Avautumista ja pettymys
Puhua en ole pystynyt, mutta nyt kirjoitin suorempaa kuin ennen, omasta lapsuuden ”arjestani” . Paloja olen saanut ulos sieltä täältä ennenkin. Nyt kokonaisempi kuva ja yksityiskohtia, jotka ovat minusta mitä suurimman häpeän aiheita. Enkä ole saanut mitään vastausta. Laitoin viesti jo torstaina ja nyt huomaan itsessäni valtavan syvän surun ja pettymyksen. En olisi saanut puhua. Ei minun kokemuksillani ole väliä. Niitä ei saa jakaa. Niihin ei kukaan osaa vastata mitään. Mitä puhuminen/kirjoittaen avautuminen muka auttaa, kun kokemus on ettei näistä saa puhua.
Kukaan ei kestä kuulla, ei osaa, ei voi, ei halua auttaa. Eikö hän usko minua. Pitääkö hulluna vaikka oma pääni on selkeämpi kuin koskaan. Olisin saanut luvan piirtää, eikö kirjoittaminen ollutkaan ok? Eikö se ollutkaan sallittua/ luvallista? Rasitanko sitä liikaa? Ehkä sekin vaan väsyy ja kyllästyy minun tukemiseeni, olen liian hidas. Tämä vie minulta liian kauan. Enkä osaa toipua oikein? Eikö pääni tajua asioita riittävän nopeasti? Onko terapiaprosessissa mitään järkeä, koska vaikka itseymmärrys ja tietoisuus lisääntyy, olen kaiken paskan kanssa silti yksin. Niin kai minun kuuluukin olla. Tukeutuminen satuttaa vaan lisää ja päättyy aina pettymykseen. Ei kukaan oikeasti ymmärrä miten tärkeää voi olla edes lyhyt vastaus viestiin mahdollisimman pian. Ja kun yleensä vastaus on tullut, niin nyt kun kirjoitin avoimemmin ja sitä ei tullut on johtopäätökseni yksioikoisen mustavalkoinen, en olisi saanut kirjoittaa! Ei näistä asioista saa puhua. Ei näitä saa jakaa. Ihmiset sanovat, että puhu vaan, mutta kun sitten avauduin on vastauksena hiljaisuus. Mitä hiljaisuus kertoo? Sekin on vastaus, mutta jättää paljon tulkinnan varaa ja sekopäinen mieli tulkitsee sen herkästi itselleen tuttujen negatiivisten ajatusmallien mukaisesti. Yritän kyllä ajatella, ettei se ole vaan ehtinyt katsoa viestejään, mutta osa minussa on vihainen ja valmis jättämään koko paskan terapian sikseen. Yritän olla itselleni aikuisena tässäkin asiassa ja mennä kohtaamaan tuonkin asian herättämät tunteet kasvotusten. Saa nähdä miten repeän liitoksistani vai liusunko kivaan välttelevään iloiseen kaikki hyvin puoleen, jottei se vaan väsy muhun. Pikapaluu tuttuihin monipuolisiin toimintatapoihini ja tunteiden eriyttämiseen. Sisäiseen keskusteluun ja kinasteluun. Eipä rauha kauaa kestänyt!
Blogisi on niin arvokas minulle, koska pystyn samastumaan niin pelottavan hyvin tunteisiisi. Tunteesi terapeuttia kohtaan ovat sellaisia, joita itse käyn oman pääni sisällä läpi, mutta ne ovat tosissaan niin juurtuneet minuun, että en osaa edes kyseenalaistaa ja ymmärtää niitä osaksi tätä prosessiani. Osaski dissosiaatiohäiriötä, osaksi traumatisoitumista. Minä vain suoritan tosissaan sitä kaikki hyvin -puoltani terapiassakin usein. Minulla on samanlaisia kokemuksia viestiin vastaamattomuudesta aiheutuneista tunteista, ja on niin huojentavaa lukea, että se on ”normaalia”. Kiitos, että jaat tuntojasi tänne blogiin. <3
// edifanob.blogspot.fi
Kiitos kommentistasi BonaFide ja hyvä jos tunteistani on sinulle tukea ja apua omiesi hyväksymissä. Nyt se ihana tyhmäpää terapeutti vastasi ja oli pahoillaan, ettei heti huomannut viestiäni. Vakuutti että saan kirjoittaa, puhua, enkä rasita sitä liikaa. Saan kiukutellakin ensi kerralla jos siltä tuntuu. Mä vihaan sen tyhmää aikuisuutta ja samalla osa musta tykkää siitä kamalasti. Mulle tämä kaikki miten tunnen on ”normaalia”, vaikka tunnenkin itseni epänormaaliksi.