tekee niin? Miksi äiti ei tee mitään? Se tahtoo ymmärtää. Enkä osaa sille selittää. En vaan osaa. Se ei tunne vihaa. Se tahtoo olla kiltti tyttö. Se tahtoo olla hyvä ja tahtoo miellyttää. Siitä se on kummallista, ällöä, mutta se on silti utelias. Se ei tajua mikä siinä on väärin, mutta se tuntee että se on väärin. Pieni minussa haluaa vain että siitä tykätään. Yritän antaa pienelle turvaa. Sitä nyt tarvitsen kovasti.
Avainsanat: avautuminen, Häpeä, hyväksyntä, kohtaaminen
Puhua en ole pystynyt, mutta nyt kirjoitin suorempaa kuin ennen, omasta lapsuuden ”arjestani” . Paloja olen saanut ulos sieltä täältä ennenkin. Nyt kokonaisempi kuva ja yksityiskohtia, jotka ovat minusta mitä suurimman häpeän aiheita. Enkä ole saanut mitään vastausta. Laitoin viesti jo torstaina ja nyt huomaan itsessäni valtavan syvän surun ja pettymyksen. En olisi saanut puhua. Ei minun kokemuksillani ole väliä. Niitä ei saa jakaa. Niihin ei kukaan osaa vastata mitään. Mitä puhuminen/kirjoittaen avautuminen muka auttaa, kun kokemus on ettei näistä saa puhua.
Kukaan ei kestä kuulla, ei osaa, ei voi, ei halua auttaa. Eikö hän usko minua. Pitääkö hulluna vaikka oma pääni on selkeämpi kuin koskaan. Olisin saanut luvan piirtää, eikö kirjoittaminen ollutkaan ok? Eikö se ollutkaan sallittua/ luvallista? Rasitanko sitä liikaa? Ehkä sekin vaan väsyy ja kyllästyy minun tukemiseeni, olen liian hidas. Tämä vie minulta liian kauan. Enkä osaa toipua oikein? Eikö pääni tajua asioita riittävän nopeasti? Onko terapiaprosessissa mitään järkeä, koska vaikka itseymmärrys ja tietoisuus lisääntyy, olen kaiken paskan kanssa silti yksin. Niin kai minun kuuluukin olla. Tukeutuminen satuttaa vaan lisää ja päättyy aina pettymykseen. Ei kukaan oikeasti ymmärrä miten tärkeää voi olla edes lyhyt vastaus viestiin mahdollisimman pian. Ja kun yleensä vastaus on tullut, niin nyt kun kirjoitin avoimemmin ja sitä ei tullut on johtopäätökseni yksioikoisen mustavalkoinen, en olisi saanut kirjoittaa! Ei näistä asioista saa puhua. Ei näitä saa jakaa. Ihmiset sanovat, että puhu vaan, mutta kun sitten avauduin on vastauksena hiljaisuus. Mitä hiljaisuus kertoo? Sekin on vastaus, mutta jättää paljon tulkinnan varaa ja sekopäinen mieli tulkitsee sen herkästi itselleen tuttujen negatiivisten ajatusmallien mukaisesti. Yritän kyllä ajatella, ettei se ole vaan ehtinyt katsoa viestejään, mutta osa minussa on vihainen ja valmis jättämään koko paskan terapian sikseen. Yritän olla itselleni aikuisena tässäkin asiassa ja mennä kohtaamaan tuonkin asian herättämät tunteet kasvotusten. Saa nähdä miten repeän liitoksistani vai liusunko kivaan välttelevään iloiseen kaikki hyvin puoleen, jottei se vaan väsy muhun. Pikapaluu tuttuihin monipuolisiin toimintatapoihini ja tunteiden eriyttämiseen. Sisäiseen keskusteluun ja kinasteluun. Eipä rauha kauaa kestänyt!
Avainsanat: avautumista, Häpeä, Luottamus, pettymys, Terapia
Minun hieno dissokerrostaloni murenee. Tuntuu kun istuisimme kaikki tunnepuoleni ja järki pölyävän raunioituneen rakennuksen lattioilla ihmetellen ja katsellen toisiamme. Kuva kirkastuu ja palat loksahtavat paikoilleen eikä kuva ole kaunis. Se on synkkä, mutta siellä on myös ne ”säilyneet” ehjät ja onnellisemmat muistot. Kaikki on paljon. Liikaa? Siltä tuntuu, enkä tiedä mihin tästä. Mitä tämä tarkoittaa? Miten tämän kanssa eletään. Suostuisiko se vihdoin jättämään rauhaan. Olen paljas. Henkisesti alaston. Enää en usko, että on jotain mitä en olisi kirjoittanut terapeutilleni. Ei ole salaisuuksia. On häpeä. On avuttomuus. On itseinho. On vihakin. Ne tuntevat toisensa. Ne eivät pääse enää täysin sulkemaan toisiaan ulkopuolelle.
Tätäkö on ”normaalien” ihmisten päässä? Yhteisymmärrys. Kokonaiskuva elämästään jatkumona. Minulle tämä on uutta. On ollut palat. Mikään ei ole puuttunut mutta niitä ei ole voinut. Ei kyennyt tuntea yhdessä, yhtäaikaa. Ne ovat vuorotellen pomppineet pintaan haalistaen vuorotellen toisensa. Nytkin sitä tapahtuu, mutta erilailla. Selkeänä näen asioiden yhteydet. Miten yksi on mahdollistanut toista. Miten kaikki paha on kietoutunut yhteen. Ymmärrän miksi mieleni on toiminut näin. Miksi olen oppinut ajattelemaan itsestäni niin kuin ajattelen. Niille on ”loogiset” selitykset. Se ”arkeni” on ollut mahdotonta sietää muuten. Enkä olisi ollut kypsä/ valmis näitä tajuamaan aiemmin. Kaikelle on aikansa. Paikkansa. Ei itseään voi kiirehtiä, kun mieli ei ole valmis hyväksymään ja kohtaamaan tunteita, voi asioista puhua yhä uudestaan ja uudestaan, eikä mitään merkittävää tapahdu. Vasta kun tunteille on tilaa ja oma olo riittävän turvallinen voi todellinen tunnetyöskentely alkaa. Tämä ei ole helppo tie. Tämä on ollut ja varmasti tulee vielä olemaan tuskallinen prosessi, mutta jotain minussa muuttuu. En osaa selittää. Tunnen itseni erillisyydestäni huolimatta enemmän ”kokonaiseksi” kuin koskaan ennen. Tunnen itseni avuttomaksi ja siinä kuitenkin rauhalliseksi. En niin vahvasti hae itsepönkitystä -minä pärjään yksin puoleltani vaan jotenkin kaikki tuo vänkääminen hellittää, ainakin hetkeksi.
Avainsanat: elämänjana, hyväksyntä, jatkumo, yhteistietoisuus
Mä tahdon irti tästä tyhmästä kropasta. Mä en jaksa ja haluu tuntee mitään. Mun pää jumittaa taas kunnolla ja kipeeksi tulo ei auta asiaa yhtään. Keho pakottaa pysähtymään. Pakottaa lepäämään ja tuntemaan. Mä vihaan tätä väsynyttä avuttomuuden tunnetta. Mä vihaan tätä kontrollista luovuttamista yli kaiken, mutten nyt jaksa taistella vastaan. Pois töistäkin tänään. Kurkku kipee ja muistuttaa suoraan lapsuudesta. Vitun paska menkat sai mut aina stressaamaan ja mä tulin usein kipeeksi just sillon. Nytkin sama paska olo, kun kaikki vanhat paskat puskeneet pintaan oikeen urakalla viime viikkoina.
Ei mun pää kestä näihin liittyviä tunteita. Mä vaan sekoilen ja ylikuormitun edelleen. Mulla on likainen ällö paska olo, enkä saa järjellä sitä kunnolla karistettua pois. Haluisin vaan pois tästä kuvottavasta kehosta. En voi sietää sitä mitä tunnen ja näen itsestäni. En halua taas ollenkaan tulma kosketuksi. Hypin seinille pienistäkin hyvää tarkoittavista kosketuksista. Haluaisin motata miestäni joka kerta kun kehtaa tulla edes halaamaan. Joku ällötys olotila pitää itsepintaisesti kiinni ajatuksesta että olen kuvottava otus ja jos muhun koskee muuttuu sekin ällöttäväksi. Samalla joku pikkuinen itkee sisälläni,,kun se tahtoisi kainaloon ja tahtoisi että sille vakuutetaan miljoona kertaa, ettei se ole likainen. Ettei se ole ällöttävä. Ettei se tehnyt mitään väärää. Että se saa haluta lähelle, eikä siinä ole mitään väärää eikä se oikeuta koskemasn väärin. Miksei kukaan näe pikkuista mussa? Mulle se on ihan selvä. Miksi kukaan ei huomaa sitä? Kaikki aikuiset on ihan tyhmiä. Mä vihaan niitä. Vihaan. Vihaan yli kaiken. Mä en ikinä puhu kellelään mitään. Ei kukaan oikeesti osaa auttaa. Ei ketään oikeesti kiinnosta. Tyhmää. Kaikki on tyhmää. Mun pitäis mennä nukkuun. Mutta kun kiukuttaa! Väsyttää. Sekoilen kiitettävästi. Missä se kontrolli luuraa? Sua kaivataan ohjaksiin, haloo. Vittu mä mitään kontrollia kaipaan. Mä tahon vasm helvetti olla rauhassa. Vittu mua vituttaa olla kipeenä, heikot sairastelee ja mä oon saatanan vahva! Vittu.
joo pikkuisen sekava mielenmaailma tällä hetkellä valloillaan. Joku mussa pelkää jo sekoomista, siis totaalista tietoisen tason katoamista, samalla kuitenkin väsynyt usko siihen, että olisin jo pimahtanut jos niin olisi käydäkseen. Mä kyllä pompin vauhdilla tasolta toiselle, mutta silti joku tarkkailijakin on koko ajan läsnä. Se on terapian myötä vahvistunut samalla kun kontrolli on hellittänyt. Kaaokseni ei ole niin pelottavaa, mutta on näkyvämpää. Huokaus! Tuleekohan tästä koskasn mitään Järjellisempää?
Avainsanat: avuttomuus, sairastelu, tunnekaaos, turhautuminen
Halu vetäytyä kuoreeni. Halu olla hiljaa. Halu vältellä tunteita tuntemista. Acting out vahvana. Karkuun juoksu, ajan täyttö mitä kummallisemmilla puuhilla, ettei vain ehtisi pysähtyä, ettei olisi aikaa tunteille. Itsevittuilu vähemmällä, kun välttelyn, mutta ahdistus taas lisääntyy. Yhteys rakoilee enemmän. Kun tunteet purskahtavatkin läpi ei kontrollia juuri ole ja reaktiot vaan kasvavat. Tämä ei toimi. Ei ole järkevää, mutta aikuinen minussa väsynyt. Se on hukassa. Huilii. Terapiaa kaipaa ja siellä hieman voimistuu ja imee itseensä terapeutin tasoittavaa aikuisen mallia. Hätä vaan ajan loppumista kesken saa kontrollipuoleni suorittamaan. Haluan taas leikkiä, vahvaa itsekseni selviävää. Enkä enää osaa, tää on tyhmää! Vihaan tätä! Vihaan tätä nössö itseäni joka tukeutuu ja luottaa. Vitun pienet saatana. Ruikuttajat, vihaan tommosta roikkumista itsessäni.
Vihakin pinnan tuntumassa. Kela vammaistuki valitus etenee sinne sosiaaliturva lautakuntaan, kelan mielestä olen terve kun käyn töissä. Vaikka töissäkin tipun ja töistä selviäminen kuluttaa minut loppuun ja illat palaudun sohvan nurkassa. Mies hoitaa kodin, lapset ja minutkin toisinaan kun en kykene liikkumaan. Saan paniikkeja kaupassa. Itken ilman syytä kun vitun paska tunteet puskee pintaan, eikä mulla ole keinoja vielä riittävästi niiden kanssa olemiseen. Joo teen vaativaa työtä. Olen siinä hyvä, mutta miksi? Koska vittu tunnistan aistisäätelypulmat. Koska vittu keksin luovia ratkaisuja kehotietoisuuden lisäämiseen. Koska huomaan ja tunnista kaltoinkohtelun merkit ja vuorovaikutuksen haasteet lapsissa silloinkin kun niitä yritetään peittää. Miksi? Koska vittu näen pikkuisen itseni. Näen hymyjen taakse. Aistin vaivaantuneisuuden. Ymmärrän vanhempiakin. Näen sielläkin sukupolvien ketjun, osaan lähestyä syyllistämättä, koska vittu tajuan miten kieroituneissa perhekuvioissa yhteys on tiivis, tunteet ristiriitaiset, lapset tahtovat puolustaa ja suojella vanhempiaan.Näen vanhemmissa sen kypsymättömyyden. Rakastavat satuttajaansa. Osaan olla jämäkkä koska haluan auttaa, mutta kaikki tämä vie mut omiin paskoihin. Pakottaa mut tiedostamaan sen miten väärin kaikki on ollut. Nostaa vihan kun kukaan ei ole nähnyt ja auttanut pientä minua. Kukaan ei ole pakottanut vanhempiani kasvamaan ja tekemään muutoksia minun hyvinvointini eteen. Teen työtä jossa en olisi ilman taustaani, työtä joka antaa minulle oman avon tuntea. Auttaa minua löytämään hyvää paskoista kokemuksistani, mutta siitä selviäminen on minulle taistelua jokapäiväistä itseni tasaamista vaativaa ja toisaalta järjettömän kuluttavaa toisaalta antoisaa. töissä yleensä vedän itseni irti tunteista erillisyyteni on ehto selviämiselle. Terapian integroitumishaaste samassa yhtälössä tekee tästä tunnevammaisena tunnekaaosten kanssa selviämisestä maratonin,jossa pelkään, etten selviä maaliin saakka.
Avainsanat: actingout, kela, työt
Yritän touhuta. Tehdä asioita, joista tykkään. Viettää aikaa perheen kera. Ulkoilla, herkutellakin. Silti taustalla apeus. Alakulo, joka ei anna nauttia täysillä. Yritän työntää sen pois, ei auta. Yritän olla välittämättä, ei helpota. Joku pieni minussa suree ja sitä on vaikea sietää. Ikävöi. Pelkää. On vihainenkin. En jaksaisi olla itseni kanssa. En vaan jaksaisi, mutten pääse karkuunkaan. En enää niin tehokkaasti kuin ennen. Terapia on toiminut, kai, mutta mitä hyötyä tästä minulle on? En minä jaksa tuntea koko ajan kaikkea. Tämä on rasittavaa, väsyttävää. Joo on yhtenäisempi olo. Olen enemmän läsnä itselleni. Osaan paremmin tunnistaa tilani ja tunteeni, mutta mitä vitun iloa tästä on? Vihaan tätä.
I feel lost within my many sides again. What is true me? This all feels like me, but I can’t be sure. Parts of me hates each others. How can I feel one, when pieces of me does not fit together? There are parts of me missing. Memories are misty, no clear images are here to been seen. I wanna make myself believe this fasade of joy is all here is and the anxiety keeps getting more fuel, it is ready to burst into the flames. Ready to burn down all my rising awareness of myself as a hole person, who has multible feelings. I don’t want to fall into those indepented pieces again. I do not want to isolate my feelings to different units. I want them to work together. Why is this so hard? Why I can’t control my emotions with my mind? Why reasoning does not help?
This is stupid! This is frustrating! This makes me angry of myself. I don’t want to be this stubborn. I wanna be I good, nice girl. I wanna be real survivor. I wanna be over everything, but I feel like I am just faking it. I am a mess. I am ragdoll, who is so broken inside, but smiling still to hide it. And yet that smile is also part of me. It is not just a mask. At least not less than other sides of me too. They just keep falling over my face faster and faster. I feel like watching myself from a distance, not knowing what to think, what to do. I am lost within these emotions. No control what so ever. Still I live my life like a robot. I am on autopilot. Doing things I normally do. I jus can’t feel a thing. I am dead inside of me, mimicing my own feelings.
I know this will pass me by. I will get in touch with myself. I have a faith in myself, at least in thursday to calmness of my therapist will set me back in the right track. I am trying to accept this is what I am capable right now. No more. No less. I am alive and is is a great accomplishment, with my background. Or is it? Should I just have been able to get over it all already? Parts of me feels that way. Others think this is natural to be a mess. I do not know what to believe.
Voiko siivet kantaa, vaikka höyhenet on nypittyinä pitkin poikin lattiaa? Kuinka saisin itseni lentämään eteenpäin? Kuinka pääsisin oikeasti irti kaikesta siitä, mikä painaa minua maata kohti? Vaikka kuinka yritän vakuutella taas itselleni, etten kaipaa ja tarvitse mitään, en ole enää niin vakuuttava kuin aiemmin. Osa ei usko tuota itseriittoista puolta vaan näkee sen läpi. Tajuaa sen olevan keino selviytyä. Keino peittää tuskallisempia tunteita. Vittu, kun en tahdo tajuta mistään mitään!
Haluaisin ajatella, että uusi vuosi tuo minusta esiin järkevämmän ja aidosti vahvemman ihmisen, mutten jaksa luottaa ja uskoa siihen. Osa minusta haluaisu luovuttaa, ei jaksa uskoa muutokseen. Ei jaksa uskoa tunteiden selkiytymiseen. Ei luota tähän tyhmään terapiaprosessiin. Ei luota terapeuttiin vaan on vihainen ja tahtoo ”kostaa” kokemansa hylkäämisen. Joo järkipuoli tajuaa kyllä, ettei loma ole hylkäämistä. No vittu onpas! Paskiainen vaan leikkii auttavansa! Vitun kiduttava kusipää!
What an asshole keeps so long vacations,when the patient needs him? Not any good therapist! I fucking hate that shitty old bastard!
Enpäs, kun mulla on oikeesti vaan ikävä! Mä en pysy kasassa, en ainakaan niin hyvin kuin haluaisin. Mä tahtoisin jo osata ajatella vain järjellisesti. Mä tahtoisin pysyä aikuisen tasolla rauhallisena ja fiksuna. En mä halua rauhoitelka itseäni jatkuvasti. Mä en jaksa! Mä haluun lomaa itsestäni! Eipä ala uusi vuosikaan niin hyvin kuin tahtoisin. Tottakai alkaa! Eihän mun tarvi muuta kuin päättää, että mä unohdan menneet ja olen onnellinen. En vaan mieti mitään ja keskityn nykyhetkeen. Teen mindfullness harjoituksia joka vitun välissä, enkä pysähdy, niinhän se toimii, eikös vaan. Tyhmät jumittaa vanhoissa ja mäpäs en aio olla tyhmäpää! Läl läl lää! Fuck me, I can’t forget, I won’t forget! I have a right to feel mad and sad and angry and frustrated. I have a right to enjoy about thought of revenge! Don’t I? En minä tunne noin. En. En halua kostoa. En ole vihainen. Minä haluan vaan antaa anteeksi ja unohtaa. Olla kiltti tyttö ja kiltit tytöt ei kanna kaunaa. Ei muistele kokemaansa pahaa. I am a mess. I fucking hate myself. I hate my life. I hate this stupid head of mine! I wanna get out of myself. Out of my skin. I can’t handle my thoughts. Kylläpäs pystyn kontrolloimaan itseäni. Ei minulla ole mitään ongelmia. Kaikki on ihan kivasti! Vittu!
Avainsanat: normaalius, turhautuminen, väsymys, Viha
En minä halua olla nöyrä, en minä jaksa olla vahva, en halua surra, enkä jaksa edes toivoa! Ei mua kiinnosta ajatella itseäni, eikä toisiakaan sen puoleen. Plääh kaikki on tyhmää ja mulla on ikävä tyhmäpää terapeutin rauhallista läsnäoloa. Puran itseäni bestikselle, sekoilen urakalla silti köyn töissä, vietän aikaa perheeni kanssa. Kodinhoito on pakkopullaa, joka tehdään kun mies mätkättää, että kaikki jää sen harteille. Ei mua kiinnosta perusasioiden hoito. En jaksa niitä. Ja samalla joku suorittajapuoli mussa ahdistuu tästä ”laiskuudesta”. Huomenna onneksi vapaa päivä. Ehkä saan huilia!
Katselen ja elän taas elämääni jotenkin itseni ulkopuolelta. Tunteet on pantu jäähylle. Kun ei ole aikaa ja paikkaa niille, niitä ei ole. Tosin tässä olossa en juurikaan kaipaakaan mitään. Mikä terapia? Mitä mä siellä muka tein? Mitkä ongelmat, mähän oon pärjäävä ihan itekin, aina ollut, mihin mä muka jotain vanhaa ukonkuppea tartten? Vitut mulla mitään terapiantarvetta on?
Ahdistus alkaa kurkkia olkapäällä ja pidän taas itseäni kiireisenä, ettei vaan olisi aikaa tuntea. Järkipuoli ei enää osaakaan jakaa vuoroja vaan tämä kiukkuinen minä pärjään yksin puoli vahvistuu ja dissaa pienempiä ja sisäinen ristiriita kasvaa ja kaaos saa persoonaruletin pyörimään yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Voi vittu, että joku mussa tarttee terapeutin rauhoittavaa aikuista mallia siitä, miten näiden tunnepuolien kanssa ollaan!
Pikkuisilla on iso ikävä ja ne alkaa taas pelätä hylkäämistä. joku tahtois kirjoittaa terapeutille, että oothan vielä olemassa, mikä suututtaa muita mussa. Aikuista ei nyt täältä löydy, joka sallisi pikkuisen tarpeetkin, kun ne hävettää jotakin mussa kamalasti. Pikkuiset vetäytyy syrjään. Tunnen ne vaan himmeesti itkemässä taustalla. En saa niidem tarpeista enää kunnolla kiinni. Ne ei luota aikuiseen mussa. Ne ei luota kehenkään. Ne on hylätty. Mä yritän auttaa niitä, mutten oikein osaa. Mä olen väsynyt olemaan 24/7 eri ikäisten traumatisoituneiden osieni yksinhuoltaja. Mä kaipaan aikuisena terapiaan, että se ottaa kopin näistä mun sekoilevista tunnepuolista ja järkiminä saa edes hetken huilia. Nyt se vaan menee pois päältä kun ylikuormittuu ja disso lisääntyy kun yhteys tunnepuolien kesken heikkenee. Mä liu’un takaisin tähän kaaoksellisuuteen ja mun omat orastavat tunteiden hallintakeinot pettää, kun kaikkea on vaan liikaa.
Miksi terapeutit lomailee juuri juhlapyhien aikaan, jolloin kaikki paskamuistotkin vielä korustuen pyrkivät pintaan. Eikö ne vittu tajua, ettei tommoseen ammattiin mennä, jos ei olla tällästen sekopäiden tukena sillon, kun ne sitä eniten tarttee! Niin ja mulla on kyllä lupa kirjoittaa, mun kun vittu varmasti kirjoita ja häiritse sitä lomallaan. En en en. Mutta kun mä tahon tietää, että se on kunnossa. Viyut mitä välii! Eikä, se on kiva. Paskat, kusipää, joka sietää meitä vaan rahastusmielessä. Vittu se meitä oikeesti ees osaa auttaa. Kylläpäs! Ei noin saa sanoo, toi on ilkeetä.
joo tämmöisen pääni sisäisen kaaoksen keskellä yritän sinnitellä jossain määrin järjissäni ja toimivana kokonaisuutena. Ja nyt pitäisi aikuisena ottaa ohjat käsiin ja antaa itseni kirjoittaa terapeutille! Koska mä tarvin rauhoittelutukea!
Avainsanat: ikävä, terapiatauko, tunnekaaos, välttely
Minussa joku oli taas järjettömän itsevarma. Minulta kysyttiin suostuisinko antamaan haastattelun kokemuksiini liittyen ja tottakai minussa heti joku lupautuu. En osaa sanoa ei. No ehkä en olisi edes halunnut sanoa niin. Jollain tasolla haluan auttaa muita puhumaan ja hakemaan itselleen apua. Tahdon päästä itse irti tästä häpeästä, jonka tiedän kyllä kuuluvan aikuisille. Silti heti kun sain lukea toimittajan version sanomisistani iski hirvittävä itseviha ja häpeä. En saisi tuntea noin. Kuulostanpa tyhmältä. Miksi koen tarvetta puolustella noita paskoja? Ja silti tunnen, että noin minä koen. En minä osaa täysin vihata heitä. He olivat minun lapsuuteni tärkeimmät ihmiset pahoista jutuista huolimatta. Pitääkö minun oppia vihaamaan?
